Olen välillä tärkeissäkin asioissa niin saamaton, että ihan hävettää. Sitten kun viimein saan jotain näistä tärkeistä, loputtomasti roikkuvista ”pitäis tehdä” -asioista aikaiseksi, niin tyytyväisyyden tunne omasta suorituksesta on melkoisen makea.

Niin kuin nyt. Läppärini keski-iänhidas raksutus on tänä syksynä muuttunut aika nopeasti varsin koviksi vanhuus-ääniksi. Kone on hidastunut ja saa kohtauksia useammin kuin ennen. Ei mitään vakavaa – vielä – mutta viikko sitten tajusin säikähtää, että tämähän kaatuu ihan minä hetkenä tahansa. Koneessa on valokuvien lisäksi myös v-kirjan aineistoa, jota ei ole missään muualla. Enkä vieläkään, kaiken riskin tiedostamisesta huolimatta, ollut saanut aikaiseksi tehdä varmuuskopioita kaikesta.

Nyt olen. Koneen vieressä välkyttelee valojaan nyt modeemin lisäksi tilava kovalevy, jonne voin talletella varmuuskopioita seuraavat kymmenen vuotta, eikä tule täyteen. Sen nimi on LaCie, tai Lacey kuten minä sen käännän muistellen lady Mielenmaltin seuraneitiä Näkijän tarussa. Lacey on nyt tuki ja turva, ja jos vielä muistan pitää huolta varmuuskopioiden päivittämisestä, minun ei tarvitse olla huolissani läppärini eläkepäivistä.

Laceyn erinomainen puoli on myös se, ettei se ollut niin kauhistuttavan ruma kuin pelkäsin. Työpöytäni on olohuoneessa, enkä pidä siitä, että se täyttyy atk-laitteista ja johdoista jotenkin hallitsemattomaan kaaokseen. Mutta Lacey ei pahenna asiaa, vaan on ihan kompakti ja huomaamaton, istuu modeemin kanssa hyvin reunustraakkipuun takana ja vilkuttelee valoaan vakuutellen, että nyt kaikki on hyvin.

Advertisements