Kjell Westön uusin on taattua laatua – erinomaisen hieno lukuromaani siis. Älä käy yöhön yksin (Gå inte ensam ut i natten, 2009) ei silti saa minulta yhtä ihastuneita kehuja kuin palkittu Missä kuljimme kerran, mutta sen kohdalla rima onkin aika korkealla. Lukijana tietenkin odotin paljon Westön uudelta, mutta mahtoi kirjailijaparallakin olla aikamoiset paineet Finlandia-palkinnon jälkeen.

Älä käy yöhön yksin oli ensimmäisen kolmasosansa ajan suorastaan ikävä pettymys. Olin aika harmissani, kun tarina ei tuntunut etenevän enkä ymmärtänyt sen tarkoitusta. Kysyin koko ajan vain: miksi nämä henkilöt, miksi heistä kerrotaan? Kertoja oli tarinassa etäällä, mutta kuitenkin läsnä pienissä vihjeissä niin, että tietämättömyyteni hänen roolistaan vaivasi minua. (Luin kyllä asiasta vihjanneen takakannen, mutta kuten tavallista, unohdin sen sisällön aikas nopeasti.) Alkupuolella tarinan rytmi ja kerronnan tapa oli kummallisen jähmeä, mutta kaikki se selittyi kahdella viimeisellä kolmanneksella. Kun kirja eteni, tajusin ettei alku voisikaan olla mitään muuta tai minkään muunlainen. Westö on kirjoittanut ammattinsa osaten hienon kokonaisuuden, joka on ehjä vasta viimeisen sivun jälkeen.

Jos Missä kuljimme kerran tuntui näin maakunnassa asuvan mielestä aika vahvalta kuvaukselta menneiden vuosien Helsingistä, on Älä käy yöhön yksin sitä vielä monin kerroin, vuosikymmenet vain ovat tuoreempia. Tai ei se ehkä ole niinkään kirja Helsingistä kuin kirja helsinkiläisille. Westö tuntuu suunnanneen kirjansa suoraan niille keski-ikäisille (oman ikäisilleen?), jotka muistavat nuoruutensa sodanjälkeisen kaupunkin, ovat nähneet sen kasvun, muistavat kadut ja kaupunginosat ja tuntevat Helsingin kuin, noh, kotikaupunkinsa. Tästä romaanista saa varmasti erilaisia asioita irti, jos on itse elänyt nuoruuttaan 1960-70-lukujen Helsingissä.

Älä käy yöhön yksin on tavallaan kirja myös musiikista. Se vilisee pop- ja rockmusiikkia (ja toi siltä osin mieleeni Juha Itkosen romaanin Anna minun rakastaa enemmän), ja koska tietoni niiden historiasta on melkoisen olematonta, menevät monet jutut minulta kirkkaasti ohi. Jotenkin tuli siis tunne, että en aivan ollut romaanin kohderyhmää, että missasin monta pointtia, koska en tunne niitä asioita joista Westö kertoo. Silti pidin tästä kirjasta kovasti, ja voin lämpimästi suositella sitä kaikille.

Romaani oli minusta varsin kuvallinen, tai tarkoitan että siitä muodostui helposti mielikuvia kohtauksista, jotka sopisivat kuviksi, tai siis lähinnä elokuvaksi. Ihmettelisin, jos tätä ei joku päivä filmattaisi, mieluummin kuin edellistä Westön teosta. Lukiessa alkoi myös tehdä mieli lukea lisää Westöä, sillä Leijat Helsingin yllä kaipaisi kertausta, ja Isän nimeen on lukematta kokonaan. Loppusanoissaan Westö toteaa näiden neljän romaanin olleen Helsinki-kokonaisuus, joka on nyt päätöksessään. Nehän ovat kaikki samankaltaisia, saman tyylisiä, jotenkin westömäisiä. Mielenkiinnolla odotan, millaiseen tyyliin tai mihin aiheisiin hän seuraavaksi siirtyy, jos sama aihe ei enää jatku.

Advertisements