tammikuu 2010


Hiihtäminen, se on silkkaa hyvyyttä.

Mikään muu kokeilemani urheilulaji ei tunnu minusta niin hyvältä kuin hiihto. Ei juoksu, uinti, kävely sauvoilla tai ilman, pyöräily, luistelu tai mikään. Hiihto tuntuu ihan erilaiselta, liikkuu aivan eri asteikossa kuin mikään muu laji minulle. Jos olisi pakko harrastaa jotain lajia enemmän kuin nyt teen, haluaisin hiihtää.

Tänään hiihdin ensimmäistä kertaa tänä talvena. Jyväsjärven latu on toistaiseksi melko pehmeäpohjainen ja vain yksikaistainen, enemmänkin ehkä vain kaksi suksenmentävää uraa lumessa kuin mitään muuta. Mutta hyvin se kelpasi. Lumi oli silkkaa silkkiä, pehmeää ja siloista. Lumen tuntu suksen alla on ihan oma pehmeyden lajinsa.

Olin Pikkutytön kanssa uimassa eilen, ja kun ensimmäiset vedot tänään lähtivät suksilla, tunsin lihasten vähän voihkaisevan. Sitä kesti kuitenkin vain muutaman ensimmäisen hetken ennen kuin latu vei mukanaan. En ole mikään tekniikkamestari, eikä kuntoni ole kovin hyvä. Hiihdän perinteistä melko hitaasti, mutta tasaisella rytmillä. Minusta on joka kerta yhtä ihmeellistä, miten sujuvaa liikkuminen suksilla on, vaikka lihasvoimaa ei tarvitse juurikaan. Kyse on vain rytmin löytämisestä. Se onnistuu tietenkin parhaiten järven jäällä hiihtäessä, kun ylä- ja alamäet eivät ikävästi sekoita hyvää menoa. Meno tuntuu kevyeltä, ja suoritus alkaa tuntua väsymyksenä vasta jonkin ajan kuluttua, esimerkiksi niin kuin nyt 7 tuntia hiihtolenkin jälkeen.

Enkä edes hiihtänyt kuin 6,6 km, ja väsyttää silti ihan hulluna. Muutaman päivän kuluttua olen lähdössä hiihtolomalle Ylläkselle, ja suunnitelmani oli hiihtää aika paljon pidempiä päivälenkkejä. Saa nähdä, pystynkö sitten kuitenkaan mihinkään… Ehkä kyllä, jos maltan olla vielä hitaampi kuin normaalisti. Toisaalta siellä on todennäköisesti myös paremmat ladut.

Sellaisessa hiihtämisessä niin kuin tänään on mahtavaa myös se, että olen niin täydellisen yksin. Olihan ladulla muitakin, mutta hiihto, niin kuin uintikin, on kuitenkin vain minun oma juttuni. On se ihan kivaa hyvässä seurassakin, mutta rytmi on helpointa löytää yksin, ja toisaalta olen selitysvelvollinen vain itselleni, jos hidastan tai nopeutan välillä – tai pysähdyn niistämään nenän. Tai jos väsyn. Luonnon äänien kuunteleminen tai maisemien katseleminen ei ensimmäisenä tule mieleen, kun hiihtää keskellä kaupunkia sijaitsevan järven jäällä. Seuraavalla kerralla otankin mukaan mp3-soittimen.

Huolimatta ylistyksestäni en ole mikään erityinen aktiivihiihtäjä. Olen siitä tyypillinen suomalainen, että sain hiihdosta överit kouluaikana. Vuosikaudet sukset olivat käyttämättöminä myös siksi, että asuin talvet Turussa, missä hiihtäminen ei jotenkin vain tullut ensimmäisenä mieleen. Jyväskylään paluumuutettuani hiihtokärpänen on purrut uudelleen, mutta vähitellen. Viime talvena löysin hiihtämisestä uudelleen iloa. Se johtui varmasti osittain siitä, että halu lähteä ladulle nousi minusta itsestäni, ei kenenkään painostuksesta. Ärsyynnyn heti, jos joku tuputtaa jotain liikuntaa minulle liikaa, ja se oli osittain syynä siihen, että ensimmäisenä Jyväskylässä vietettynä talvena sukset pysyivät paketissa. Tämän kaupungin ilmapiiri on minusta kuitenkin talviurheiluun kannustava, ja viime talvena toin sukset maalta kaupunkiin. Huolimatta siitä, että kyseessä on lempilajini, hiihdän vain muutaman kerran talvessa. Se ei johdu mistään muusta kuin laiskuudesta ja yleisestä liikunnattomuudestani.

Sukseni ovat kymmenen vuotta vanhat, kuluneet Peltoset, joissa ei voitelua ole uusittu jotakuinkin siihen kymmeneen vuoteen. Sauvoissa on edelleen hintalappu: 25 markkaa. Kun välineillä kuitenkin suksii ihan hyvin, en ole kaivannut uusia. Tekstiilipuolella sen sijaan olen tämän talven alennusmyynneillä innostunut hifistelemään, ja hiihtoasuni on nykyään varsin tekninen. Kun tänään ihmettelin ja ihastelin teknisten vaatteiden hyvyyttä ja etua urheillessa, tuli mieleeni myös, että hiihtäminenhän voisi olla vielä kivempaa, jos sukseni olisivat paremmat. Jännää! Mutta koska hiihdän kuitenkin vain muutaman kerran talvessa, en näe järkeä kovin huippukamoihin satsaamisessa. Jos hiihtolomasta (eli lomasta, joka vietetään hiihtäen) tulee jokatalvinen tapa, voin harkita suksien uusimista, mutta toistaiseksi vanhat ovat ihan riittävät.

On vaikea kuvailla, miksi hiihtäminen on minusta niin mukavaa. Ehkä asiaa ei kannatakaan ylianalysoida, kun nyt kerran kuitenkin on jokin laji, josta jopa niin liikuntakranttu niin kuin minä sattuu pitämään. Antaa mennä vain, suihsuih sanovat suksenkärjet.

Hukkasin lompakkoni torstaina. Huomasin sen kadonneen illalla kuuden maissa ollessani matkalla ruokakaupan kassalle. Ajattelin jättäneeni sen kotiin, joten en panikoinut vielä sen enempää. Kun pääsin kotiin eikä lompakkoa ollut sielläkään, aloin jo huolestua. Silti, koska väsytti kovasti, ajattelin jättäneeni lompsan työhuoneelle, enkä alkanut sulkea maksukortteja vielä. Enemmän harmitti ruokakaappien tyhjyys.

Perjantaiaamuna mieli jo vähän oli levoton, mutta edelleen olin melko varma, että lompakkoni odottaa minua työpöydällä. No ei odottanut, ja siitä tulikin sitten paniikki. Ensin juoksin kaikki ne paikat, joissa olin edellisenä päivänä liikkunut – niitä ei onneksi ollut montaa. Kyselin vahtimestareilta ja ihan joka paikasta. Soitin numeroon 020333 ja suljin kaikki maksukortit. Teki mieli itkeä, mutta onneksi oli niin paljon töitä, etten ehtinyt vajota. Eräs työkaveri lainasi rahaa, että pääsin ruokakauppaan, ja ohjeita ja kannustusta tuli monelta suunnalta. Kiitos niistä!

Lompakon hukkuessa katoaa niin paljon. Käteistä meni vain noin 10 euroa, mutta sitten kaikki ne kortit. Maksukorttien uusiminen ei kustanna minulle mitään, mutta vaikeuttaa elämää, kun raha pitää hakea pankin tiskiltä nyt seuraavien päivien ajan. Piti tilata uusi avainlukulista ja lukita vanha, niin etten nyt sitten pääse verkkopankkiinkaan muutamaan päivään. Ajokortin uusiminen maksaa aika paljon. Lompakon mukana katosi myös elokuvateatterin kortti, jossa oli kolme käyttämätöntä lippua, videovuokraamon kerätyt leimat, opiskelijakortti, kirjastokortit, juuri edellisreissulla Helsingissä rahalla täyteen ladattu bussikortti, vino pino Ilokiven ruokalippuja – lompakossa on paljon rahanarvoista tavaraa, jossa raha ei näy päällepäin. Puhumattakaan mielenharmista, kun lompakko oli juuri alennusmyynneiltä ostettu, sievä ja pieni ja nahkaa, täysin kulumaton.

Samalla tunsin menettäneeni taas osan kirkasotsaista uskoani ihmiseen. Jos itse löytäisin lompakon, kiikuttaisin sen välittömästi vahtimestarille tai poliisille, sillä kuvittelisin sen omistajan ahdistuksen. Perjantai-iltapäivänä, vuorokausi hukkaamisen jälkeen, ihmettelin ihmisyyttä: eikö kukaan tosiaan ole löytänyt sitä, vai eikö löytäjä vain todellakaan aio palauttaa lompakkoani? Veisi vaikka rahat ja ne Ilokiven ruokaliput, mutta palauttaisi nyt edes muun sisällön, joka ei häntä hyödytä, mutta merkitsee minulle paljon.

Mutta lopulta sain iloisesti nenälleni epäilyksistäni: tänään, lauantaiaamuna, sähköpostiini oli tullut viesti yliopiston vahtimestareilta: lompakkoni oli löytynyt. Melkein itkin ilosta, ja Turusta vierailulla ollut Pikkutyttö oli vähän hämillään. 😀 Joku (en tiedä oliko kyse siivoojasta vai jostain muusta löytäjästä) oli tuonut lompakkoni A-rakennuksen virastomestareille, ja nyt se oli kulkeutunut sinne heidän keskustoimistoonsa, jossa olin käynyt kyselemässä. Sain lompakkoni tänään takaisin täysin ennallaan, mitään ei ollut viety.

Eilinen mielenharmi purkautui tänään aikamoisena ilona. Opin läksyni ja pidän lompakostani jatkossa parempaa huolta: eilisenkaltaista hätää en halua toiste kokea. Tänään on kuitenkin ollut iloinen, helpottunut olo.

Luulin olevani huolellinen tavaroitteni kanssa, mutta en sitten ilmeisesti olekaan. Oppimisen paikka! Tätä oppimisen tarvetta lisää se, että eilen ja tänään olen etsimällä etsinyt yhtä tosi, tosi tärkeää paperia, enkä löydä sitä mistään. En töistä enkä kotoa. Yritän olla panikoimatta. Ehkä se paperi löytyy, kun kerran lompakkonikin löytyi.

Alkuvuoden apuraharumba on pahimmillaan juuri nyt. Ohjaajat kirjoittavat suosituksia kynät sauhuten ja kaikki – tai ainakin kaikki joilta puuttuu rahoitusta – vääntävät apurahahakemuksia niska hiessä ja sydän kipeänä. Niin myös minä, sillä tämän vuoden kierroksella on varmistettava mielellään ihan koko loppuajan rahoitus. En ole viime helmikuun jälkeen kirjoittanut apurahahakemuksia, joten olen vähän kankea. Onneksi ohjaajani nro 3 lupasi huomenna katsoa tutkariani yhdessä, että saisin sen vähemmän noloon kuosiin ja kuntoon.

Tämä Korppi ei liity tekstiin mitenkään. Onpahan vaan aika hieno ja samalla vähän ällöttävä täytetty lintu. Terveisiä omistajalle!

Olen istunut työhuoneella iltaan asti viime aikoina monena päivänä. Kotiin tultuani en ole jaksanut mitään kotitöitä.

Tiskaamaan ryhdyin siinä vaiheessa, kun piti alkaa käyttää edellispäivän lasia aamun Berocca-annokseen. Iltaisin olen vain istunut neulomassa suoraa, helppoa työtä. Ei vain jaksa muuta… Tänä aamuna päätin, etten saa neuloa silmukkaakaan ennen kuin koti on imuroitu. Villakoiria oli jo kenneliksi asti, ja viikonlopuksi on tulossa vieraita – pakko siivota edes vähän, ajattelin aamulla.

Yllättäen olen saanut energiaa ihan pienestä asiasta. Tai ehkä asia on suuri. Olen aikaisemminkin pohtinut sitä, miten akateemisessa maailmassa (ja ehkä muuallakin) tulee aivan liian harvoin sanottua mitään kivaa ja kilttiä kollegoille. Ystäviä ja läheisimpiä työtovereita ehkä kannustetaan enemmän, tai ainakin toivon niin, mutta yleiseen puhetapaan ei kuulu ainakaan kovalla äänellä kertoa, jos joku on tehnyt hyvää työtä. Monet ovat tämän tiedostaneet ja jotkut yrittävät kyllä tehdä ilmapiiristä kannustavampaa, mutta ei yleisen puhetavan muuttaminen niin helposti käy.

Tämä tuli tänään mieleeni, kun vierailin toisen oppiaineen tutkijaseminaarissa – joka tosin toimi aivan samalla tavalla kuin oma tutkijasemmamme, joten oppiaineella ei tässä ole väliä. Käsiteltävä paperi oli osa ilmeisen pitkällä olevaa väitöskirjatyötä, jonka tekijä kirjoittaa tutkimustaan päivätyön ohella. Keskustelu oli vilkasta ja kaikki läsnäolijat kommentoivat jotain. Tekijä sai paljon palautetta, joka kaikki annettiin rakentavasti ja asiallisesti. Ketään ei haukuttu, eikä sävy ollut ilkeä missään vaiheessa. Erittäin asiallinen seminaari-istunto, siis. Jälkeen päin mietin kuitenkin, ettei kukaan tainnut sanoa, että tekijän paperissa oli paljon hyviä juttuja. Keskustelu oli rakentavaa ja asiallista, mutta keskittyi silti vain siihen, mitä tekstissä pitäisi muuttaa ja mitä siitä puuttuu, siis sen ongelmiin haasteisiin. Itse osallistuin ihan samaan puhetapaan.

Illansuussa työhuoneella istuin ja setvin apurahajuttuja, kun sain sähköpostin eräältä seminaaritilaisuudessa läsnäolleelta professorilta. ”Olit hyvä tänään. Kiitos, että olit paikalla!” Seitsemän sanaa, ja minulle tuli niin hyvä mieli, että kaiken väsymyksen keskellä teki mieli vähän itkeä ilosta. Seitsemän sanaa, ja pääsin kotiin tulipalopakkasessa ilosta hypellen. Seitsemän sanaa, ja siivosin kodin ilman mitään tuskailuja, suitsait, enkä jaksa murehtia liikoja. Kun vain teen työni, niin jotenkin tämä kaikki järjestyy kyllä.

Jos kivasta, kehuvasta palautteesta tulee näin helposti hyvä mieli, niin onpa sääli, että sitä säästellään niin paljon. Vai pelätäänkö hyvän palautteen kanssa inflaatiota, että se menettää merkityksensä, jos sitä kuulee vaikka kerran viikossa? Vai onko syynä se, että ihmisten oletetaan tietävän omat vahvuutensa ja onnistumisensa? Kumpikaan ei tunnu hyvältä syyltä säästellä kilttejä sanoja. Oikeastaan olen melko varma, että yleensä ihmiset eivät ole kovinkaan varmoja omasta onnistumisestaan, ainakaan jos kukaan ei sano sitä ääneen.

Tekisi mieli laittaa tutkijaseminaarissa paperin esittäneelle vaikka sähköpostia huomenna. Ihan vain varmistaakseni, että hän tietää paperinsa olleen hyvä. Ja toivon, että kun seuraavan kerran itselläni on paperi tai esitelmä jossain, tulisi joku kertomaan, että edes jokin kohta jutussani oli asiallista ja toimivaa.

Olen vasta vähitellen oppinut, miten siskon luokse lähtiessä pitää pakata: laukku pitää jättää puolityhjäksi. Näin siksi, että se täyttyy aina reissun aikana. Helsingissä tulee tehtyä usein hankintoja, se on totta, mutta usein laukkuni tulee kotiin täydempänä ihan ilman rahankulua. Siskoni vaatekaappi nimittäin luovuttaa jotain mukaani lähes joka käynnillä.

Olemme siskon kanssa lähes saman kokoisia, ei aivan mutta riittävän lähellä, niin että voimme sovitella vaatteita ristiin. Sisko on omasta tyylistään tarkempi kuin minä ja lisäksi luonteeltaan vahvasti esteetikko, joten useimmiten suunta vaatteiden kierrätyksessä on häneltä minulle. Tuntuu aina aivan kuin saisin uusia vaatteita, kun siskon yleensä melko hyvin hoidetut ja kauniit, mutta hänen vaatekaapissaan aikansa eläneet kappaleet siirtyvät minun käyttööni. Tästä tietysti seuraa se, että siskon maku ohjaa myös minun pukeutumistani – onneksi hänellä on hyvä tyyli, hih.

Olisi kätevää, jos sisko asuisi lähempänä. Silloin voisin lainata häneltä mitä vaan, kun jokin erityinen tarve tulisi. Minulla on harvoin mitään erityisvaatteiden tarvetta, mutta sitä kivempaa olisi, jos lainauskomero olisi jossain ihan lähellä. Helsinki on ikävän kaukana lähteä sovittamaan mekkoa.

Tämän viikonlopun reissulta nettosin neljät kengät, yhden mekon ja yhden neuletakin (toisen mekon ostin ihan itse alennusmyynneiltä). Kaikkea en saanut mahtumaan laukkuuni, vaikka olinkin jättänyt siihen tilaa. Onneksi muuta perhettä kulkee myös nelostietä eestaas lähiaikoina niin, että loput ”uudet” kenkäni kulkeutuvat tänne susirajalle.

Kun nämä kaikki ja muut siskon vaatekaapista tänne kierrättyneet vaatteet muuttuvat minullakin tarpeettomiksi, vien ne lähikirppikselle, ja SPR saa niistä vielä jonkin kolikon.

Vietin siis juuri neljä päivää Helsingissä tehden vaikka mitä – tai oikeastaan tekemättä mitään kovin erikoista. Tapasin ystäviä ja vietin aikaa siskon kanssa, ja yhden illan sain jopa kokonaan itselleni, mikä tuntui sekin ihanan luksukselta. Luin yhden romaanin, näin yhden oopperan, tapasin Ilonan kissan ja ostin lankoja Novitan myymälästä. En käynyt katsomassa Picassoa vaikka näyttely oli auki viimeisiä hetkiä, enkä edes etsinyt kaupoista niitä juttuja, joita olin suunnitellut etsiväni. Olin vain ja lakkasin ajattelemasta liikoja.

Tänään on taas ollut niitä päiviä, jolloin olisi ollut parempi jäädä kotiin. Tai jos olisin vaikka suunnitellut asiat paremmin, voisin olla nyt vähän vähemmän väsy ja tuskastunut kaikkeen, ja päivä olisi voinut olla vaikkapa onnistunut. Tai jos ei nyt aivan onnistunut, niin keskivertopäivä kuitenkin, eikä tällainen typerän harmaa, sekava ja rikkonainen, kertakaikkisen pahantuulinen huitelupäivä.

Turun Tilda mittaili tässä taannoin, tuliko päivän saldoksi Hip-Hei 🙂 vai Urp-Jurp :(. Tällä hetkellä olen varma, että tämä päivä on syvästi ja peruuttamattomasti Urp-Jurp, mutta voisin varmuuden vuoksi koota listaa ja testata asiaa Tildan (ja Rory Gilmoren) tyyliin:

Urp-Jurp-juttuja:

– En saanut lähdettyä hiihtämään aamulla, kun jänistin jäälle menemistä radion varoituksen takia.

– Olin pahalla tuulella siitä asti, kun ensimmäisen kerran luin sähköpostit, sillä niissä tuli lisänakki joka minun olisi pitänyt arvata, mutta jota en ollut halunnut ajatella ja olin siksi työntänyt ajatuksen pois ja jättänyt tekemättä. Ja nyt tuli sitten vähän kiire.

– Käytin aikaa aamulla urheiluun sen sijaan, että olisin mennyt heti töihin ja lukenut sähköpostit aiemmin ja ollut vähemmän kiukkuinen, koska aikaa töille olisi ollut enemmän. Urheilu ei saa minua hyvälle tuulelle, valitettavasti.

– Pahan tuulen takia en saanut sillä vähälläkään ajalla töissä tehtyä oikeastaan juuri mitään, kiukuttelin vain.

– Myös Ilokivi oli minua vastaan. Tavoistaan poiketen ruokala tarjosi kasvisvaihtoehtona niin pahaa mössöä, että en yrityksistäni huolimatta voinut syödä sitä. Tällaista on tapahtunut minulle ehkä vain kerran aikaisemmin. Tutkijaseminaarin alkaessa olinkin sitten loistavalla tuulella syötyäni lautasellisen raastetta, uh.

– Tutkijaseminaari oli sellainen mitä ne aika usein minulle ovat: masentava ja paljon ajatuksia herättävä.

– Koska en saanut tehtyä mitään aamulla, jouduin vielä illaksi jumiin työhuoneelle ja olin kotona vasta puoli kahdeksalta.

Entä Hip-Hei -osasto?

– Aamuisella sauvakävelylenkillä uusi ulkoilutakkini osoitti pitävänsä hyvin vielä miinus kuudessatoista.

– Huomasin jälleen kerran, että pahaan mieleen auttavat parhaiten ystävät. Tutkijaseminaarimasennustani jaksoivat kuunnella ja yhdessä purkaa kaksi kollegaa, joihin aina voi näissä jutuissa luottaa, ja illalla vielä juttelin puhelimessa läheisten kanssa.

– Sain tehtyä työasioita niin, että voin lähteä lyhyelle vapaalle ilman ihan pakottavaa tarvetta miettiä niitä koko aikaa.

– Sain pestyä koneellisen pyykkiä.

Kyllä Urp-Jurp voittaa tämän päivän kohdalla ihan kirkkaasti. Tosin Hip-Hei tekee loppukirin, jos tämän päivän plussaksi lasketaan se, että se on viimeinen päivä ennen vapaapäiviä: aloitan jo huomenna viikonlopun ja unohdan työasiat neljäksi päiväksi.

Se on kyllä aikamoinen Hip-Hei.

Jane Austenin kirjoista Emma on ehkä minulle vaikein. Kasvattitytön tarina (Mansfield Park) on myös ongelmallinen, mutta sitä minun on jotenkin helpompi ymmärtää kuin Emmaa. En ole pitänyt Emmasta oikein koskaan. Olen pohtinut, että se johtuu varmaankin siitä, etten pidä itse nimihenkilöstä, Miss Emma Woodhousesta. Miten hemmoteltu, kaikkitietävä, lapsellinen päivänpaiste! Ja sitten kuitenkin olen niin kuin kaikki kirjankin henkilöt: ei Emma Woodhousesta voi olla pitämättä, kaikkine vikoineenkaan. Ja tämän heikkouden tunnustaminen saa minut kärttyisäksi aina, kun Emma tulee jostain vastaan, ja keskityn erittelemään vain romaanin huonoja puolia.

Kirjan juoni on niin tuttu, että voisin vannoa lukeneeni sen aivan vähän aikaa sitten. En kuitenkaan löydä sitä kirjapäiväkirjastani, niin että kai tuttuuden tunne on vain kaikua menneestä lukukokemuksesta ja vahva siksi, että olen nähnyt kirjasta yhteensä neljä eri filmatisointia. Se taitaa olla ennätys kaikista Austen romaaneista; Järjestä ja tunteistakin olen tainnut nähdä vain kolme eri versiota.

Emma sopii hyvin filmattavaksi: siinä on kaunis, älykäs sankaritar, liuta komeita miesrooleja ja hersyvän hauskoja sivuhenkilöitä, joissa näyttelijät pääsevät loistamaan – ja tietenkin Austenit ovat aina hedelmällistä filmattavaa jo aikakauden romanttisen miljöönkin tähden. Valitettavasti Emman filmatisoinnit ovat olleet minusta melko kökköisiä. Kaksi vuoden 1996 leffaa erottelen pääroolin mukaan: on Kate Beckinsalen Emma ja Gwyneth Paltrow’n Emma, joista kummastakaan en innostunut pätkän vertaa. Vuonna 1972 valmistunut BBC:n tv-sarja on hiukan jähmeä ja lavasteet oman aikansa tekeleitä, mutta silti sarja huomattavasti parempi ja eloisampi kuin nuo leffaversiot.

Uutta Emma Woodhousea siis kaivattiinkin jo. Viimeisin Emman kuvallinen versio onkin BBC:n sarja viime vuodelta.  Sarja tuli jouluna ja sen jälkeen Yleltä, jej. Katsoin viimeisen osan juuri Areenalta. Ensimmäistä osaa katsoessani sisko oli vieressä ja tekstiviestien päässä eräs Austenia harrastava ystävä. Arviomme olivat melko kriittisiä: liian kirkkaita värejä, liian suurisuinen Emma, liian nuoren näköinen Mr. Knightley. Käsikirjoittajat ovat taas olleet liian omavaltaisia ja voi kyösti, eihän tuo mekko nyt voi noin olla!

Sarjan edetessä mielipiteeni kuitenkin muuttui. Aloin vähitellen pitää Romola Garaista Emma Woodhousena yhä enemmän ja enemmän, ja Jonny Lee Millerkin sai armon Mr. Knightelyna. Highburyn talot ja niiden sisämiljööt yksityiskohtineen kiinnittivät huomioni entistä enemmän, ja Hartfieldin kartanon sohvat, taulut, tapetit ja muu sisustus oli suorastaan kiehtovan värikästä ja kertakaikkisen kaunista. Puutarhasta nyt puhumattakaan! Emman voimakkaan väriset vaatteet säikähdyttivät aluksi, mutta opin pitämään niistäkin. Puku Box Hillin retkellä oli niin kaunis, että teki mieli painaa stoppia ihan vain mekkoa ihaillakseni. (Jestas miten kanalta kuulostan, mutta en voi sille mitään, että empirepuvut ovat minusta ihania.) Toisin kuin vuoden 1972 versiossa, tässä puvut eivät näyttäneet polyesterilta – vaikka saattoivat tietysti olla sitä.

Romola Garain näyttelemänä Emma oli ihanan elävä: nauroi, itki, juoksi ja liikkui välillä muutenkin kuin tyynen hillitysti. Mr. Knightley ei ole suosikkisankarini Austenin mieshahmojen joukossa, mutta ainakin Jonny Lee Millerillä oli enemmän kuin yksi ilme, ja se on jo paljon näin yksitotisten roolien näyttelijöiltä (ja on hieno luonnekin, pakko myöntää). Sivuhahmot oli nekin roolitettu hienosti. Erityisen hauskaa oli nähdä kaunotar Christina Cole Mrs. Eltonina, vaikka hän olisi kyllä voinut irroitella roolissa vielä enemmänkin. Cole on tuttu mm. Blanche Ingramin roolista vuoden 2006 Kotiopettajattaren romaanissa, mutta parhaiten muistan hänet päähenkilön kilttinä, kauniina siskona pukudraamassa He knew he was right.

Ehkä toisella katsomiskerralla muutun kriittisemmäksi, mutta sen aika on sitten kun saan sarjan omaan Austen-kokoelmaani. Tällä hetkellä olen kuitenkin vakaasti sitä  mieltä, että tämä on toistaiseksi paras näkemäni Austenin Emman filmatisointi.

Kuvat olen lainannut BBC:n sivuilta, täältä ja täältä.

Kylläpä viihdyin tämän kirjan ääressä! Voin rehellisesti sanoa lukeneeni Diane Setterfieldin romaania Kolmastoista kertomus (The Thirteenth Tale, 2006, suom. 2007) innokkaasti ensimmäiseltä sivulta viimeiselle miettimättä kertaakaan, että onpa pitkästi vielä jäljellä. Oikeastaan päin vastoin: jossain vaiheessa lukemista huomasin, että sivuja on kovin vähän jäljellä, mutta minusta aika moni asia oli vielä selvittämättä ja mietin, että kirjailija on jättänyt ratkaisuja ihan loppuun. Niin kuin onkin.

Kolmastoista kertomus on taas yksi sellainen kirja, jossa tavallaan aika röyhkeästikin kosiskellaan kirjojen ystäviä asettamalla päähenkilöksi kirjaharrastaja tai -ammattilainen ja viittaamalla ahkerasti kirjallisuuden helmiin. Romaanin alku toi mieleeni Cornelia Funken Musteloitsun, sillä molemmissa päähenkilönä on kirjoja rakastava tyttö (tai tässä kyllä aikuinen nainen), jonka rakkaus kirjoihin on lähtöisin isältä. Kummassakin romaanissa isä työskentelee kirjojen parissa: Musteloitsussa isä on kirjansitoja, tässä antikvariaatin pitäjä. Molemmissa tarinoissa äiti on ainakin alkukuvassa varsin etäinen, kaukainen hahmo. Vastaavia isä-tytär -pareja on varmasti muitakin kirjallisuudessa. Minusta on mielenkiintoista, että isän ja tyttären suhteeseen tuntuu olevan helpompaa asettaa kirjallisuus kuin äidin ja tyttären tai äidin ja pojan suhteeseen. Miksei tytär voisi oppia rakkautta kirjoihin äidiltään? Muistatteko, onko tällaisia esimerkkejä lukemissanne kirjoissa? Uskon että on, mutta en vain saa päähäni nyt yhtään.

Taas mentiin sivuraiteille niin että römisi, mutta mikäs mennessä. Kolmastoista kertomus on Setterfieldin esikoisromaani, ja oli heti ilmestyttyään valtava menestys. HS:n lukupiirissä Kirsi Piha kuvaa sitä ”danbrownilaiseksi spektaakkeliksi”. Toivottavasti Setterfield ei kuitenkaan toista esikoisensa tarinaa tulevissa kirjoissaan danbrownilaiseen tapaan…

Setterfield kirjoittaa kerrassaan taitavasti ja viihdyttävästi. Tarinassa riittää juonta ja koukkuja, enkä todellakaan arvannut ihan kaikkia käänteitä. Setterfield yllätti minut jokseenkin monta kertaa kirjan aikana, vaikka osa juonesta olikin tutummalla kaavalla tehty. Hieno romaani!

Ai juoni? Margaret Lea saa kutsun salaperäisen, eristäytyneen kirjailijan Vida Winterin kotiin. Winter haluaa, että Margaret kirjoittaa hänen elämäkertansa. Tähän asti Winter on valehdellut toimittajille sivut tarinoita täyteen, mutta kuolemansa lähestyessä hän haluaa kertoa totuuden. Pelkkä Vida Winterin tarina kartanosta ja kaksosista ei kantaisi, mutta kehyskertomus Margaretista, hänen tarinansa (koska kaikilla ihmisillä on oma tarinansa, kuten Vida Winter sanoi) tekee romaanista ehjän ja mielenkiintoisen. Eri kerronnan tasoilla liikkuminen tuo mieleen Humisevan harjun, mutta Setterfieldin suosikkiromaani on selvästikin Kotiopettajattaren romaani, sen verran usein se mainitaan. Melko usein tulee esiin myös Valkopukuinen nainen, joka on minulle vieras – pitäisi varmaankin tutustua.

Juonesta voitte lukea lisää netistä, jos haluatte, vaikka lämpimästi kyllä suosittelen vain marssimaan kirjastoon ja lainaamaan tämän. Tutut voivat lainata minultakin. Kolmastoista kertomus on laadukas lukuromaani ja hyvää viihdettä, ja sopii siksi erittäin hyvin vaikkapa vapaaseen viikonloppuun tai vaikkapa hiihtolomalle.

Tammi on perustanut kirjalle omat, melko suppeat ja ehkä aavistuksen ylidramaattiset kotisivut. Ne löytyvät täältä.

Seuraava sivu »