Eilen laitoksessamme oli juhlapäivä. Uusi Suomen historian professorimme nimitettiin virkaansa virallisesti, eli vietettiin viimeisiä vanhanmallisia virkaanastujaisia. Ensi vuonnahan virkasuhteet yliopistossa jäävät unholaan, joten kenties jatkossa vietetään työhönastujaisia…

Virkaanastujaiset ovat minusta hassu tilaisuus. Ne ovat välilllä varsin jäykkää pönötystä, mutta rentoutuvat aina hetkittäin, kunnes loppua kohti kaikki pönötys jää. Yliopiston päärakennuksessa oli varsin kiva tunnelma ja puheensorina ennen virkaanastujaisesitelmiä. Kun tilaisuus alkoi, kaikki muuttuivat vakaviksi ja hiljaisiksi. Kun kolme samaan aikaan virkaan astuvaa professoria olivat pitäneet esitelmänsä, he marssivat jonossa mustissa vaatteissaan, tohtorinhatut kädessä ulos salista yleisön seisoessa hiljaa. Todella masentavan jäykkää. Mutta seuraavassa hetkessä kaikki oli taas epämuodollista ja mukavaa. Pääsimme jälleen pohtimaan, mitä sanoa onnittelujonossa kahdelle täysin tuntemattomalle professorille. ”Onhan tätä tehty ennenkin, mutta en muista mitä sanoin viimeksi.” ”Jospa sanoisi vaan, että hilirimpsis! Kahvit juotiin Blomstedtin salissa Villa Ranassa, ja kahvien jälkeen tuoreita professoreja onnitelivat kunkin oma tiedekunta. Nämä puheet olivat toki juhlavia, mutta onneksi jo vähän vähemmän pönöttäviä.

Professorimme oli kutsunut laitoksen väen vielä omaan juhlaan Musicalle iltapäivällä. Se oli kiva tilaisuus, varsin vapaamuotoinen ja viihtyisä. Musica taipui juhlatilaksi paremmin kuin odotinkaan. Minua vähän jännitti, sillä pääsin ensimmäistä kertaa elämässäni viemään juhlatilaisuuteen onnittelut jonkin virallisen yhteisön puolesta. Juhlakalu nimittäin on Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran entinen puheenjohtaja, ja Seura luonnollisesti muistaa omiaan. Seuran hallituksen jyväskyläläisenä edustajana tehtävä oli tietysti minun. Oli ilo vielä professorille iso, kaunis kimppu, jossa oli orkidea ja ruusuja. (Valitettavasti en muistanut kuvata kimppua, joten lainasin tähän kuvan orkideakimpusta Kukkakauppa Rosalinin sivuilta. Edit. 14.4.2016: kuva oli kadonnut, poistin sen kun näytti oudolta.) Naishistoriaa ja työn ja yhteiskunnan historiaa tutkinut uusi professorimme on minunkaltaiselleni nuorelle tutkijalle paljon muutakin kuin esimies tai kollega laitoksessa. Professorien työhön kuuluu minun mielestäni opetuksen, tutkimuksen ja hallinnon lisäksi myös pieni sivutehtävä: toimia esikuvana ja mallina omaa uraa pohtiville, alkutaipaleella oleville tutkijoille. Tällä hetkellä en tee mitään konkreettista yhteistyötä uuden professorimme kanssa, mutta uskon yhteistyökuvioita löytyvän tulevina vuosina, ja odotan niitä ilolla.

Ilta jatkui tietysti Sohwilla, missäpä muualla, jossa täytimme ainakin kolmasosan ravintolasta, ehkä enemmänkin. Aika pian hilpeä tunnelma muuttui minun kohdallani väsymykseksi, ja lähdin kotiin jo ennen rokkituntia. On vaan niin paljon kaikkea. Loppuviikko kuluukin taas liikkeellä: perjantaina ja lauantaina olen Porissa jatko-opiskelijaseminaarissa, josta varmaankin tulee tänne raporttia.

Mainokset