Anita Brookner: Päivät Pariisissa

Pitkästä aikaa olin napannut kirjastosta mukaan tuntemattoman kirjan, jota en meinannut jaksaa lukea loppuun. Anita Brooknerin Päivät Pariisissa (Incidents in the Rue Laugier, 1995, suom. 1998) oli hidas, kesän kuumuutta ja tuoksuja henkivä kirja, joka pitkästytti minua ihan hulluna. Jätän kirjoja hyvin harvoin kesken, sillä optimistina haluan uskoa kuten nyt tämän romaanin kohdalla, että loppupuolella romaania on joku juttu, joku koukku tai erityisyys, jonka jälkeen ymmärrän paremmin teosta ja sen henkilöitä.

Pakko myöntää: kahlattuani kirjan loppuun minä todella ymmärsin sen henkilöitä paremmin, mutta se on kovin pieni meriitti kirjalle, joka muuten ei saanut minua vangittua, ei sisältänyt minuun uppoavaa loppukäännettä tai mitään, millä tämä kirja jäisi mieleen.

Kun nyt katson kirjan kantta, muistan ensimmäisenä auringon ja kuumuuden ja kesän kuvauksen, ja sen jälkeen hiljaisuuden ja pidättyväisyyden, joka liittyy päähenkilöön. Päivät Pariisissa keskittyy kuvaamaan lähinnä muutaman päivän aikaa, kolmea nuorta ihmistä kesäisessä Pariisissa. Kirjassa kuvataan kuinka näihin päivin tullaan ja kuinka asiat sujuvat niiden jälkeen, mutta nuo päivät ovat ainoat, joissa tapahtumat tihentyvät ja merkitsevät jotain. Idea on ihan hyvä, ja päähenkilönsä kuvauksessa Brookner onnistuu, mutta muuten minusta kirjan kieli ei ole erityisen miellyttävää. Lauseet ovat pitkiä ja niissä on paljon adjektiiveja. Kappaleissa ole aina päätä eikä häntää, ja tyyli vaihtelee epämukavasti liirumlaarumista keittiöpsykologiaan, tunnemyrskyistä ihon kuvaukseen, pinnalta syvälle. Toisinaan tällainen tyylivaihtelu voi toimia, mutta minuun Brooknerin kirjoitustapa ei uponnut.

Mutta luettu on, hyvähyvä. Eipähän tarvitse lukea toiste. Anita Brookner on saanut kirjallisuuden Booker-palkinnonkin joskus, mutta enpä taida olla kovin innostunut kokeilemaan hänen kirjojaan toiste.

2 kommenttia artikkeliin ”Anita Brookner: Päivät Pariisissa

  1. Huvittavaa kyllä, Päivät Pariisissa sekä tuo Booker-palkittu ”Rantahotelli” ovat juuri ne Brooknerin kirjat, joissa suorastaan tapahtuu jotakin.

    Brookner on koko tuotantonsa mitalta keskittynyt kuvaamaan tällaisia nanokokoisia liikahduksia ihmisten välillä. Epäselviä tunteita, epäselviä ihmissuhteita, jotka yleensä päättyvät onnettomasti. Sitä miten kuvatut ihmiset tulkitsevat aivan omiaan toisten ihmisten sanoista ja teoista ja käytöksestä. Uskovat rakkauteen vain koska päivänkakkarasta jäi käteen lehti ”rakastaa”. Tai koska se katsoi sillä tavalla.

    Montako kertaa elämässä on tilanteita, joita ihmiset eivät vie kulminaatiopisteeseen. Joissa he kohauttavat olkiaan, unohtavat, ovat välittämättä. Tulkitsevat liikaa eleistä, sanoista? Näitä lähes näkymättömiä asioita Brookner kuvaa. Oikeastaan se on myös juuri sitä ainesta, josta naiset tekevät kuuluisia intuitio-päätelmiään.

    1. Uh, jos tämä on Brooknerin sarjassa liikkuvaa, niin kuinkahan pysähtynyttä ne muut ovat? Ei vaan, ei itse hitaus ja pysähtyneisyys ole välttämättä minulle ongelma kirjassa, jos kirjoitustyyli muuten puree.

      Tuo on kyllä hienosti sanottu Brooknerista, tuo näkymättömien asioiden kuvaus. Sitä hän todella tekee, ja ilmeisen selvästi miettii mitä sanoisi.

      Kommenttisi jälkeen tekee mieli antaa Brooknerille toinen mahdollisuus ja lukea vaikkapa juurikin tuo Rantahotelli. 🙂

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.