Hukkasin lompakkoni torstaina. Huomasin sen kadonneen illalla kuuden maissa ollessani matkalla ruokakaupan kassalle. Ajattelin jättäneeni sen kotiin, joten en panikoinut vielä sen enempää. Kun pääsin kotiin eikä lompakkoa ollut sielläkään, aloin jo huolestua. Silti, koska väsytti kovasti, ajattelin jättäneeni lompsan työhuoneelle, enkä alkanut sulkea maksukortteja vielä. Enemmän harmitti ruokakaappien tyhjyys.

Perjantaiaamuna mieli jo vähän oli levoton, mutta edelleen olin melko varma, että lompakkoni odottaa minua työpöydällä. No ei odottanut, ja siitä tulikin sitten paniikki. Ensin juoksin kaikki ne paikat, joissa olin edellisenä päivänä liikkunut – niitä ei onneksi ollut montaa. Kyselin vahtimestareilta ja ihan joka paikasta. Soitin numeroon 020333 ja suljin kaikki maksukortit. Teki mieli itkeä, mutta onneksi oli niin paljon töitä, etten ehtinyt vajota. Eräs työkaveri lainasi rahaa, että pääsin ruokakauppaan, ja ohjeita ja kannustusta tuli monelta suunnalta. Kiitos niistä!

Lompakon hukkuessa katoaa niin paljon. Käteistä meni vain noin 10 euroa, mutta sitten kaikki ne kortit. Maksukorttien uusiminen ei kustanna minulle mitään, mutta vaikeuttaa elämää, kun raha pitää hakea pankin tiskiltä nyt seuraavien päivien ajan. Piti tilata uusi avainlukulista ja lukita vanha, niin etten nyt sitten pääse verkkopankkiinkaan muutamaan päivään. Ajokortin uusiminen maksaa aika paljon. Lompakon mukana katosi myös elokuvateatterin kortti, jossa oli kolme käyttämätöntä lippua, videovuokraamon kerätyt leimat, opiskelijakortti, kirjastokortit, juuri edellisreissulla Helsingissä rahalla täyteen ladattu bussikortti, vino pino Ilokiven ruokalippuja – lompakossa on paljon rahanarvoista tavaraa, jossa raha ei näy päällepäin. Puhumattakaan mielenharmista, kun lompakko oli juuri alennusmyynneiltä ostettu, sievä ja pieni ja nahkaa, täysin kulumaton.

Samalla tunsin menettäneeni taas osan kirkasotsaista uskoani ihmiseen. Jos itse löytäisin lompakon, kiikuttaisin sen välittömästi vahtimestarille tai poliisille, sillä kuvittelisin sen omistajan ahdistuksen. Perjantai-iltapäivänä, vuorokausi hukkaamisen jälkeen, ihmettelin ihmisyyttä: eikö kukaan tosiaan ole löytänyt sitä, vai eikö löytäjä vain todellakaan aio palauttaa lompakkoani? Veisi vaikka rahat ja ne Ilokiven ruokaliput, mutta palauttaisi nyt edes muun sisällön, joka ei häntä hyödytä, mutta merkitsee minulle paljon.

Mutta lopulta sain iloisesti nenälleni epäilyksistäni: tänään, lauantaiaamuna, sähköpostiini oli tullut viesti yliopiston vahtimestareilta: lompakkoni oli löytynyt. Melkein itkin ilosta, ja Turusta vierailulla ollut Pikkutyttö oli vähän hämillään. 😀 Joku (en tiedä oliko kyse siivoojasta vai jostain muusta löytäjästä) oli tuonut lompakkoni A-rakennuksen virastomestareille, ja nyt se oli kulkeutunut sinne heidän keskustoimistoonsa, jossa olin käynyt kyselemässä. Sain lompakkoni tänään takaisin täysin ennallaan, mitään ei ollut viety.

Eilinen mielenharmi purkautui tänään aikamoisena ilona. Opin läksyni ja pidän lompakostani jatkossa parempaa huolta: eilisenkaltaista hätää en halua toiste kokea. Tänään on kuitenkin ollut iloinen, helpottunut olo.

Luulin olevani huolellinen tavaroitteni kanssa, mutta en sitten ilmeisesti olekaan. Oppimisen paikka! Tätä oppimisen tarvetta lisää se, että eilen ja tänään olen etsimällä etsinyt yhtä tosi, tosi tärkeää paperia, enkä löydä sitä mistään. En töistä enkä kotoa. Yritän olla panikoimatta. Ehkä se paperi löytyy, kun kerran lompakkonikin löytyi.

Mainokset