Lykkäsin ja lykkäsin kirjaan tarttumista, kun sain vähän överit sen hehkutuksesta. Sitten ilmoittauduin teatteriretkelle katsomaan näytelmää Tampereen teatteriin – sehän on kuitenkin alunperin näytelmä, ajattelin. Olin jo saanut kirjan kotiin asti, mutta päätin lukea sen vasta näytelmän jälkeen. Olisi sitten enemmän pohdittavaa.

Mistä olisin voinut arvata, etten pysty sen näytelmän jälkeen pohtimaan yhtään mitään?

Näin tiistaina – eilen – näytelmän, ja olin aivan lamaantunut sen jäljiltä. Vatsassa heilui kuvotuksen tunne, mielessä välkkyi kuulustelijoiden valo kunnantalon kellarissa, ja se lamppu, se heiluva lamppu. Aliiden tuska, ja vanhan naisen voima, lasista tehty. Ajattelin, etten voi lukea kirjaa, että se sattuu liikaa. Mutta silti minä kiirehdin kotiin tänään, pakenin suoraan sohvan nurkkaan viltin alle ja luin saman tien koko tarinan.

Sofi Oksasen Puhdistus (2008) jätti minuun jäljen nimenomaan näytelmänä. Kirja oli hyvä, ehdottomasti, mutta sen kuvaukset eivät enää repineet minua rikki niin kuin ne luultavasti olisivat tehneet, jos en olisi juuri nähnyt näytelmää.

Sitä mietin, että kun luin Elina Knihtilän haastattelua Vihreästä langasta, ja siinä toimittaja väitti, että yksi laadukas teatteriesitys tai elokuva vastaa vaikutukseltaan tunnin lyhytterapiaistuntoa, siis vaikutukseltaan ihmisen mielenterveyteen. Niin minä olen ollut melkoisen kivulias eilisen erittäin laadukkaan teatteriesityksen jälkeen, ja minusta tuntuu että kaipaan sitä terapiaistuntoa entistä kipeämmin nyt.

Mutta ehkäpä tämäkin menee ohitse, niin kuin paha olo aina menee, ja jäljelle jää se, mitä Elina Knihtilä sanoi samassa haastattelussa: ”Ihminen tarvitsee tarinoita ja elämyksiä ollakseen ihminen.” Ehkäpä onkin niin, että koska ihmisyys on paljon muutakin kuin kauneutta ja hyvyyttä ja rakkautta, tarvitsemme myös kertomuksia pahasta ja pahuudesta, vaikeuksista ja kivusta, että olisimme oikeita ihmisiä. Seksuaalinen väkivalta, raiskaukset vallankäytön ja julman alistamisen keinona ovat vain jäävuoren huippu kaikesta.

Ihmettelen, miten Sofi Oksanen on pystynyt kirjoittamaan tämän kirjan. Sen on täytynyt vaatia häneltä aikamoisia henkisiä ponnistuksia, pystyä kirjoittamaan näin vaikeasta aiheesta näin äärettömän hyvin. Ihailen myös Puhdistuksen näyttelijöitä: miten he pystyvät illasta toiseen heittäytymään näihin rooleihin? Eläytymään, näyttelemään tämän kaiken, antamaan kaikkensa näyttämöllä? Upeita suorituksia tekivät sekä nuoren että vanhan Aliiden näyttelijät että mustelmainen, likainen Zara. Nämä naiset olivat näytelmän keskus, miehet vain liepeilijöitä, vaikka heidän takiaan kaikki kuitenkin tapahtui.

Liityin juuri äsken Suomen Unifemiin.

Mainokset