Aloitin uuden kirjavuoden Suurella Seikkailulla. Ikävä Keski-Maahan syttyi oikeastaan loman viimeisenä viikonloppuna, ja saman tien aloitin matkan sinne ja takaisin. Tarkoitus oli lukea koko juttu ennen töiden alkua, mutta sunnuntai-iltana oli pakko keskeyttää ja jättää Konnun puhdistus ja Satamat vielä maanantai-iltaan. Tarina tuli – kuten runsaasti annosteltu laadukas fantasia aina – uniin, ja teki olosta levottoman. Jos olisin lukenut viimeisetkin sivut, en olisi varmaan nukkunut sitäkään vähää töiden alkamista edeltävänä yönä kuin mitä nyt onnistuin nukkumaan.

Hyllystäni löytyy kolmen osan yhteisnide Tolkienin suursaagasta, vaikka erilliset osat olisivatkin ehkä kivemmat. Tarun sormusten herrasta lisäksi minulla on Hobitti, mutta Silmarillion puuttuu. Olen myös jostain alelaarista joskus hankkinut Tolkienin maailman kartat -nimisen kokoelman, jossa on yhteensä neljä karttaa: TSH:n Keski-Maa, Bilbon seikkailun kartta, Silmarillionin liitteeksi sopiva ja vielä yksi, jota voi tähytä Keskeneräisten tarujen kirjaa lukiessa. Viimeksi mainittu on minulta edelleen lukematta. Tämän kertainen Tolkien-annostus sai aikaan päätöksen, että luen lähiaikoina nuo kaikki kolme muutakin kirjaa.

Taru sormusten herrasta on niin tuttu, että seikkailuhenkisyydestään huolimatta sitä voi jo sanoa turvalliseksi. Peter Jacksonin elokuvat ovat vaikuttaneet paljon lukukokemukseen, sillä nykyään näen paikat ja henkilöt elokuvan kuvasto mielikuvituksen pohjana. Se on sääli, mutta toisaalta leffat ovat kyllä minusta taidolla tehtyjä.

Olen siinä mielessä myöhään herännyt Tolkien-fani, että luin TSH:n ensimmäistä kertaa vasta yhdeksännellä luokalla. Muistan, kuinka äidinkielen tunnilla piti kirjoittaa lempikirjasta, ja minä yritin annettuun pituusrajoitukseen saada mahdutettua edes pientä osaa siitä hurmiosta, mihin tarina minut silloin sai. Osa tästä villistä satuun heittäytymisen riemukkaasta tunteesta on jäänyt vuosien ja lukukertojen karttuessa, mutta edelleen minä itken ja nauran seikkailun mukana. Totta kai nykyinen kiilusilmä feministi minussa huomaa Tolkienin maailman patriarkaalisuuden ja naiskuvaston ohuuden. Mutta hei, se on mielikuvitusmaa, antaa sen olla millainen on.

Taru sormusten herrasta teki sen, mitä siltä odotin: vei ajatukset viimeisenä lomaviikonloppuna ihan muualle kuin lähestyvään työstressiin. Niin vanha ja kuivettunut en vielä ole, ettenkö nauttisi matkasta aikaan ja paikkaan, jossa on vielä samoojia, haltioita, hobitteja ja kääpiöitä, lauluja ja takkatulia; jossa kuninkaat tekevät yhä vielä suuria tekoja, ja ovat taistelussa veljiä keskenään; jossa hyvä ja paha erotellaan selvästi ja kirkkaasti (sillä miten me muuten tunnistaisimme hyvän ja pahan tässä maailmassakaan, jollei fantasia näyttäisi niiden eroja näin selvästi?) ja jossa hyvyys voittaa, aina.

Advertisements