Hannu Raittilan esikoisromaani Ei minulta mitään puutu (1998) tarttui mukaan kirjastosta kauniin nimensä ja kansikuvansa ansiosta, jotka ovat minusta ihan hyviä perusteluita valita kirja luettavaksi kirjaston hyllyjen välissä vaeltaessa.

Ei minulta mitään puutu on kertomus yhdestä päivästä lestadiolaisten suviseuroissa. Ei hätää uskontoallergikot, Jumalasta kirjassa puhutaan vähemmän kuin aiheen puolesta voisi odottaa. Suviseurat ovat vain ympäristö, konteksti, jonka avulla Raittila pääsee käyttämään värikästä, hauskaa henkilögalleriaansa.

Kirjan rakenne ei ole ihan perinteinen. Näkökulma vaihtuu jatkuvasti. Yksi henkilö ei ole kerrallaan äänessä kuin ehkä keskimäärin sivun verran, joskus vähän enemmän, joskus vähemmän. Kertoja vaihtuu niin nopeasti, että vaihdoksissa on joskus vaikea pysyä mukana. Raittila kyllä avustaa lukijaansa, niin että kyllä kärryillä pysyy, vaikka välillä kyllä piti pysähtyä tarkistamaan, kenestä nyt olikaan kyse. Monien henkilöiden silmien kautta lyhyinä pätkinä rakennettu tarina muodostaa harmonisen kokonaiskuvan yhdestä kesäpäivästä. Homma toimii kuin äänentoistosta vastaavan miehen kuvaus radiolähetyksestä isosta teltasta:

Mä vedin kaapelit telttaan ja mikitin mestat. Mulla oli viis mikkiparia eri puolilla telttaa ja puhujan edessä tietysti. Kontrollista, kun kuunteli mitä eri puolilla telttaa tapahtui, pysty aina vaihtaan äänikuvaa sopivasti.

Just monipuolisella mikityksellä ja pienellä kaiutuksella pysty luomaan tosi ison tilan tunnun lähetykseen. Mä myös tehostin seuroja pikkasen. Mulla oli kato korpulla äänitysotos yhden rockkonsertin alusta, missä yleisö venttaa esityksen alkua.

Siinä on sellaista ison väkijoukon yleistä hälyä, yskähtelyä ja tommosta. Mä duunasin siitä tehostetaustan ja ajoin sitä koko aika seurojen sekaan. Kuulosti niinku siellä olis ollut joukkoa ihan sikana.

Pelkkänä suviseurakuvauksena tarina olisi ohut, mutta Raittilan on vahvistanut juonta laittamalla sen sisään erään perheen tarinan. Pappa on vanha saarnaaja, ja hänen tarinansa sekä jälkeläistensä elämänvaiheet (tai osa niistä) paljastuvat vähitellen. Kaikilla perheillä on salaisuutensa – niin tälläkin, ja ratkaisu selviää vasta viimeisillä sivuilla.

Ei minulta mitään puutu piristi vaihtelevalla rakenteellaan, ja minun täytyy myöntää, että pidin kirjasta. En niin paljoa, että nyt aivan ilmaan hyppisin, mutta pidin sen tunnelmasta, huumorista ja tyylistä.

Advertisements