maaliskuu 2010


Supermessuviikonloppu ei alkanut lupaavasti: matkalla Paviljonkiin lauantaiaamuna termospullollinen teetä valui laukkuuni ja kasteli kaiken. Mikä sotku! Mikä eltaantunut teen haju! Aloitimme myyntiviikonlopun siis kuivattelemalla vaihtokassaa talouspaperin välissä. Lohduttauduin sillä, että ohjelmassa oli myös kirjamessut: pilalle menneen muistikirjan tilalle löytyisi varmasti helposti jokin kiva uusi.

Jyväskylässä oli siis yhtä aikaa kirja-, vapaa-aika-, muoti- ja hyvinvointimessut. Ja viinimessut, tietenkin. Olin töissä siellä muotipuolella. Jonkin verran ehdin onneksi kirjamessuillekin, esimerkiksi silloin, kun oli työkaverin kirjajulkkarit. Se olikin ainoa haastattelu, jonka ehdin kuunnella – onneksi sitäkin parempi. Kirjamessujen osastojakaan en ehtinyt paljoa kierrellä – tosin sen verran kyllä, että sain tehtyä kivasti hankintoja. Kirjahyllyyni löysivät tiensä Jyrki Pöysän Jätkän synty (menee kyllä työhuoneelle), Mark Twainin Tom Sawyerin seikkailut, Edgar Allan Poen Kootut kertomukset sekä kaksi Siri Hustvedtin Amerikkalaista elegiaa, joista toinen lähtee siskolle.

Viikonloppuun sisältyi töiden ohella paljon hemmottelua itselleni ja mietinkin, että kyseessä oli varsinainen hyvinvointiviikonloppu. Sain tyydytettyä turhamaisuuttani hankkimalla kosmetiikkaa ja koruja, sain uusia kirjoja, tutustuin uusiin ihmisiin, pidin lauantaina hauskaa Sohwilla ja silti selvisin hienosti sunnuntaina työpäivästä myyjänä. Jalkoja särkee, kyllä vain, mutta särkyä helpottaa hyvä mieli kaikesta kivasta, mitä viikonlopussa oli.

Yksi erityisen iloinen tapaaminen oli sunnuntaina iltapäivällä, kun törmäsin erääseen opiskeluaikaiseen kaveriini, jota en arvannut kohtaavani tuolla. Hän on kustannusalalla ja siksi kirjamessuilla, ja oli ihan hurjan mukava jutella hetki, vaihtaa kuulumisia ja kerrata, missä ”me kaikki” nykyään olemmekaan. Hetken aikaa tapaamisen jälkeen olin melko nostalgisissa tunnelmissa, mielessä pyörivät vanhat ystävät opiskeluajoilta ja kaikki ne hurjan ihanat päivät ja illat, juhlat ja arjet. Samoja juttuja opiskelleiksi olemme kaikki päätynyt osittain eri aloille – hyvä juttu! Jänskää oli myös se, että vaikka käytinkin perinteisiä ”en tiedä mikä minusta tulee isona” -fraaseja (jotka ovat kyllä totuudenmukaisia), minusta tuntui jotenkin luontevalta ja oikealta ja ei-kovinkaan-nololta kertoa, että teen jatko-opintoja ja minusta tulee tohtori. Jostain käsittämättömästä syystä siitä puhuminen muille kuin hyville ystäville on minusta yleensä vähän kiusallista ja yritän hyssytellä koko asiaa. En tiedä miksi, ehkä pelkään vaikuttavani tärkeilijältä tai jotain. Tänään se tulla lipsahti suusta kuitenkin melko luontevasti ja sujuvasti, jej. Olen suunnilleen puolivälissä väitöskirjaprojektiani – onhan se hyvä, että alan vähitellen voida puhua siitä! 😀

Nyt edessä on jo hiljainen viikko, pääsiäisviikko siis. Vaikka perjantaina lähdin yliopistolta ihan positiivisissa tunnelmissa, nyt ajatus työpöydän ääreen palaamisesta ei erityisesti innosta. En tiedä miten onnistuisin saamaan huomenna töiden päästä kiinni… Ehkä aloitan sillä, että nukun rauhassa aamulla ja lähden hitaasti liikkeelle. Kyllä se tahti varmaan iltapäivään mennessä löytyy. Pääsiäisviikko on  lyhyt: jo torstaina mekin lähdemme Papun kanssa maalle pyhiksi. Tulisiko sitä ennen yksi artikkeli valmiiksi? Toivotaan parasta.

Mainokset

Pitkä ja luminen talvi sai minut etsimään käsiini talvikirjallisuutta. Lumen tajun ja Talvisen tarinan jälkeen mieleen tuli lukea vielä Tove Janssonin Taikatalvi (Trollvinter, 1957). En ole aivan liian pitkään aikaan lukenut muumikirjoja, ja tämä kyllä taas sai minut ihmettelemään, miksi aina unohdan niiden olevan mitä parhainta lepoa arjen keskellä. Taikatalvi pelasti minut eräänä iltana viikko tai pari sitten, kun yliväsyneenä ajattelin kaikkea taas turhan synkästi. Hain kirjan kirjastosta lähtiessäni yliopistolta ja luin sen samantien. Hyvälle tuulellehan se minut sai, tietenkin.

Ehkä nyt jo taittumassa oleva talvi saa minut näkemään Taikatalvenkin toisessa valossa kuin ennen. Aluksi luin sitä innoissani talvikirjana, mutta aika pian aloin huomata, että Taikatalvi on mitä hienoin kevään tulon kuvaus. Kirjan alussa ollaan jo ”vähän yli uuden vuoden”, eli synkin osa talvesta on jo ohi, ja syvä talvi meneillään. Aika nopeasti se kääntyy kevääksi, ja Tove Janssonin kuvaama kevät on parasta.

Levottomat tuulenpuuskat pyyhälsivät edestakaisin jäällä ja kuiskailivat rantametsikön puissa. Tumma seinä kasvoi, ja tuulispäät kävivät kiivaammiksi.

Äkkiä tuntui siltä, kuin valtava ovi olisi lentänyt selälleen, pimeys aukaisi kitansa ja kaikki tuli täyteen märkää lentävää lunta.

Se ei tullut enää ylhäältä päin, se tuprusi pitkin maata, se ulvoi ja työnsi kuin jokin elävä olento.

Muumipeikko kadotti tasapainonsa ja pyöri ympäri. Hän sai korvansa täyteen lunta ja säikähti kauheasti.

Aika ja koko maailma oli kadonnut.

Kaikki mitä saattoi koskettaa ja katsoa oli lentänyt tiehensä. Jäljellä oli vain noiduttu pyörre, tanssiva, kostea ja pimeä.

Järkevä henkilö olisi voinut sanoa, että nyt alkoi pitkä kevät.

Mutta rannalla ei juuri nyt sattunut olemaan järkevää henkilöä, ei ketään muuta kuin sekapäinen Muumipeikko, joka ryömi nelinkontin vasten tuulta ja aivan väärään suuntaan.

Jansson kuvaa kevättalvea niin osuvasti ja taitavasti, että se tuntuu oikealta. En osaa oikein selittää tunnelmaani ilman, että kuulostan typerältä, mutta jotenkin minusta tarinasta huokui se, että kirjoittaja on ollut siellä, tietää mistä kirjoittaa. Tove Jansson tietää, millainen talvi on. No joo, tietenkin hän tietää, suomalainen kirjailija, mutta kaikki eivät ehkä osaa kirjoittaa sitä tuoksuiksi, tunnoksi ja tunnelmaksi yhtä hyvin.

Taikatalvessa on paljon kaunista. Esimerkiksi ensimmäistä kertaa esiteltävä Tuu-tikki, jonka hahmo on minusta merkityksellinen ja kiinnostava jo siksikin, että hänen esikuvanaan oli Janssonin elämänkumppani Tuulikki Pietilä. Tuu-tikin kevätlaulu on tarttuvan iloinen, ja vaikka hän pitää talvestakin, riemuitsee hän myös keväästä:

Minä olen Tuu-tikki,

joka on kääntänyt lakkinsa nurin!

Minä olen Tuu-tikki,

joka tuntee nenässään lämpöiset tuulet.

Nyt tulevat suuret myrskyt.

Nyt tulevat jyrisevät lumivyöryt.

Nyt kääntyy maa

niin että kaikki muuttuu

ja kaikki voivat riisua villahousunsa

ja panna ne kaappiin.

Muumikirjoista minulla ei ole kuin yksi alkuperäiskielinen omassa hyllyssäni, ja yksi sarjakuva-albumi. Jostain syystä en ole koskaan tullut keränneeksi sarjaa, vaikka hyvin olisin voinut. Noh, ehkäpä joskus – näistä tulee kuitenkin aina uusia painoksia.

Taikatalvi päättyy niin kuin talven pitääkin päättyä: iloon, valoon ja väreihin. Kirja alkaa hiljaisuudesta ja pimeästä ja päättyy kokonaan toisenlaisiin tunnelmiin (ja Niiskuneidin vihreään keväthattuun). Kevättä minäkin odotan, vaikka pidän talvesta ja vaikka olenkin kuullut tästä keväästä tulevan pitkä ja kylmä. Mutta kyllä se tulee silti, ennemmin tai myöhemmin!

Seuraavana aamuna heräsi koko perhe samalla hetkellä. Se heräsi juuri sillä tavalla kuin kevään tullessa pitääkin herätä: iloiseen ja rämisevään posetiivin soittoon.

Tuu-tikki seisoi positiivia vääntäen vettä tippuvan räystään alla taivaansininen lakki nurinpäin päässään, ja taivas oli yhtä sininen kuin hänen lakkinsa, ja aurinko paistoi posetiivin hopeisiin heloihin.

Muistatteko tämän? Voittaa tämän vuoden euroviisuehdokkaamme mennen tullen! Sonja Lumme vuonna 1985, olkaa hyvät:

Näin lyhyesti nyt, myöhemmin tällä viikolla tulee sitten lisää kirjajuttuja ja työkuulumisiakin.

Tanssiteatteri on minulle melko vieras laji. En ole lukenut Bram Stokerin Draculaa enkä nähnyt mitään leffaversiota siitä. Kulttuurinkuluttaja olen kyllä vilpittömän kiinnostunut molemmista.

Siinä lähtökohdat, kun kuulin jyväskyläläisen harrastajaryhmän, Tanssiteatteri Krampin tekevän Dracula -kauhumusikaalia. Kiinnostukseni heräsi oikeastaan siksi, että eräs tuttuni tanssii näytöksessä, enkä tiedä olisinko saanut aikaiseksi muuten lähteä Säynätsaloon asti katsomaan Draculaa. Mutta onneksi menin.

En oikein ollut ihan varma mitä odotin, mutta en ehkä odottanut kokevani ihan näin paljon ja näin monella tasolla. Välillä tärisin jännityksestä (ihan totta!) ja välillä minua todella karmaisi, niin pelottava varsinkin ensimmäinen puoliaika Draculasta oli. Olen tosi herkkä säikähtelemään ja pelottelemiseeni kyllä riittävät kauhumusiikki, valot ja karmea aihe. Mutta kun Krampin Dracula oli niin paljon muutakin!

Lava oli täynnä taitavia, itsensä likoon laittaneita nuoria lahjakkuuksia. Esitys on kai koottu talkootyönä, mikä vain lisää kaiken arvoa. Draculassa nähtiin upeiden tanssiesitysten lisäksi hienoja pukuja ja niin taitavasti hyväksi käytettyä tekniikkaa, ettei sellaista näe ammattilaisteattereissakaan. Ja kaikki vapaaehtoisvoimin koottuna. Vau.  Ohjaaja Antti Viitamäki on tehnyt tässä hurjan upean työn, ei voi muuta sanoa.Hänen käsistään ovat myös tekstit, jotka kolahtivat minuun lauluosuuksissa kovasti.

Onko vankeutta myös aika ikuinen?

Onko pimeyttä vain valo eilisen?

Nyt oot siinä edessäni

kädelläs mun sydäntäni pitäen

mutta koskaan enää avaa sitä en.

Ja sitten tietysti itse tarina. Oma käsitykseni Draculasta pohjautuu enemmänkin folkloristiikan näkökulmaan. On kiinnostavaa, miten keskiajalla eläneestä julmasta ja verisestä tappajakreivistä riittää niin paljon tarinoita, että syntyy Draculan mittasuhteet saava tarinasikermä. Bram Stokerilla on varmasti aika suuri rooli Dracula-myytin levittämisessä, mutta hänhän ei siis todellakaan keksinyt henkilöä itse. Kreivi Vlad Seivästäjästä riitti ja riittää tarinoita Transsylvaniassa ja muualla. Olen myös muutama vuosi sitten lukenut Elisabet Kostovan romaanin Historiantutkija, jossa käsitellään vampyyriaihetta myöskin.

Krampin versio Draculasta oli visuaalisen hienouden lisäksi tunneskaalaltaan monitasoinen. Kauhua, kyllä vain, mutta samalla myös rakkautta, syvää ja uskollista, iloista ja valoisaa, epätoivoista ja onnetonta – kaikki rakkauden valot ja varjot. Nuoret tanssijat tekivät upeita suorituksia, mutta eniten minua kosketti Minan hahmo. Minun on ehkä pakko lukea Stokerin romaani niin että erottaisin paremmin mikä oli nykypäivässä tehtyä sovellusta, mikä alkuperäisteosta itseään.

Esityksiä on vielä jäljellä ja mainostan häpeämättömästi, sillä kramppilaiset ovat jokaiset aplodinsa ansainneet. Esityksiä on vielä muutama jäljellä – hopihopi lippukauppaan nyt!

Kuluneen kevään aikana olen yhdessä muiden kanssa puinut uudestaan ja uudestaan, moneen kertaan ja eri näkökulmista tohtorikoulutettavana olemisen ikävämpiä puolia. Se, että minulla on ympäristö, jossa voin puhua niistä asioista, on todella tärkeää. Jos puhumisen kulttuuria ja/tai tutkijayhdistystämme ei olisi, olisi moni asia huonommin. Olisi todella kamalaa, jos mistään ikävästä ei voisi puhua.

Kuitenkin – voi ei se aina mene niin. Olen huomannut, että jatkuva pahojen asioiden vatvominen ei tee minulle hyvää. Olen viettänyt itkuisia iltoja näiden avautumistapaamisten jälkeen, sillä puhuttaessa kaikki paha olo nousee pintaan ja korostuu. Siispä totesin, ettei tämä ehkä ole minulle sopivin vaikeuksien käsittelymetodi, ja olen päättänyt lähestyä elämänhallinnan kysymyksiä toista kautta.

Laukussa joka päivä mukana kulkeva ahdistusmuistikirja hätätilanteita varten on nyt myös hyvien hetkien muistiinkirjaamiseen. Minun täytyy opetella kirjoittamaan ylös myös se tunne, kun onnistun jossain, vaikka pienessäkin asiassa. En pyri kieltämään epäonnistumista tai vaikeita asioita, mutta yritän vähän useammin kuitenkin muistaa, että elämässäni on moni asia hyvin. Samalla yritän opetella olemaan armollisempi itselleni, etsimään asioita joita osaan, että voin jonain päivänä mainostaa niitä työhakemuksissa ja että itsetuntoni vähän kohoaisi. Jospa tulevaisuuskaan ei tätä kautta kehittyessäni ennen pitkää pelottaisi ihan niin kovasti kuin nyt. Enkä halua muistutella itseäni pelkästään hyvyyksistä töihin liittyen, vaan ylipäätään opetella ajattelemaan elämääni positiivisemmin. Se on oma yksinkertainen keinoni yrittää pitää masennus loitolla – en halua sairastua siihen, ja vaikka se ei blogissa näy, olen taas välillä talvella käynyt varsin mustilla rajoilla.

Myös blogissani saattaa näkyä tämä positivity-koulutus. Minulla on mielessäni jo nyt parikin asiaa, joiden kohdalla tunnen olevani onnekas ja joista haluaisin kertoa teille. Ensimmäinen niistä on perjantaikerho.

Perjantaikerho on kolmen tytön oma, suljettu kerho.  Siihen kuuluvat minä ja kaksi laitoksen tohtorikoulutettavaa, kutsuttakoon heitä Tiuhtiksi ja Viuhtiksi (hehee). Kerho perustettiin sähköpostitse jo aiemmin, mutta aloitti toimintansa helmikuun alussa. Kerho kokoontuu joka perjantai jossain yliopiston ulkopuolella – Sohwikin on liian lähellä, sillä haluamme päästä edes hetkeksi irti pienistä ympyröistä. Toiminnan tavoitteena on muun muassa selvittää, mihin aikamme oikein kuluu. Tämän vuoksi jokaisessa tapaamisessa kukin kerholainen kertoo vuorollaan, mihin on kuluneen viikon käyttänyt. Mitä on tehnyt tai jättänyt tekemättä. Kerhossa on lupa kertoa sekä onnistumiset että epäonnistumiset, pääasia että joutuu ääneen pohtimaan, mihin päivät ovat kuluneet. Perjantaikerhossa on myös luettu apurahahakemuksia, puitu Viuhtin tutkimusetiikkaa ja selattu tavaratalon tarjouspäivien kuvastoja. Puhumme niistä asioista, jotka ovat eniten mielessä sillä viikolla, oli kyseessä sitten konferenssipaperi, artikkeli, ohjaaja, ahdistus tai ilon päivä.

Perjantaikerhosta on apua, sen voin sanoa jo nyt, alle kahden kuukauden jälkeen. Oman ajankäytön hallinta on vaikeaa, ja sen selvittäminen toisille auttaa asiaa. Erinomaisen rikkauden keskusteluihin tuo se, etteivät tutkimusaiheemme ole yhtään lähellä toisiaan. Jos haluan muiden kerholaisten ymmärtävän aihettani, metodejani, lähteitäni tai argumentointiani, minun täytyy selittää se heille juurta jaksain. On todella hyvä joutua suullisesti kertomaan, mitä teen. Kirjoitetuissa teksteissä tulee aivan liian helposti joko copypastettua vanhoja juttuja edes miettimättä niitä, ja niiden kautta vain toistetuksi kliseitä. Olen saanut hyviä oivalluksia perjantaikerhossa ja joutunut esimerkiksi huomaamaan, missä ovat selityksieni heikot kohdat, joita en pysty avaamaan ilman kirjallisuusviitteiden taakse pakenemista. Tiuhti on erityisen hyvä tekemään vaikeita kysymyksiä. 🙂

Erinomaisen ihana asia perjantaikerhossa on myös se, että Tiuhti ja Viuhti, nuo Muumilaakson Thelma ja Louise, ovat ystäviäni. Perjantaikerhossa saan olla täysin oma itseni, heikko tai vahva tai vaikka Nipsu, eikä silti ole mitään hätää – näihin ihmisiin minä luotan.

Perjantaikerho jos jokin on varsin hyvä syy olla iloinen.

Kuva lainattu Ylen sivuilta.

Oli ilta, kun luin Vesipääskyn loppuun, ja se teki minut kamalan surulliseksi. Oli pakko saada lukea jotain iloista ja kevyttä, sillä en voinut mennä nukkumaan aparheidin tunnelma mielessäni. Tuijottelin kirjahyllyäni neuvottomana, kunnes muistin, että viime keväänä Tukholmasta ensimmäisen kv-konferenssini suorittamisesta palkinnoksi ostettu alkuperäiskielinen Melukylän lapset jäi silloin kesken – nythän olisi hyvä hetki lukaista se loppuun.

Lukaisemista se todella olikin, sillä Alla vi barn i Bullerbyn (1946 tai 1947, en ole varma kumpi vuosi on oikea) ei ole monimutkaisuudella pilattu. Aivan kuten Lasse Hällströmin Melukylä-filmeissäkin, minua lämmittää ja liikuttaa ja kiehtoo Melukylän naiivi, kiiltokuvamainen idylli. Maailma on lasten, eikä siinä ole kovinkaan suuria ryttyjä – paitsi minkä veljet tietysti aiheuttavat, sillä pojathan ovat ihan tyhmiä, välillä. 🙂

När man har haft sommarlov en lång tid, så tycker åtminstone jag att det är riktigt trevligt att börja skolan igen. Bosse säjer att han ska skriva till kungen och be honom stänga igen alla skolor, men det hoppas jag att inte kungen gör. För jag tycker om skolan. Jag tycker om vår Fröken, och jag tycker om mina kamrater och mina skolböcker, när jag har lagt nytt, fint papper om dom och satt på etiketter med mitt namn på. Lasse och Bosse lägger inte om nytt papper på sina böcker, ifall inte mamma eller Fröken säjer åt dom att dom måste.

Lindgrenin ruotsi on ihanan simppeliä, niin että jopa minä pystyn lukemaan hänen kirjojaan alkuperäiskielellä. Ronja minulla on ennestään Junibackenin ostoksena, ja viime keväänä hankin siis tämän.

Astrid Lindgrenin kirjat ovat minulle tärkeitä. Eräs läheisimmistä ystävistäni jakaa tämän rakkauden Lindgrenin maailmaan, ja yhteisellä sopimuksella saankin kerätä hänen tyttärelleen eli kummitytölleni juhlapäivä juhlapäivältä kokoelmaksi Astrid Lindgrenin kirjoja. Ehkä seuraavalla vierailullani Junibackeniin mukana on jo kummityttönikin. Hänen viemisensä sinne on ihana haave, jonka aion ihan varmasti toteuttaa muutaman vuoden kuluttua.

Ehkä olisin voinut pelastaa hänet yhdellä ainoalla, ehkä kahdella suuni sanalla. Ehkä olisin voinut pelastaa meidät kaikki. Mutta en niitä sanonut.

Alan Patonin romaanin Liian myöhään vesipääsky (Too late the phalarope, 1953) aloitus teki minuun vaikutuksen lukiolaisena, ja yhä vain se tehoaa. Aloitus onkin melko tunnettu, ja usein sen kautta viitataan siihen, että romaani on kuin kreikkalainen tragedia: alusta asti tiedetään, että huonosti tässä käy.

Patonin parhaana romaanina pidetään yleensä esikoista Itke, rakastettu maa (1948), mutta minusta Liian myöhään vesipääsky on parempi. Kuten Patonin romaaneissa aina, tässäkin on kyse apartheidin kuvaamisesta. Itke, rakastettu maa kuvaa rotuerottelua mustan väestön näkökulmasta. Vesipääskyssä näkökulma on valkoisten. Päähenkilö on afrikaaneri Pieter van Vlaanderen, yhteisössään erittäin kunnioitettu ja ihailtu, suorastaan jalustalle nostettu toisen maailmansodan veteraani ja poliisiluutnantti. Hän on pitkä ja komea, rohkea ja oikeudenmukainen, sivistynyt ja älykäs. Hänellä on kaunis vaimo ja kaksi suloista lasta. Hän on yksi kaupungin rugbyjoukkueen tähdistä, ja puhutaan jopa pääsystä maajoukkueeseen. Pieter van Vlaanderenin elämä on kaunista ja hyvää. Mutta:

Ja antakoon Jumala minulle anteeksi, että aina en ymmärrä Hänen teitään. Vähäisen voiman, pienen heikkouden minä voin ymmärtää, mutta sitä, miksi miehen on samalla kertaa saatava suuri voima ja suuri heikkous, sitä en ymmärrä.

Yksi tärkeimmistä apartheidlaieista oli niin sanottu siveettömyyslaki, joka tuomitsi mustien ja valkoisen väliset seksuaaliset kontaktit, pienimmätkin, ajatuksetkin niistä. Liian myöhään vesipääsky kertoo, kuinka Pieter van Vlaanderen rikkoo siveettömyyslakia ja tuhoaa sillä tavoin itsensä, vaimonsa, lapsensa, isänsä ja äitinsä, siskonsa ja veljensä – koko lähipiirinsä. Romaania kertoo Pieterin täti, joka huulihalkion (tms?) vuoksi on jäänyt naimattomaksi tädiksi sisarensa perheeseen, ja joka on rakastanut Pieteriä lapsesta asti kuin omaa poikaansa, tai enemmänkin. Täti on ruumiillisen poikkeavuutensa vuoksi sivullinen, joten hän näkee ja kuulee enemmän kuin muut, ja siksi hän potee jälkeenpäin tuskaansa: miksi hän ei puuttunut, kun aavisti tuhon olevan tulossa.

Rotuerottelun jyrkkyyttä ja syvyyttä Etelä-Afrikassa on vaikea ymmärtää. Välillä minusta oli vaikea muistaa, että romaani sijoittuu 1940-luvun lopulle tai 1950-luvulle, sillä sen kuvaama yhteiskunta on niin taantunut, niin vieras ja järjetön, että sen tuntuisi olevan pakko olla aikaisintaan jostain 1800-luvulta. Mutta ei, apartheid-järjestelmä purettiin Etelä-Afrikassa niinkin myöhään kuin vasta vuonna 1991. Lainsäädäntöä pahemmalta minusta tuntuu lukea ihmisten ajatuksista ja reaktioista, erittäin syvään juurtuneesta rasismista. Rotuerottelu ei ollut vain lakipykäliä ja omia puistonpenkkejä eri värisille; se oli myös tapa ajatella ja jakaa maailma eriarvoisiin ihmisiin, kehittää käytänteitä ja siirtää niitä sukupolvelta toiselle niin että lapsetkin niitä toistavat tajuamatta omaa aivopesuaan.

Alan Paton oli eteläafrikkalainen ja toimi itse rotuerottelua vastustavassa puolueessa. Hänen romaanejaan kannattaa lukea, ehdottomasti. Omasta hyllystäni löytyy Vesipääskyn lisäksi Itke, rakastettu maa sekä rotuerottelun vastarintapolitiikkaa kuvaava Oi, miten kaunis maa (1981). Mitään naminami-kirjoja Paton ei tee. Vesipääsky on surullinen tragedia, joka ei nostata mielialaa. Mutta hienosti kirjoitettu tragedia kyllä.

Liian myöhään vesipääsky on muuten Tammen Keltaisen kirjaston kirja nro 1.

Seuraava sivu »