Aina ajoittain on vain pakko palata Uuteenkuuhun, aivan samoin kuin on aina välillä pakko palata Vihervaaraankin. Innoitus tulee milloin mistäkin – tällä kertaa sen antoi Kuka kukin on kirjallisuudessa -radio-ohjelman uusintajakso, jossa ruodittiin Ilse Burnleyn hahmoa, siis Emilian parasta ystävätärtä. Kun sen jälkeen löysin vielä Lukuheti-antikvariaatista hyllystäni puuttuvat kaksi jälkimmäistä osaa sarjasta, oli matka Blair Wateriin valmisteltu.

(Tai oikeastaan minulla oli jo kaksi osaa sarjasta, mutta ne olivat eri näköisiä. Ensimmäinen osa oli sitä valko-punakantista sarjaa, toinen kirjavampikantinen, ja halusin kaikki kolme osaa samanlaisina kuin lapsuudessani kun ensimmäisen kerran ne luin, eli sen valkoisen kannen punaisella raidalla. Tarkkaa sen olla pitää, kirjojen keräämisen.)

Niinpä luin siis Lucy Maud Montgomeryn tyttökirjaklassikot Pieni runotyttö (Emily of New Moon, 1923), Runotyttö maineen polulla (Emily Climbs, 1925) ja Runotyttö etsii tähteään (Emily’s Quest, 1927). Ja vetistelin jälleen, varsinkin alkupuolella.

Onhan Emilia vähän erikoinen lapsi, pakkohan se on myöntää. Mutta niin äärimmäisen kiehtova silti! Jo varhain tajusin, ettei minusta ole Emiliaksi, olen siihen aivan liian tasainen. Hän ei siis ole ollut samastumisen kohde kuten monet muut kirjojen sankarittaret, mutta rakas ja mielenkiintoinen ystävä silti. Se, etten ole yhtä lahjakas kirjoittaja eikä mielikuvitukseni lennä samalla tavalla, ei vähennä kiintymystä. 🙂

Mikä Runotytössä sitten kiehtoo? Monet asiat, yleensä aina vähän eri jutut eri lukukerroilla. Esimerkiksi nyt: Uudenkuun Emilialla on läheinen ja varsin fantasiapainotteinen suhde luontoon. Hän inhimillistää ympäristöään, antaa puille ja poluille nimiä, hellii kissojaan ja leikkii Tuulen tytön kanssa. Emilia pelastaa pienen, hakatuksi määrätyn metsikön, koska se on hänelle ja hänen sukulaisilleen niin tärkeä – ja tämä pelastus tapahtuu varsin ekumeenisessa hengessä. Emilialla on vakava ja luottavainen suhde ympäristöön. Luonto on läsnä hänen tärkeissä kokemuksissaan, kuten myrsky-yönä autiossa talossa, kun hän ja Teddy rakastuvat. Tärkeä on myös Ilsen kanssa heinäladossa vietetty yö, joka kasvatti Emiliaa aikuiseksi, ja monet auringonnousut ja -laskut. Emilian elämässä ei kerta kaikkiaan tapahdu juuri mitään ilman, että luonto on jotenkin siinä mukana – jos ei muuta niin Jimmyn puutarha ainakin.

Ovathan ne naiiveja, varsinkin kaksi jälkimmäistä osaa, joissa Montgomerylla tuntuu olevan enemmän kiire jonnekin kuin ensimmäisessä kirjassa – kenties kiire tehdä Emiliasta lopultakin aikuinen? Teddyn ja Emilian rakkaus on myös jotenkin liian kirkasotsaista, että siihen voisi uskoa, mutta en minä halua heittäytyä typerän kyyniseksi tosikoksi näiden kirjojen kohdalla.

Teddy on aina kuulunut minulle ja minä Teddylle. Sydän, sielu ja ruumis.

Kaikesta yksinkertaisuudestaan huolimatta – tai ehkä juuri sen vuoksi – tulen palaamaan Uuteenkuuhun yhä uudestaan ja uudestaan. Emilian kiipeäminen alppipolulla on edelleen vertaus omalle räpeltämiselleni v-kirjan kanssa, ja yhä vain minä jään pohtimaan leimahduksen mysteeriä.

Vieläköhän Joulupukki on kuulolla? Jos on, niin tässä viime hetken toive: turistimatka Prinssi Edwardin saarelle olisi mahtista.

(Ja tuo yllä oleva lainaus on muistinvarainen, kun kirja on kotona ja minä maalla.)
Advertisements