5. marraskuuta vuonna 2006 silloin käsin kirjoittamassani kirjapäiväkirjassa lukee: ”Parasta mitä olen lukenut pitkään aikaan.” Kuvailin noin Carlos Ruiz Zafónin esikoisteosta Tuulen varjo, jonka olen sittemmin hankkinut omaankin hyllyyn, mutta jota en toistaiseksi ole lukenut uudestaan. Nyt vuoden 2009 viimeinen kirjapäiväkirjamerkintä on Tuulen varjon itsenäinen jatko-osa Enkelipeli (El juego del ángel, 2008, suom. 2009).
Muistan, että kun luin Tuulen varjoa, se vei minut mukanaan alusta viimeiselle sivulle asti, kokonaan ja epäröimättä. Enkelipeli ei vaikuttanut minuun samalla tavalla, valitettavasti. Lomalla olisi kyllä ollut mahdollisuus sellaiseen heittäytymiseen, mutta en jotenkin päässyt kirjan kanssa vauhtiin ennen kuin viimeisen kolmanneksen aikana, jolloin tapahtumat alkoivat kiihtyä ja tiivistyä. Viimeisten lukujen tunnelma oli tiheä ja jännittävä, melkein dekkarimainen, mutta jännitys laukesi rauhalliseen, valkoiseen lopetukseen. Siltä osin kirja oli hienosti rakennettu. Ja kai rakenteen voi sanoa toimivan muutenkin. Tarina alkaa hitaammin, viipyilee, kertoo turhiakin asioita, kuvailee. Juoni etenee, mutta verkkainen kävely muuttuu juoksuksi ja alkaa hengästyttää vasta lopussa.
Mutta varsinaista jälkeä Enkelipeli ei jättänyt minuun. Ehkä odotukset Tuulen varjon huimaavan menestyksen jälkeen ovat olleet Ruiz Zafónille liian kovia, tai ehkä itse odotin liikaa. Joka tapauksessa olen vähän pettynyt, ja alan epäillä jo arviotani esikoisteoksesta: jos Enkelipeliä kuitenkin on sanottu edellisen kirjan kanssa samanlaiseksi (kuten esim. HS:n arviossa täällä), niin muistanko minä vain oman lukukokemukseni väärin? Tai entä jos olin huono lukija ja missasin Enkelipelin pointin ihan kokonaan?
Jatkuva vertaaminen Tuulen varjoon ei ole nyt aivan oikeutettua, sillä tajusin kirjojen olevan sukua vasta kun luin tiedon jostain muualta. En muista Tuulen varjosta juuri muuta kuin oman fiiliksen, ja ehkä hiukan Barcelonan voimakasta tuoksua kirjan sivuilla, en muuta. Paitsi tietenkin Unohdettujen kirjojen hautausmaan, kuinka sen voisi unohtaa. Mutta en olisi muistanut edes päähenkilön nimeä. Enkelipelin voi siis lukea varsin hyvin ilman tietoja edeltäjästään, varsinkin kun niiden tapahtumien kronologia on päin vastainen: Enkelipeli sijoittuu jo 1920-luvulle.
Unohdettujen kirjojen hautausmaalle päästään tässäkin romaanissa, ja Barcelona elää, tuoksuu ja kuuluu osaltaan tarinaan niin kiinteästi, ettei sitä voi olla erikseen mainitsematta. Enkelipeli on kirja kirjoittamisesta ja kirjoista lukijoille, joille kirjat ovat yhtä tärkeitä. Selvää kosiskelua siis, mutta miellyttävää sellaista. Vaikka en uponnut Enkelipelin Barcelonaan aivan odotusten mukaisesti, oli se silti kelpo luettavaa. Se oli jännittävä, viihdyttävä, paikoitellen väkivaltainen mutta useammin kuitenkin rakkaudesta kertova, kaunista kieltä ja rakenteeltaan toimiva romaani.
Tuulen varjo olisi silti ehkä syytä viimeinkin kerrata.
Laajemmin kirjasta on kirjoitettu esim. Jäljen ääni -blogissa, jossa myös sanat pysyvät paremmin järjestyksessä kuin minulla.
Illuusioita 
Minullekin kävi juuri noin kun kuvailet: pidin Tuulen varjosta, mutta kun luin Enkelipelin, niin en itse asiassa oikein edes muistanut, mitä siinä tapahtui. Oli pakko ottaa etsiä Tuulen varjo ja selailla.
Ja nyt kun luen tätä juttuasi, niin huomaan, etten taaskaan oikein saa päähäni, mikä Tuulen varjossa oli juonena – vaikka keväällä asia tuli tarkistettua ja kerrattua …
Sellaisista kirjoista juuri pidän: niistä jää jäljelle jonkinlainen haipuva mutta vahva tunnelma ja tunne siitä, että kirja on ollut lukukokemuksena mieluinen. – Teksti juonineen ja henkilöhahmoineen on silloin tavallaan tehnyt tehtävänsä, ei sitä tarvitsekaan muistaa.
Enkelipelin kohdalla en usko käyvän samoin, siinä perusasetelma oli jotenkin selkeämpi. Fiilistasolla se ehkä siis todellakin on erilainen verrattuna Tuulen varjoon, vaikka paljon kirjoissa on yhtäläisyyksiäkin.
Enkelipelin luettuani jäin miettimään vastaavia kirjoja, jotka ovat tavallaan edellisen kirjan jatko-osia, mutta käänteisesti: niiden hienous piilee taustojen paljastamisessa. En kuitenkaan keksinyt oikein kunnon esimerkkejä, ainoastaan sarjakirjoista (fantasia etc.)tehtyjä fanien lukunälkään tarkoitettuja romaaneja. – Hieno idea kumminkin, tehdä ”jatko-osa” näin päin.