Joihinkin kirjoihin tarttumiseen tarvitsen oikean hetken, oikean tunnelman ja sopivan määrän yllykkeitä ympäristöstä. Jo jonkin aikaa syksyllä olin miettinyt, että pitäisi lukea Dickensiä pitkästä aikaa (koska katsoin tv-sarja Kolea talo). Kun sitten Pikku naisissa Marchin tytöt leikkivät Pickwick-kerhoa, päätin tarttua hyllyssäni yhdeksän vuotta odottaneeseen kauniiseen kaksiosaiseen painokseen Dickensin esikoisromaanista Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit (The Posthumous Papers of the Pickwick Club, 1836-1837).

Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit (tai vain Pickwick-kerho) on julkaistu ensimmäisen kerran sarjana vihkosia, mikä näkyy kirjan rakenteessa. Luvut muodostavat kokonaisuuksia, joiden avulla kirjaa on helppo edetä iltalukemisena pala palalta. Minulla oli välillä pitkiä taukoja, etten lukenut kirjaa lainkaan, ja kohtalaisen hyvin pääsin kärryille aina takaisin 1800-luvun Lontooseen ja lähiympäristöön palattuani. Henkilönimissä menin välillä sekaisin, sillä henkilöitä Dickensin teoksessa riittää vaikka muille jakaa.

Pickwick-kerho on komediallinen kertomus neljän miehen matkustelusta ympäri Englantia. Minulla kesti hetken aikaa ennen kuin tajusin, mistä kirjassa oli kyse. Sehän on siis kertomus neljän englantilaisen herrasmiehen juopottelusta ja naisseikkailuista 1800-luvulla. Kun tajusin tämän, tavoitin myös Dickensin huumorin, ja jälkimmäinen osa kirjasta tuntui jo varsin viihdyttävältä. Alkuosassa sen sijaan ehdin jo monta kertaa katua, että edes aloitin.

Dickens osaa luoda hauskoja henkilöitä. Pickwick-kerhoon kuuluu neljä jäsentä, mutta suosikki kirjasta oli silti myöhemmin seurueeseen liittynyt Samuel Weller, joka on hra Pickwickin miespalvelija, uskollisuudessaan järkähtämätön ja neuvokkuudessaan tarpeellinen. Wellerin suuhun Dickens on kirjoittanut minuun kaikkein parhaiten kolahtavat repliikit, joissa usein on jokin aivan uskomaton vertaus. On laimeaa ottaa yksi esimerkki, kun homma toimii nimenomaan toistettuna, mutta seuraavassa Weller ihmettelee saamaansa kirjettä:

”Täytyy todella tapahtua jotakin ihan erikoista, ennen kuin joku ystävistäni saa kyhätyksi kirjeen”, vastasi Sam pudistellen epäilevästi päätään, ”ei mitään vähempää kuin luonnollinen kouristus, kuten entinen nuori herra sanoi halvauksen saadessaan.”

Tai seuraavassa, jossa Sam on hiukan kiihtynyt:

”Kuulkaahan herra, tämä on hiukan liian vahvaa, kuten entinen nuori rouva sanoi riidellessään piiraantekijän kanssa, kun tämä oli myynyt hänelle kinkkupiiraan, jossa ei ollut sisällä muuta kuin rasvaa.”

Sam oli romaanin piristys, mutta ehkä jos jaksaisin lukea Pickwick-kerhon toiseen kertaan, pääsisin paremmin jyvälle muistakin henkilöistä. Toinen lukukerta saa nyt kuitenkin odottaa, sillä nytkin minulta meni suunnilleen kaksi kuukautta kirjan läpikahlaamiseen… Ei se huono ollut, kaikkea muuta, hiukan pitkäveteinen vain paikoin.

Advertisements