Luin Mark Helprinin Talvisen tarinan (Winter’s Tale, 1983, suom. 1985) ensimmäisen kerran lokakuussa 2007, ja siitä saakka olen enemmän ja vähemmän aktiivisesti etsinyt kirjaa antikvariaateista. Ei löydy helposti, voin sanoa. Siksi olinkin haljeta kiitollisuuteen, hämmästykseen ja riemuun, kun myöhästyneenä joululahjana sain siskolta ihanan kauniin ja siistin painoksen tätä yhtä parhaista kirjoista ikinä. Kiitos, siskosein!

Kun tämä talvi on ollut luminen ja kylmä, Talvinen tarina oli ihan pakko lukea uudelleen. Jotenkin se sopi säähän paremmin kuin mikään muu kirja. Otin sen mukaani taannoiselle Ylläksen lomalle, ja sillä reissulla ehjät ja siistit paperikannet kuluivat ja repeilivät, valitettavasti. Niin tiiliskiville usein käy repussa. Mutta kannethan eivät vaikuta sisältöön, ja kirja tenhosi yhtä voimalla kuin ensimmäisellä lukukerralla.

Talvinen tarina on moniulotteinen kertomus New Yorkista, tämän maailman loppumisesta ja ihmisen kaipuusta uuteen valtakuntaan, oikeudenmukaisuudesta ja sen mahdollisuudesta tai mahdottomuudesta ja – kyllä vain – myös rakkaudesta. Se kertoo Peter Lakesta, joka lähtee ja tulee takaisin ymmärtämättä suurta merkitystään, ja Peter Laken valkoisesta hevosesta Athansorista. Talvinen tarina on kuin monimutkainen uni, syvempi ja filosofisempi vain.

– Mitä muuta se [uni] voisi merkitä?

– Se ei ehkä merkitse mitään vaan on arvokas pelkästään sellaisenaan. Ei uni ole väline tätä maailmaa varten vaan portti seuraavaan. Ota se sellaisena kuin se on.

– Mitä minun pitäisi tehdä sillä?

– Ei mitään. Se on niin kuin kaikki kaunis. Ei sillä tarvitse tehdä mitään?

Kuten viime lukukerran jälkeen kirjoitin, minua kiehtoo ja jotenkin myös kaivelee Helprinin tarinassa sen epätodellisuus. Henkilöt, tapahtumat ja paikat ovat lähes todellisia, mutta ei sitten kuitenkaan. Minulle tulee tunne, että tällaista voisi melkein olla, jos vain näkisin/näkisimme kunnolla, jos katsoisin paremmin muita ihmisiä, ympäristöäni ja myös itseäni. Helprinin New York on utopia, mutta ihanan lähellä oleva sellainen. Melkein vain kädenojennuksen päässä – kunhan kurkoitan, niin varmaankin yletän vetämään pilviverhon syrjään, ja näkemään maailman ja ihmiset sellaisina kuin Helprin kuvaa ne. Ehken pääse ikinä Coheeriesjärvelle, mutta kenties voisin tavoittaa talven sellaisena kuin tässä kirjassa.

Kirjoitin paremmin silloin ensimmäisellä kerralla, lukekaa sieltä. Tai ei, älkää lukeko mitä minä tästä kirjoitin, vaan lukekaa Talvinen tarina.

Huomenna alkaa maaliskuu, ensimmäinen kevätkuukausi. Tämä ihana talvi alkaa kääntyä vähitellen ja hitaasti kohti kevättä. Kevät on totta kai tervetullut, mutta olen kyllä rakastanut tätä talveakin. Taidan pitää aika paljon ihan kaikista vuodenajoista. 🙂

Talvinen tarina on kirja, jota minun olisi vaikea kuvitella lukevani kesällä. Se on kaunein talven kuvaus, mitä tiedän. Aloin miettiä, että muistakin vuodenajoista on varmaankin olemassa yhtä kauniita kuvauksia.  Päätin tehdä parhaista vuodenaikapaloista sivut tuonne yläpalkin taakse. Talveen löytyy nyt tämä ja ehkä pian vielä muitakin kirjoja, sillä talvilukemistoni on vielä pikkuruisesti kesken. Voisi ajatella, että kesästä löytyy hehkuvia kuvauksia eniten, mutta muutaman viikon kuluttua voisi olla jo aika etsiä kevätkirjallisuutta. Tuleeko vinkkejä mieleen?

Kuvan kirjan maagisesta kansikuvasta lainasin täältä.

Mainokset