Eilen ja tänään Villa Ranan toiseen päätyyn on ollut tavallista vaikeampaa päästä.

Punakeltaiset pelastuslaitoksen muovinarut ympäröivät oveamme. Ilmeisesti meitä ei yritetä sulkea rakennukseen ettemme pääsisi lakkoilemaan, eikä myöskään karkoittaa Seminaarinmäeltä pois, vaan kyse on katolta tippuvasta lumesta. Sitä tuli yhdestä kohtaa aika ryminällä alas, ja varoitusnauhoilla yritetään varmistaa, ettei seuraavan(kaan) erän pudotessa kukaan olisi alla.

Elämme jännittäviä aikoja, muutenkin kuin räystäiden alla. Tänään muiden yliopiston järjestöjen ohella omakin ammattijärjestöni, Tieteentekijöiden liitto, antoi lakkovaroituksen: mikäli sopimusneuvotteluissa ei päästä yhteisymmärrykseen, yliopistoväki menee päivän kestävään lakkoon 18.3.2010. Joku (myös minä) voisi kysyä, mitä päivän lakko auttaa, kun ei sitä yhteiskunnassa kukaan huomaa. Mutta kyllä se yllättävästi tuntunee ainakin yliopiston hallintoväen arjessa. Ja sitäpaitsi onhan hyvä osoittaa, että yliopistoväkikin pystyy tällaiseen. Pidempään jatkuvana tämäkin lakko alkaisi vaikuttaa, tietenkin.

Ehkä kyse on nimenomaan voiman osoituksesta. Onhan tämä nyt kuitenkin historiallinen tilanne: tähän asti yliopistoväki on ollut valtion virkamiehiä, nyt ensimmäistä kertaa työsuhteessa yliopistoon. Uusi tilanne toi myös mahdollisuuden käyttää lakkoa työtaisteluaseena.

Minähän olen tietysti lakon ulkopuolella, vaikka liittoon kuulunkin. Ilman työsuhdetta on kuitenkin vaikea lakkoilla. Lakon syyt ovat kuitenkin tärkeitä ja saattavat jonain päivänä koskettaa minuakin. Sanon ”saattaa”, sillä oma tulevaisuuteni yliopistossa on täysin avoin. En vielä edes tiedä väitöskirjani loppuajan rahoitusta, saatika sitten että kykenisin pohtimaan post doc -vaihetta. Mahdollisuudet siihen, että työskentelen väitöksen jälkeen yliopistossa ovat aivan fifty-sixty. Saatan jäädä tänne, tai saatan olla jäämättäkin. Ei pysty sanomaan, ei vielä.

Tästä avautuukin loistava tilaisuus kirjoittaa lyhyesti siitä kaikkein synkimmästä mustasta möykkymäisestä pilvestä, joka leijuu niskani takana joka päivä, jatkuvasti. Se pilvi, josta ei pysty puhumaan, ja jonka olen Scarlett-henkisesti työntänyt jonnekin pois, seuraavaan päivään tai kaukaiseen tulevaisuuteen Tarassa: väitöksen jälkeinen työllistyminen. Kuten hyvin tiedetään, tohtoreilla on vaikeuksia työllistyä koulutustaan vastaaviin tehtäviin. Yliopistolta jatkopaikan saa noin joka kymmenes, ainakin meidän aloillamme – näin minulle on kerrottu. Olemme kollegoiden kanssa paljon puhuneet siitä, että kykymme kertoa mitä osaamme ja markkinoida itseämme yliopiston ulkopuolelle on varsin heikko. Myöskään työnantajat erityisesti yksityisellä sektorilla eivät tiedä, mitä me osaamme. Ja kun mekään emme oikein koe osaavamme yhtään mitään, ollaan aika huonossa jamassa.

Toinen asia on sitten se, etten minä oikein tiedä, mitä haluan. Suurimman osan aikaa en kestä ajatusta, että joutuisin jäämään yliopistoon, mutta toisinaan tutkijanura tuntuu varsin houkuttelevalta. Se voi olla myös turvallisuuden tunnetta kaikessa epävarmuudessani: Mikä minusta oikein tulee isona? Minusta ei tullut opettajaa, eikä museotätiä – entä jos en ole tutkijakaan? Nyt, kun olen vielä yliopistossa kirjoilla, olisi hyvä tilaisuus sivistää itseään ja hankkia sellaista osaamista, jolla työpaikkoja saadaan. Minua kuitenkin muistutetaan jatkuvasti siitä, että väitöskirja on päätyöni: aikaa ei ole nyt muuhun. Lectiota väsätessäni tulen huomaamaan, että tutkintoni on tyhjä. Sillä pärjää ainoastaan yliopistotutkijana, ja kuten sanottu, vain joka kymmenes pääsee/joutuu sille tielle.

Jotta yliopisto houkuttaisi edes vähän enemmän työnantajana, on työehtojen syytä parantua. Hurraa, lakkoon menevät!

Olen laskeskellut, että noin vuosi ennen väitöstä minun pitää alkaa hakea post doc -rahoitusta ja/tai työpaikkaa. Minulla on siis vielä ainakin vuosi huoletonta aikaa. Yritän siis olla ajattelematta tätä tulevaisuuden työllistymisen ongelmaa, sillä jos annan pelolle ja huolelle vallan, se pilaa kaiken arjen. Tämä ei ole ihan kevyt asia, ja tiedän hyvin etten ole ainoa, joka tätä kysymystä murehtii. Siksi yritän olla tulkitsematta Villa Ranaa ympäröivää muovinarua vihjeeksi ettei yliopisto ole minua varten, unohtaa mustan huolimöykyn ja porskuttaa eteenpäin keskittyen nyt siihen väitöskirjaan.

P.S. Mielenkiintoista muuten, että Ylen sivuilla muut lakkouutiset ovat kotimaan tai talousuutisten osastoissa, mutta yliopistoväen lakkovaroitus – ainakin toistaiseksi – kulttuuriosastossa. 😀 HS:n sivuilla sama uutinen on kotimaa-otsikon alla.

Mainokset