Pitkästä aikaa olin napannut kirjastosta mukaan tuntemattoman kirjan, jota en meinannut jaksaa lukea loppuun. Anita Brooknerin Päivät Pariisissa (Incidents in the Rue Laugier, 1995, suom. 1998) oli hidas, kesän kuumuutta ja tuoksuja henkivä kirja, joka pitkästytti minua ihan hulluna. Jätän kirjoja hyvin harvoin kesken, sillä optimistina haluan uskoa kuten nyt tämän romaanin kohdalla, että loppupuolella romaania on joku juttu, joku koukku tai erityisyys, jonka jälkeen ymmärrän paremmin teosta ja sen henkilöitä.

Pakko myöntää: kahlattuani kirjan loppuun minä todella ymmärsin sen henkilöitä paremmin, mutta se on kovin pieni meriitti kirjalle, joka muuten ei saanut minua vangittua, ei sisältänyt minuun uppoavaa loppukäännettä tai mitään, millä tämä kirja jäisi mieleen.

Kun nyt katson kirjan kantta, muistan ensimmäisenä auringon ja kuumuuden ja kesän kuvauksen, ja sen jälkeen hiljaisuuden ja pidättyväisyyden, joka liittyy päähenkilöön. Päivät Pariisissa keskittyy kuvaamaan lähinnä muutaman päivän aikaa, kolmea nuorta ihmistä kesäisessä Pariisissa. Kirjassa kuvataan kuinka näihin päivin tullaan ja kuinka asiat sujuvat niiden jälkeen, mutta nuo päivät ovat ainoat, joissa tapahtumat tihentyvät ja merkitsevät jotain. Idea on ihan hyvä, ja päähenkilönsä kuvauksessa Brookner onnistuu, mutta muuten minusta kirjan kieli ei ole erityisen miellyttävää. Lauseet ovat pitkiä ja niissä on paljon adjektiiveja. Kappaleissa ole aina päätä eikä häntää, ja tyyli vaihtelee epämukavasti liirumlaarumista keittiöpsykologiaan, tunnemyrskyistä ihon kuvaukseen, pinnalta syvälle. Toisinaan tällainen tyylivaihtelu voi toimia, mutta minuun Brooknerin kirjoitustapa ei uponnut.

Mutta luettu on, hyvähyvä. Eipähän tarvitse lukea toiste. Anita Brookner on saanut kirjallisuuden Booker-palkinnonkin joskus, mutta enpä taida olla kovin innostunut kokeilemaan hänen kirjojaan toiste.