Rakkaus on aina sinä, ei koskaan minä.

Pieneltä paikkakunnalta kotoisin olevana sotahistorian tutkijana, tulevana tohtorina, saan aina muutaman kerran vuodessa kutsun sinne juontamaan jokin juhla tai puhumaan jonnekin tilaisuuteen. Niistä kieltäytyminen olisi huonoa käytöstä ja vastoin arvojani, joten vaikka näistä juhlista on aina aika tavalla vaivaa, suostun aina kun vain voin.

Tänäänkin siis olin kotipaikkakuntani sotaveteraaninaisten yhdistyksen tasavuosijuhlassa. Se tuntui aluksi vähän turhan raskaalta jutulta tässä keskellä aikamoista kiireaikaa, mutta lopulta tänään kuitenkin olin aika tyytyväinen, että olin siellä. Kansallispukua ei pääse käyttämään kovin usein, ja se päällä minulla on aina hyvin juhlava ja hieno olo. Puku on äidin, ja koska siskolle on osoitettu mummon vanha kansallispuku, on tämä jo luvattu minun perinnökseni. Tunsin olevani osa sukupolvien ketjua myös siksi, että omassa osuudessani puhuin mummostani ja papastani, joiden sota-aikaista kirjeenvaihtoa tutkin gradussani pari vuotta sitten. He olisivat olleet tänään paikalla juhlassa, jolleivat olisi nukkuneet pois jo toistakymmentä vuotta sitten. Mummoni oli ollut tänään juhlineen yhdistyksen ensimmäinen sihteeri.

Ja sitten, voi sitten sain taas muistutuksen siitä, mikä on tärkeää. Juhlapuhujana oli kirjailija, toimittaja Aino Suhola, joka puhuu aina ihmisyydestä, ihmiselle tärkeistä asioista, hyvyydestä tämän kovuuden keskellä, tunteista ihmisyyden tärkeimpänä ominaisuutena, niistä epäsuosituista pehmeistä arvoista. Kaikki eivät pidä hänen tyylistään, mutta minä imen hänen puheitaan itseeni kuin janoinen vettä. Nyt taas jaksan vähän aikaa tämän päivän voimauttavalla puheella, josta ylhäällä oleva lainauskin on. Lupasin lähettää Aino Suholalle kutsun väitöstilaisuuteeni – voi minua suurisuuta, nyt on kai sitten pakko väitellä jonain päivänä…

Tämän päivän juhlan lisäksi viikonloppuun on mahtunut ihana joukko vieraita Turusta. 8-vuotiaaksi kasvanut Pikkutyttö on minulle rakas, vaikka etäisyyttä onkin satoja kilometrejä ja olemme nykyisin melko harvoin yhteydessä. Sellaiset siteet, kuten minun ja hänen äitinsä ystävyys, kestävät kuitenkin välimatkan, tauot tapaamisissa ja elämäntilanteiden muutokset. Ystävyys vain on, ja se tekee minut onnelliseksi.

Mainokset