helmikuu 2010


Luin Mark Helprinin Talvisen tarinan (Winter’s Tale, 1983, suom. 1985) ensimmäisen kerran lokakuussa 2007, ja siitä saakka olen enemmän ja vähemmän aktiivisesti etsinyt kirjaa antikvariaateista. Ei löydy helposti, voin sanoa. Siksi olinkin haljeta kiitollisuuteen, hämmästykseen ja riemuun, kun myöhästyneenä joululahjana sain siskolta ihanan kauniin ja siistin painoksen tätä yhtä parhaista kirjoista ikinä. Kiitos, siskosein!

Kun tämä talvi on ollut luminen ja kylmä, Talvinen tarina oli ihan pakko lukea uudelleen. Jotenkin se sopi säähän paremmin kuin mikään muu kirja. Otin sen mukaani taannoiselle Ylläksen lomalle, ja sillä reissulla ehjät ja siistit paperikannet kuluivat ja repeilivät, valitettavasti. Niin tiiliskiville usein käy repussa. Mutta kannethan eivät vaikuta sisältöön, ja kirja tenhosi yhtä voimalla kuin ensimmäisellä lukukerralla.

Talvinen tarina on moniulotteinen kertomus New Yorkista, tämän maailman loppumisesta ja ihmisen kaipuusta uuteen valtakuntaan, oikeudenmukaisuudesta ja sen mahdollisuudesta tai mahdottomuudesta ja – kyllä vain – myös rakkaudesta. Se kertoo Peter Lakesta, joka lähtee ja tulee takaisin ymmärtämättä suurta merkitystään, ja Peter Laken valkoisesta hevosesta Athansorista. Talvinen tarina on kuin monimutkainen uni, syvempi ja filosofisempi vain.

– Mitä muuta se [uni] voisi merkitä?

– Se ei ehkä merkitse mitään vaan on arvokas pelkästään sellaisenaan. Ei uni ole väline tätä maailmaa varten vaan portti seuraavaan. Ota se sellaisena kuin se on.

– Mitä minun pitäisi tehdä sillä?

– Ei mitään. Se on niin kuin kaikki kaunis. Ei sillä tarvitse tehdä mitään?

Kuten viime lukukerran jälkeen kirjoitin, minua kiehtoo ja jotenkin myös kaivelee Helprinin tarinassa sen epätodellisuus. Henkilöt, tapahtumat ja paikat ovat lähes todellisia, mutta ei sitten kuitenkaan. Minulle tulee tunne, että tällaista voisi melkein olla, jos vain näkisin/näkisimme kunnolla, jos katsoisin paremmin muita ihmisiä, ympäristöäni ja myös itseäni. Helprinin New York on utopia, mutta ihanan lähellä oleva sellainen. Melkein vain kädenojennuksen päässä – kunhan kurkoitan, niin varmaankin yletän vetämään pilviverhon syrjään, ja näkemään maailman ja ihmiset sellaisina kuin Helprin kuvaa ne. Ehken pääse ikinä Coheeriesjärvelle, mutta kenties voisin tavoittaa talven sellaisena kuin tässä kirjassa.

Kirjoitin paremmin silloin ensimmäisellä kerralla, lukekaa sieltä. Tai ei, älkää lukeko mitä minä tästä kirjoitin, vaan lukekaa Talvinen tarina.

Huomenna alkaa maaliskuu, ensimmäinen kevätkuukausi. Tämä ihana talvi alkaa kääntyä vähitellen ja hitaasti kohti kevättä. Kevät on totta kai tervetullut, mutta olen kyllä rakastanut tätä talveakin. Taidan pitää aika paljon ihan kaikista vuodenajoista. 🙂

Talvinen tarina on kirja, jota minun olisi vaikea kuvitella lukevani kesällä. Se on kaunein talven kuvaus, mitä tiedän. Aloin miettiä, että muistakin vuodenajoista on varmaankin olemassa yhtä kauniita kuvauksia.  Päätin tehdä parhaista vuodenaikapaloista sivut tuonne yläpalkin taakse. Talveen löytyy nyt tämä ja ehkä pian vielä muitakin kirjoja, sillä talvilukemistoni on vielä pikkuruisesti kesken. Voisi ajatella, että kesästä löytyy hehkuvia kuvauksia eniten, mutta muutaman viikon kuluttua voisi olla jo aika etsiä kevätkirjallisuutta. Tuleeko vinkkejä mieleen?

Kuvan kirjan maagisesta kansikuvasta lainasin täältä.

Mainokset

Isojen kisojen aikaan penkkiurheilija minussa yleensä herää. En aktiivisesti seuraa mitään urheilulajia ja suhtaudun varsin kyynisesti olympialaisten kirkasotsaiseen ilosanomaan, mutta viihteenä isot kisat ovat kyllä ihan omaa luokkaansa. Huomaamattani olen innostunut jopa olympiakiekosta, jolle tuhahtelin vielä viikko, pari sitten.

Niin innoissani en ole, että olisin kertaakaan herännyt keskellä yötä katsomaan kisoja. Huh, ei sentään, uni on minulle liian kallista. Sen sijaan radio on ollut auki iltaisin, ja monena aamuna olen herännyt radion lähtiessä käyntiin kesken kisaselostusten. Esimerkiksi eilen aamuna oli varsin mukava herätä siinä kohdin Suomi-Tsekki -ottelua, kun maaleja alkoi syntyä: onnistunut alku päivälle!

Murtomaahiihdosta en kauheasti innostu, en enää. Suosikkini on ollut Pirjo Muranen, ja koska hänen kisansa ovat olleet varsin vaisut, ei maastohiihto ole tarjonnut minulle mitään jännitystä. Koko kansan suosikit ”Aikku” ja Virpi Kuitunen saavat minun puolestani suksia vaikka männikköön, en ole erityisen innoissani kummastakaan – ja tämän sanon siis ennen Saarisen päämatkaa, enkä peruuta kävi siinä miten kävi. Hienoa, että suomen naisten viestijoukkue sai mitalin, mutta suosikkihiihtäjäni ei siinä pärjännyt, joten ihan sama.

Tänä iltana aion ensimmäistä kertaa viritellä itselleni ihan kuvallisen kisakatsomon. Kisoja pystyy seuraamaan netin kautta, jos vain tekniikka pelaa. Toivottavasti pelaa, sillä nyt en haluaisi tyytyä radioselostukseen vaan nähdä ihan oikeasti, mitä tapahtuu. En suinkaan Suomi-USA jääkiekkopelin takia, siihen riittäisi radiokin. Vaan siksi, että (ja nyt tulee leuhkimisosio) kaverini laskee tänään kilpaa lumilaudalla Vancouverissa. Olen jännittänyt sen takia näitä kisoja ihan eri tavalla kuin aikaisempia. Koskaan ennen ja luultavasti harvemmin jatkossakaan kukaan tuttuni kisaa olympialaisissa, joten nämä kisat merkitsevät minulle enemmän kuin ”tavalliset” olympialaiset. Iiks, jänskättää ihan tämän illan kilpailu.

Niin paljon olympiakiekko ja muu kisatunnelma on torkkuvaa penkkiurheilijaa minussa herätellyt, että olen taas ihan innoissani menossa lähiaikoina Jypin peliin kavereitten kanssa. Jee, siitä tulee hauskaa!

Kirsi Vainio-Korhonen on professori entisessä opinahjossani, Turun yliopiston historian laitoksessa. (Hän on muuten ensimmäinen nainen, joka on nimitetty Suomen historian professoriksi.) Suomen herttuattaren arvoitus. Suomalaisia naiskohtaloita 1700-luvulta (2009) on ihastuttava pieni esseekokoelma, joka on kirjoitettu varsin populaarilla otteella. Kahdeksaan lukuun jaetut elämäntarinat 1700-luvulta olivat varsin laadukasta aamiaisluettavaa.

Olen aina innostunut 1800-luvusta enemmän kuin 1700-luvusta, jostain syystä joka jääköön nyt analysoimatta. Vainio-Korhosen kirja sai minut kuitenkin kiinnostuneena toteamaan, että 1700-luku ja etenkin juuri Ruotsin ajan loppu voisi olla varsin mielenkiintoinen tutkimus- ja lukukohde. Ainakin nämä naisten pienoiselämäkerrat loivat eteen varsin värikkään vuosisadan. Ei ehkä aivan yhtä jännittävän kuin seuraava vuosisata, mutta jännä silti omine erikoispiirteineen.

Haluaisin lukea myös Vainio-Korhosen kirjan Sophie Creutzin aika (2008), sillä se voisi olla vähemmän sirpalemainen keskittyessään vain yhteen sukuun ja perheeseen, yhteen päähenkilöön. Suomen herttuattaren arvoituksen yhtä aikaa vahvuus ja heikkous on sen rakenne. Pieniä esseemäisiä elämäkertoja on helppo lukea ja lähestyä. Monen henkilön esillä pitäminen avaa kirjaan myös laajemman yhteiskunnallisen kirjon kuin aatelisperheen elämäkerta tekisi (aatelisperheestä riittää helpommin lähteitä kokonaisen kirjan kirjoittamiseen, kun köyhemmästä naisesta on tavallisesti niin vähän jälkiä, että muutamassa sivussa on sanottu kaikki mahdollinen ja vähän enemmänkin). Mutta toisaalta tarinat ovat liian lyhyitä ja liian hyviä, että ne tuntuisivat riittäviltä. Olisin halunnut tietää lisää ihastuttavan temperamettisesta kauppias Maria Augustinista tai ravintoloitsija Eva Falckista. Myös kehruumestarittarista olisi voinut kirjoittaa tarkemmin. Nyt heidän nimensä vain tuntuivat vilahtavan ohitse, ja kirjasta jää sirpalemainen tunne.

Anna Kortelainenko aloitti tämän trendin kirjoittaa historian tutkijan työstä jännittävänä puuhana arkistoissa, melkein salapoliisityönä, jälkien etsimisenä uudestaan ja uudestaan eri vihjeiden perusteella? Vainio-Korhonen ei onneksi lähde aivan yhtä liukkaasti siihen kirjoitustyyliin, mutta kuvaa kyllä kirjassaan myös tutkijan työtä, tai ainakin niitä tutkijan työn hyviä ja innostavia puolia. 🙂

Kirsi Vainio-Korhonen on naishistorioitsija. Hän tuo tälläkin kirjalla jälleen esiin elämäkertoja, joilla on merkitystä historiassa, vaikka niiden painoarvoa ei aina ole tunnustettu. Kuten aiemminkin jo sanoin, pidän kirjasta sen yhteiskuntaluokkien laajuuden vuoksi. Lopun henkilöhakemistosta löytyvät yhtä hyvin Anna, keisarinna kuin Anna, paimenenleski, yhtä hyvin Casanova kuin Liisa, suutarintytär. Tässä nimihakemistossa Maria, piika, on Marie Antoinetten, kuningatar, edellä – ja kaikki nämä naiset ovat oman elämäkertansa ansainneet. Tämän kirjan lukeminen myös vahvisti tunnettani siitä, että naishistorian kirjoittaminen on tärkeää, mikä tekee myös omasta tutkimuksestani tärkeän.

Papu on taas täällä, ja se on ihanaa. Kissani oli vaikka kuinka kauan hoidossa maalla, kun minulla oli allergisia vieraita ja sitten olin Ylläksellä ja mitä lie. Mutta eilen toin Papun kotiin, ja voi jestas että täällä on taas enemmän kodin tuntua.

Tavallisesti Papu on aamuisin odottamassa minua makuuhuoneen oven takana, ja viimeistään kun pesen hampaita, se tulee puskemaan jalkaa vasten ja tervehtii yli-innokkaasti. Papu tuntuu näkevän aamuissa aina jotain positiivista, toisin kuin minä. En ole hyvä aamuisin, joten yleensä vähän murahdan sille jotain ja tuupin sitä kauemmas. Tänä aamuna Papu ei ollut ehtinyt edes herätä sohvalta, kun minä kirmasin makkarista halailemaan sitä: ”Voi Paputin, miten nukuit? Onpa kivaaaa kun olet täällä!” Ihan roolien vaihto, siis.

Ällösiirappinen lemmikinhellintä voi myös olla oire karkkilakostani. Kuten viime vuonnakin, aloitin laskiaisesta paastonajan kestävän karkittoman kauden. Muistikuvieni mukaan viime vuoden karkkilakko meni ihan hyvin, joten en panikoinut tästä etukäteen. Olisin ehkä voinut, sillä makeanhimo on yllättänyt. Minun on tehnyt ihan järjettömästi mieli karkkia viime päivinä, mutta urheasti olen kestänyt ilman ja muistanut antaa jopa ravintolalaskun mukana tulleet konvehdit seuralaiselle.

Onneksi paastossani on porsaanreikä: suklaa (nyyh!) ja karkit ovat kiellettyjen listalla, mutta muut makeat herkut eivät. Siispä olen tavoistani poiketen syönyt keksejä. Ostin tänään tuskissani kokonaisen ison paketin työpöydän ääreen ja mussutin niitä suklaantuskassani. Eilen illalla kotona makeanhimo yltyi ihan hulluksi. Pakasteen perukoilta löytyi onneksi pieni pala pullapitkoa – se pelasti illan. Luonnollisesti kidutin itseäni katsomalla karkkipaaston kauhistuselokuvan Pieni suklaapuoti. Tajusin vasta leffan ollessa jo aika pitkällä, ettei se ehkä ollut oikea valinta juuri tähän aikaan vuodesta. Vaikka paastonajan kieltäytymisistähän siinäkin keskustellaan.

Mutta mikä ihaninta, Papu nukkui koko elokuvan ajan sylissäni. Minä silittelin sitä ja sokerihuurut levisivät ilmaan pelkästään siitä onnen määrästä, että kissani on taas kotona. Imelää, mutta Papu on kuitenkin Papu ja kestää urheasti hellittelyt.

Melkein ostin sille tänään Hello Kitty -vesikupin – mutta onneksi vain melkein. Joku roti.

Näinä aikoina, kun Suomi tuntuu hukkuvan lumeen, ja pakkanen napsahtelee puulattian laudoissa ja rystysten ihottumassa, tuntui oikealta tarttua pariin talviaiheiseen kirjaan. Ensimmäisenä tartuin vastahankkimaani Peter Høegin klassikkoon Lumen taju (Frøken Smillas fornemmelse for sne, 1992, suom. 1993).

Olin sairaana kun luin tätä, ja Smilla Jaspersen sai minut jopa hetkittäin unohtamaan karmivan pahan oloni. Lumen tajun päähenkilö on siis grönlantilainen, melko huonosti tanskalaistunut jää- ja lumitutkija Smilla. Smilla on päättäväinen ja rohkea, mutta vaikka dekkarin ollessa kyseessä hän tietysti hankkiutuu kaikennäköisiin vaikeuksiin turhankin hanakasti, Smillassa on myös pelokas ja arka puolensa. Hän on vahva, kaunis ja älykäs, erittäin sopiva siis ratkaisemaan mystistä rikosvyyhteä. Dekkarin päähenkilölle tavalliseen tapaan Smillalla on oma menneisyytensä ja paha olonsa, joka vaikuttaa ja jota ratkotaan samalla, kun selvitetään pienen Esajas-pojan kuolemaa.

Lumen taju on hyvä kirja, erittäinkin hyvä, vaikka ehkä odotinkin vielä enemmän. Joskus kirjan maine vain tekee sen, että odotukset ovat kohtuuttomia. Høegin kirja viliseen henkiöitä, joiden nimet menivät minulta pahasti sekaisin, ja pahiksen edustajien motiivit olivat välillä minulle liian hankalia. Mutta kaikki selvisi, lopulta.

Ja se lopetus? Ensimmäiset kymmenen sekuntia kirjan loppumisen jälkeen vihasin sitä. Sen jälkeen se on tuntunut mahdottoman oikealta. Nyt, jonkin aikaa lukukokemuksen jälkeen luulen, että ymmärtääkseni lopun kunnolla ja oikein, minun pitäisi aloittaa Lumen taju alusta.

Peter Høeg ei ole minusta kovin helppo kirjailija. Olen lukenut häneltä aiemmin Hiljaisen tytön, ja vaikka sekin oli ihan tosi hyvä, ei sitä mitenkään voi sanoa helpoksi kirjasti. Kuten ei Lumen tajuakaan.

Onko kukaan nähnyt kirjan pohjalta vuonna 1997 tehtyä elokuvaa? Ehkä se ei ole kovin hyvä, sillä muuten olisin luultavasti kuullut siitä enemmän. Imdb:sta katselin roolitusta, ja ainakin sivuosissa on aika hyviä nimiä. Jos tulisi vastaan videovuokraamossa tai kirjastossa, voisin lainatakin – kaiken kirjan juonen ja monitasoisuuden oikomisen riskilläkin.

Ja aakkostetaanko Høeg Ho:n vai Hö:n kohdalle?

Kiilusilmä feministi eli miksi en enää matkusta junassa (2008) oli viime syksyn kirjamessujen aikainen hankinta itselleni. Aina ajoittain minulle tulee tunne, että olen aika kiilusilmäinen feministi, vaikka en oikein ole määritellyt suhdettani feminismiin. Yritin lukea feministisiä teoreetikoita, ja kevyemmäksi luettavaksi päätin hankkia tämän Kaari Utrion kolmunikokoelman. Jos en nyt aivan odottanut saavani tällä auki feminismin tietoteoriaa, niin ainakin kirjahyllyssäni olisi jatkossa laadukas ja osuvasti nimetty kirja.

Kiilusilmä feministi sisältää valikoiman Kaari Utrion eri lehtiin kirjoittamia kolumneja vuosilta 1984-2008. Kuten kolumnien kuuluukin, tekstit ovat lyhyitä ja toisistaan irrallisia. Sen vuoksi tämä kokoelma on ollut mainiota aamiaisluettavaa – paitsi huonoa kyllä siksi, että olen välillä unohtunut lueskelemaan kolumneja liiankin innokkaasti. Aamupalalla luettavan kirjan ei tarvitsisi ehkä olla aivan näin mielenkiintoinen, heh.

Koska kolumnit on kirjoitettu eri aikoina eri lehtiin, ne ovat keskenään hyvin erilaisia. Hyppelehtivyys ja välillä myös epätasaisuus oivalluksissa ja kolumni-ideoissa on väistämättä tällaisen kirjan rasite. Se haittaisi enemmän, jos teosta lukisi yhtäjaksoisesti. Minä luin pienissä osissa, muutaman kerrallaan, joten epätasaisuus ei ehtinyt alkaa häiritä.

Otsikko on melko värikäs, mutta ei ehkä täysin kerro sisällöstä. Kirjan valikoima on ryhmitelty seitsemään eri teemaan, ja vain niistä yksi käsittelee varsinaisesti ”naisasiaa” ja tasa-arvoa. Utrio kirjoittaa feministisellä heijastuksella paljon ja voimakkaasti esimerkiksi lasten oikeuksista, suomalaisesta kulttuuriväestä, kirjailijan ammatista ja luonnon kunnioittamisesta. Hän ottaa kantaa moneen asiaan, ei ainoastaan sukupuolten väliseen tasa-arvoon. Kirjan lukeminen avaa niillekin, jotka eivät sitä vielä tienneet, ettei Utrio ole otsikon mukainen kiilusilmä, vaan varsin rakentava, asiallinen ja tasa-arvosta puhuva feministi.

Parasta kirjassa on kuitenkin se, että jokainen pala siitä on äärimmäisen huolella kirjoitettu. Kaikissa kolumneissa aihe tai idea ei niin hyvin kolahda minuun, mutta niissäkin kieli ja rakenne ovat hiottuja ja tarkkoja. Kolumni on niin lyhyt teksti, että siinä on pakko olla huolellinen, niin kirjoittajan kuin toimittajan. Pienellä määrällä merkkejä sanotaan paljon. Tämä tarkkuus on helppo huomata, ja siksi näiden tekstien lukeminen on varsin nautinnollista.

Joihinkin kirjoihin tarttumiseen tarvitsen oikean hetken, oikean tunnelman ja sopivan määrän yllykkeitä ympäristöstä. Jo jonkin aikaa syksyllä olin miettinyt, että pitäisi lukea Dickensiä pitkästä aikaa (koska katsoin tv-sarja Kolea talo). Kun sitten Pikku naisissa Marchin tytöt leikkivät Pickwick-kerhoa, päätin tarttua hyllyssäni yhdeksän vuotta odottaneeseen kauniiseen kaksiosaiseen painokseen Dickensin esikoisromaanista Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit (The Posthumous Papers of the Pickwick Club, 1836-1837).

Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit (tai vain Pickwick-kerho) on julkaistu ensimmäisen kerran sarjana vihkosia, mikä näkyy kirjan rakenteessa. Luvut muodostavat kokonaisuuksia, joiden avulla kirjaa on helppo edetä iltalukemisena pala palalta. Minulla oli välillä pitkiä taukoja, etten lukenut kirjaa lainkaan, ja kohtalaisen hyvin pääsin kärryille aina takaisin 1800-luvun Lontooseen ja lähiympäristöön palattuani. Henkilönimissä menin välillä sekaisin, sillä henkilöitä Dickensin teoksessa riittää vaikka muille jakaa.

Pickwick-kerho on komediallinen kertomus neljän miehen matkustelusta ympäri Englantia. Minulla kesti hetken aikaa ennen kuin tajusin, mistä kirjassa oli kyse. Sehän on siis kertomus neljän englantilaisen herrasmiehen juopottelusta ja naisseikkailuista 1800-luvulla. Kun tajusin tämän, tavoitin myös Dickensin huumorin, ja jälkimmäinen osa kirjasta tuntui jo varsin viihdyttävältä. Alkuosassa sen sijaan ehdin jo monta kertaa katua, että edes aloitin.

Dickens osaa luoda hauskoja henkilöitä. Pickwick-kerhoon kuuluu neljä jäsentä, mutta suosikki kirjasta oli silti myöhemmin seurueeseen liittynyt Samuel Weller, joka on hra Pickwickin miespalvelija, uskollisuudessaan järkähtämätön ja neuvokkuudessaan tarpeellinen. Wellerin suuhun Dickens on kirjoittanut minuun kaikkein parhaiten kolahtavat repliikit, joissa usein on jokin aivan uskomaton vertaus. On laimeaa ottaa yksi esimerkki, kun homma toimii nimenomaan toistettuna, mutta seuraavassa Weller ihmettelee saamaansa kirjettä:

”Täytyy todella tapahtua jotakin ihan erikoista, ennen kuin joku ystävistäni saa kyhätyksi kirjeen”, vastasi Sam pudistellen epäilevästi päätään, ”ei mitään vähempää kuin luonnollinen kouristus, kuten entinen nuori herra sanoi halvauksen saadessaan.”

Tai seuraavassa, jossa Sam on hiukan kiihtynyt:

”Kuulkaahan herra, tämä on hiukan liian vahvaa, kuten entinen nuori rouva sanoi riidellessään piiraantekijän kanssa, kun tämä oli myynyt hänelle kinkkupiiraan, jossa ei ollut sisällä muuta kuin rasvaa.”

Sam oli romaanin piristys, mutta ehkä jos jaksaisin lukea Pickwick-kerhon toiseen kertaan, pääsisin paremmin jyvälle muistakin henkilöistä. Toinen lukukerta saa nyt kuitenkin odottaa, sillä nytkin minulta meni suunnilleen kaksi kuukautta kirjan läpikahlaamiseen… Ei se huono ollut, kaikkea muuta, hiukan pitkäveteinen vain paikoin.

Seuraava sivu »