Moneen kertaan toistamani (hypo)teesi ja tutkimusaineistoni kokoamisen kantava ajatus on, että työ on valtavan tärkeä osa ihmisen identiteetin rakentumista. Kun ihmistä pyydetään kertomaan elämästään, hän kertoo yleensä aina työstään. Työ vaikuttaa meihin muutenkin kuin vain sen kahdeksan tms. tuntia päivässä – työmme on osa meitä, sitä mitä me olemme.

Tätä olen pohtinut omalta kohdaltani tällä viikolla. Olen miettinyt, miten kovin merkittävä ja molemminpuolinen vaikutussuhde työn sujumisella ja mielialalla on. Se ei todellakaan toimi vain yhteen suuntaan, vaan on monitahoinen, moneen suuntaan vaikuttava ja monimutkainen verkko.

Erään artikkelin deadline oli 30.11. En saanut siihen mennessä valmiiksi kuin rungon artikkelistani. Minua harmitti deadlinen pitämättömyys, sillä olen yleensä melkoisen tarkka niistä. Tällä kertaa tunnen kuitenkin tulevan teoksen toimittajat niin hyvin (lue: olen yksi heistä), että annoin itselleni lisäaikaa. Jouduin kuitenkin artikkelin kanssa koko ajan pahempaan ja pahempaan kirjoitusblokkiin. Kului monta viikkoa etten pystynyt edes avaamaan tiedostoa, kun koko teksti tai pikemminkin sen syntymättömyys ahdisti niin. Ja ahdistus tietenkin paheni vain koko ajan siitä, että olin päivä päivältä enemmän myöhässä deadlineen nähden.

Tämä työn edistymättömyys alkoi vähitellen vaikuttaa aivan kaikkeen. Olin vuorotellen väsynyt ja itkuinen, vuorotellen kiukkuinen. Purskahtelin itkemään keskellä päivää ja itkin iltaisin kotona kaiken elämäni kurjuutta. Pikkujoulut menivät lähinnä mielen pohjalla äristessä ja iloista teeskennellessä. Aidosti iloinen olin vain kummitytön perheen ja muiden työasioistani tietämättömien ystävieni parissa. Toisin sanoen olen ollut syksyn mittaan melkoisen masentunut.

En väitä, että masennukseni johtuisi vain syntymättömästä artikkelista, mutta se on ollut osa sitä. Kaikki vaikuttaa kaikkeen, eikä itkukohtaus kirkkaassa auringonpaisteessa (tai tihkusateisen harmaassa marraskuun päivässäkään) ihan pelkästä myöhästyneestä deadlinesta synny, mutta se on osa sitä. Työ on hyvin suuri osa elämääni ja identiteettiäni, sitä mitä minä olen.

Tällä viikolla solmut ovat alkaneet avautua, ja siksi pystyn näkemään tämänkin kuvion jo kirkkaammin. Olen saanut aikaan lyhyen artikkelikäsikirjoituksen, joka on aivan raakile ja pelottavan keskeneräinen (”Mainly scary how bad the writing is”, kuten Colin F. toteaa tuotoksestaan leffassa Love Actually), mutta kirjoitusblokki on siis tältä erää selätetty. En tiedä mikä sen yli auttoi, ehkä vain viikkojen  mittaan kerääntynyt kuona ja paha olo, joka viimein sai minut vain tarttumaan toimeen nyhjäämisen sijaan. Ehkä tämä ihanista ihanin talvipakkanen ratkaisi pahimman olon (ritiratiralla!). Tai ehkä nyt, kun työ sujuu, kaikki masennus tuntuu poispyyhityltä koska on vain helpompi olla ajattelematta niitä toisia pahan mielen aiheuttaneita asioita – ajattelen niitä sitten huomenna Tarassa.

Kirjoitettuani ensimmäiset sivut viikkokausien tauon jälkeen on oma olo keventynyt. Poissa on itkeskely iltaisin, poissa nyyhkyleffojen katselu, poissa synkät ikkunasta tuijottelun hetket. Kuljen 18 asteen pakkasessa villahameessani ja nautin pienistä asioista, kuten siitä, että sain korkattua ompelukoneeni ja ommeltua vanhasta lakanasta pitkän alushameen villahameeseeni – ei tunnu pakkaset tuikeat! Kirjoitusblokkini aiheuttaman ahdistuksen aikaan en voinut edes ajatella ompelukoneeseen tarttumista, se tuntui aivan ylitsepääsemättömältä; siitä, miten pakkaslumi narskuu uusien nahkakenkien alla; siitä, että vietin tällä viikolla ensimmäistä kertaa kokonaisen tunnin kummitytön kanssa kahdestaan, ilman hänen vanhempiaan; siitä, että suussa ei ole aftoja ja olen saanut syötyä jopa omenoita; siitä, miten pakkaslumi kimaltelee; siitä, että ihan pian näen siskon joululomalla. Tänä aamuna Papu kiipesi tapansa mukaan syliin ja kääriytyi siihen kehräämään, ja minä silittelin sitä hermostumatta sen jatkuvaan läheisyyden kaipuuseen. Kissaparka, miten olenkaan tiuskinut sille väsymyksen hetkinä! Mutta kohta on joulu, ja artikkelinraakileeni saa jo parin päivän päästä jäädä sekin joululomalle odottamaan, miltä kaikki maistuu uutena vuonna.

Niin että työ on osa koko elämääni. Onko se liiankin suuri osa sitä? Vetoaminen tutkijuuteen kutsumusammattina ei ole minusta oikein, sillä se ajaa vain syvemmälle pienituloisuuden kuoppaan, ilmaisen työn teettämiseen ja työtuntien laskemattomuuteen. Mutta työni vaikuttaa kaikkeen, ja kaikki vaikuttaa työhön. Kun kirjoittaminen sujuu, olen hyvällä tuulella ja onnellinen. Kun kirjoittaminen on jumissa, olen pahantuulinen ja masentunut. Se toimii myös toiseen suuntaan: niinä aamuina, kun kertakaikkiaan herään väärällä jalalla, ei työstäkään välttämättä tule mitään. Jos surullisuus tai yhtä hyvin valtava onnentunne täyttää mielen ja sydämen, ei työ etene silloinkaan.

Pitäisikö tästä päätellä, että mitä tasaisempi luonne, sen tasaisempi työn jälki? Hiljainen positiivisuus takaa laadukkaan, jouhevasti edistyvän tutkimuksen? Huoh, siihen nyt on matkaa vielä.

Mainokset