Kulttuurihistorian tutkija, dosentti Anne Ollilan Jalo velvollisuus on minusta hyvä kirja, mutta Aika ja elämä. Aikakäsitys 1800-luvun lopussa (SKS 2000) on ehkä vieläkin parempi. Teoksissa on osittain sama lähdeaineisto, nuorten naisten kirjeet toisilleen ja vanhemmilleen, jolloin tutkimusten näkökulma on myös naishistoriallinen.

Olen sanonut monta kertaa ääneen, että haluaisin jonain päivänä osata kirjoittaa niin kuin Ollila. Aika ja elämä on hyvä esimerkki hänen tyylistään: teos on yhtäaikaa teoreettinen ja konkreettinen ja myös sekä aineisto- että kirjallisuuslähtöinen. Ollila kirjoittaa sujuvaa, helppolukuista tekstiä, joka kuitenkaan ei ole aivan yksinkertaista, vaan sisältää kerroksia ja tasoja. Populaaria ja tieteellistä ei aina pitäisi pitää toistensa vastakohtina, ja Ollilan kirjoissa nämä kaksi asiaa yhdistyvätkin hienosti. Ei populaarin menneisyyden tutkimuksen tarvitse olla jotenkin suoraviivaisempaa tai vähemmän teoreettista, ainakaan kokonaan. Myös ns. suurelle yleisölle voi kirjoittaa tieteellistä tutkimustekstiä, jota siis voi ymmärtää tuntematta historiantutkimuksen traditioita.

Aika ja elämä kertoo joensuulaisen Hällströmin perheen kirjeenvaihdon kautta 1800-luvun kulttuurista ja elämäntavasta. Tarkastelun kohteena ovat erityisesti aikakäsitykset. Samalla aikaa vaikuttavat sekä syklinen että lineaarinen aika, mutta Ollila lähestyy Hällströmien aikaa myös toisenlaisilla mittareilla. Ajan tutkimisessa tullaan sellaisiin asioihin kuin odottaminen, kiire, sairastaminen, yhteinen aika ja sen kaipaaminen sekä muisteleminen. Hällstörmien kirjeenvaihdossa oman osansa saavat myös kristilliset käsitykset ajasta ja ikuisuudesta.

Ollilan kirja oli erinomaisen viihdyttävää luettavaa, vaikka eteninkin sen kanssa pienissä pätkissä, silloin tällöin lukien. Erinomaisen kivaa oli, että aivan välillä unohdin lukevani tieteellistä tekstiä – ei ollenkaan irvistyttänyt tai nukuttanut! Ja kirjan kansikin on kaunis.

Kuva kirjasta on lainattu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sivuilta.

Advertisements