marraskuu 2009


Sinä lokakuun iltapäivänä olin juuri lähdössä kirjastoon, kun luin verkkolehdestä uutisen Veikko Huovisen kuolemasta. Uutinen jäi mieltä kaihertamaan, sillä vieläkään en ollut koskaan tarttunut hänen kirjoihinsa, vaikka monta kertaa oli suunnitelma ollut (paitsi että saattaa olla, että olen vuosia sitten lukenut Koirankynnenleikkaajan, ehkä, mutta kun en muista tarkalleen). Koska arvelin, että kuolinuutisen jälkeen Havukka-ahon ajattelijaan olisi taas jonoa kirjastossa, menin saman tien H-kirjaimen kohtaan ja lainasin Huovisen Kootut teokset 1:n (1984), joka sisältää romaanit Havukka-ahon ajattelija (1952), Konstan Pylkkerö (1961) ja Hirri (1950), sekä kaksi pienempää tekstiä Kirjailijan lähtöasemat (1967) ja Tätä runoa en unohda (1977).

Kesti kuitenkin kauan, ennen kuin luin nämä, ja sitten kun olin muutamaa sivua vaille lopussa, tuli Puhdistus väliin. (Tosin Hirri oli melkoista lepoa sielulle Puhdistuksen jälkeen, se täytyy sanoa.) Viipyillen ja hitaasti tämä tutustumiseni Huoviseen siis tapahtui, mutta se sopikin hyvin. Hitaasti ja kiireettömästi pohdiskellen elää elämäänsä myös Kosta Pylkkänen, Huovisen luomista henkilöistä kuuluisin, josta tulee elokuvakin tammikuussa.

Konsta Pylkkäsen huumori on aseistariisuvan osuvaa. Kuten nyt esimerkiksi analyysi viisauden eri lajeista:

Tavallaan maailmassa on liiaksi viisautta, epäili Konsta luodollaan. – Sitä ei jakseta kaikkea käyttää, vaan turvottaa se nupopäät mustansinisiksi… Viisausopin lajit on: kaukoviisaus, jota on minulla hyvin paljon. Mitä se on? Se on sitä, että asiat harkitaan etukäteen ja kuvitellaan tapaus sikseenkin elävästi, että kun se kerran tapahtuu, on reitit selvät. Tätä lajia on harvalle suotu. Jolla sitä on, niin pitäkööt hyvänään! Mutta tässä lajissa on kaksi pahaa vikaa; asiaa jää huvikseen tapahtumatta tai se sattuu eri tavalla. Joka arvaa ottaa nämäkin huomioon, sille on maalimanranta kevyt kiertää…

Sitten on teoreettinen viisaus, jota on sanomalehissä ja vaikka missä. Siinä asia kuvitellaan yksipiippuiseksi haulikoksi, jossa on lukko epäkunnossa ja panos voi tulla ampujan silmille… Teoreettinen viisaus on kaukoviisauven veljenpoika, mutta linssi on vaivasempi…

Käytännön viisaus on sitä, kun vanha kalttopääkettu juosta hipsuttelee rämeellä ja astuu omiin jälkiinsä. Mutta polulla voi olla ketunrauta… Vaan jos on lisäksi hyvä vainu, niin varmasti pärjää, paitsi jänis, joka menee mielellään lankaan, jos se on etevästi laitettu, vaan ei töherön käsialaa.

Kaikista paras ja imelin viisauven laji on jälkiviisaus, sillä alalla saahaan eniten aikaan. Siinä on tapaus mennyttä aikakautta, mutta se kuvitellaan esiintulevaksi ja sakilla setvitään, miten olisi parasta käyttäytyä. Tässä lajissa on ihminen viisaimmillaan… Jälkiviisaan silmä on somassa paikassa, se kahtoo taaksepäin…

Konsta Pylkkeröön tutustuminen on ollut syksyn parhaita ja hauskimpia kirjaseikkailuja. Lisäksi Huovisen luontokuvaus teki vaikutuksen. Kainuun metsämaat tuoksuivat ja kuuluivat ympärillä, kun kuljin kirjan mukana. Hirrissä oli lisäksi mukana aimo annos realismia, jos oli ”kansankuvauksessa” romantiikkaakin.

Joululomalla kotikotona voisin nyt ainakin lukea Koirankynnenleikkaajan – selviäisi muistista sekin, olenko ennen lukenut sitä vain en. Mielenkiinnolla jään myös odottamaan, millainen on Kai Lehtisen esittämä Konsta Pylkkänen, ja miten Kari Väänänen ohjaajana tätä sankarihahmoa tulkitsee. Elokuvan ensi-ilta on 15.1.2010.

 

Viime aikoina olen viettänyt usean illan laatu-aikaa Jane Austenin äänikirjojen parissa neuloen ja virkaten. Papu on kompannut minkä jaksaa, yleensä aika vähän. Luulen, ettei Papu oikeastaan pahemmin pidä käsityö + äänikirja -illoistani, sillä niinä iltoina minä vuorostani valloitan keinutuolin ja Papu joutuu evakkoon.

Viisastelevan sydämen kanssa valmistui talvivillapaitani takakappale (seuraava osio ei ole edes alkanut vielä) ja uusi kaulahuivi. Ylpeys ja ennakkoluulo on saatellut jonkin matkaa yhtä juttua josta ei sen enempää ettei Joulupukki pidä minua spoilaajana, ja lisäksi neuloin tarpeeseen kynsikkäät. Töissä on käsillä aina niin kovin kylmä, kun istun paikoillani suuren osan päivästä koneen ääressä. Varpaat lämpiävät (vaaleanpunaisissa) Reino-tossuissa, ja nyt sormille ja käsille on omat (vaaleanpunaiset) lämmittimet. Näissä seuraavissa kuvissa niitä testataan kissansilityksessä.

Se on kyllä aika helmeä, istua vain ja kuunnella ja tehdä käsitöitä, kynttilät palavat tuikuissaan. Viisastelevaa sydäntä en ole lukenut niin kovin montaa kertaa, joten sitä kuuntelin varsin kiinnostuneena. Ylpeys ja ennakkoluulo taas on niin kovin tuttu, että sen kuuntelemiseen ei ole tarvinnut enää erityisesti edes keskittyä. (Minulla on vielä hiukan siitä jäljellä – Lydia on vasta karannut Wickhamin kanssa.)

Käsitöiden lisäksi sain ihanan iltapuhteen, kun uusi pätkä kirjahyllyäni saapui. Ostin käytettynä siskon kaverilta kauan kaipaamani hyllyn, ja se on ihana. Koko perjantai-illan vain pölytin ja aakkostin kirjojani. Kuuntelin Ylpeyttä ja ennakkoluuloa ja järjestin kirjojani, ja unohdin syödä tai juoda, tee jäähtyi mukiin ja nukkumaanmenoaika jäi taakse. Ihanaa, kun kirjani ovat siististi taas pitkästä aikaa, eikä mitään tarvitse pitää kahdessa rivissä piilossa, ja mikä parasta, hyllyyn jäi vielä tilaa. Niin että jos Joulupukki on kuulolla, tämä viesti on hänelle: kirjahyllyyni mahtuu taas, saa tuoda.

Katsoin viime viikonloppuna viimeinkin elokuvan Brideshead Revisited (2008), jota olen kauhunsekaisella jännityksellä odottanut jo täällä ja täällä. Olin aivan varma, että elokuva on huono, suorastaan katsomiskelvoton. Syksyn aikana sain kuitenkin muutamalta läheiseltä (kuten täällä), joille vuonna 1981 valmistunut tv-sarjaversio on jotakuinkin yhtä pyhä kuin minulle, varovaisen positiivisia kommentteja. Elokuva ei ehkä olisikaan niin kauhistuttava kirjan raiskaus kuin odotin.

Eikä se ollutkaan. Ei se ollut kovin hyvä elokuva, mutta ei myöskään katastrofi – olen nähnyt huonompiakin.

Varsinkin ennakkoon minun teki mieli verrata elokuvaa tv-sarjaan, melkein jopa lähdin katsomaan jälleen kerran sarjaa, että voisin sitten paremmin ottaa asiaan kantaa. Elokuvan nähtyäni tajusin, että vertaaminen ei ole reilua. Tv-sarja ja tämä elokuva eivät ole reilusti rinnastettavissa, sillä ne ovat itsenäiset, erilaiset teokset. Molemmat ovat tulkinta samasta Evelyn Waugh’n romaanista, mutta kerronta ja kuvaus ja painotukset ovat varsin erilaiset. Elokuva ja tv-sarja ovat erilaisia tuotteita, ja näissä se tulee hyvin ilmi.

Ei se reilua ole, mutta vertaan silti, vähäsen. Tv-sarja on minusta parempi, sillä se pohtii, liikkuu hitaammin, antaa asioiden kehkeytyä ja jättää silti katsojalle arvuuteltavaa. Elokuva on kerronnassaan suoraviivaisempi ja tulkinnoissaan rohkeampi. Valitettavan monet ihanat sivuhenkilöt vilahtavat kuvissa vain pari kertaa.

Haluaisin haudata jotain joka paikkaan, jossa olen ollut onnellinen. Sitten vanhana ja rumana voisin kaivaa niitä ylös ja muistella. (Vapaasti muisteltuna tämän ydinkohtauksen sisältö. Sebastian ja Charles joen rannalla, ennen kuin Perhe tulee kuvioihin.)

Muutama sana itse elokuvasta vielä: Emma Thompson oli yllättävän laimea Lady Marchmainina, mutta Matthew Goode taas odotuksiani parempi Charles Ryderina. Kerrassaan hieno luonne, ei voi muuta sanoa. Ben Whishaw oli Sebastian Flytena hyvin Sebastianin näköinen ja oloinen, mutta eipä oikeastaan muuta. Hayley Atwell oli Julia Flyte, ja hän oli kyllä roolissaan erittäin kaunis, vaikka vähän ilmeetön. Hienot oli maisemat, mutta kyllä se tv-sarja silti kannattaa katsoa tätä mieluummin.

Kuva lainattu täältä, joka on siis Matthew Gooden haastattelu.

Julie & Julia oli viihdyttävä elokuva, kerrassaan kyllä. Hiukan pitkä se ehkä oli, mutta toisaalta pituuden jaksoi kyllä, kun vastineeksi sai värikkäitä, huolellisia kuvia, herkullisia ruokakohtauksia ja mainiota näyttelijätyötä.

Ystävän kanssa olimme sopineet menevämme elokuvan jälkeen kahville/teelle/lasilliselle viiniä, mutta suunnitelma oli muutettava aika nopeasti ruokaravintolaksi, niin kova nälkä meillä elokuvan jälkeen oli. Julie & Julia kertoi ennen muuta rakkaudesta ruokaan, joka taas on suoraan sukulainen elämästä nauttimiselle. Elokuvassa useaan kertaan vilahtanut burgundinpata á la Julia Child sai niin veden kielelle, että olin valmis heittämään kasvissyönnillä viherpiipertäjää – mitä padan tuoksu sitten mahtaisikaan saada aikaan… Ensimmäistä kertaa yli puolitoista vuotta jatkunut 98 % lihattomuuteni joutui kyseenalaistetuksi, samoin lapsuudesta asti periytynyt täydellinen kalattomuuteni. Niin hyvältä ruoka kerta kaikkiaan vain näytti tässä elokuvassa.

Tänään kokkailin punajuuririsottoa ja mietin, miten Julia tai Julie sen tekisi, miten sitä kuvaisi ja miten lisäisi siihen vielä ”sitä jotain”, jolla se erottuisi tavallisesta arkiruoasta. Minulla ei ollut siihen lisäämistä, vaan arkista, vaaleanpunaista risottoa tuli tavoitteen mukaisesti iso kattilallinen, niin että syön sitä vielä monta kertaa töissä eväänä. Tänään olen kuitenkin myös viipynyt ruokakirjojen äärellä selaillen joulureseptejä. Ystävien kanssa vietettävät joulupäivälliset lähestyvät, ja niiden suunnittelu on ihanaa. Vaikka kaikki ei olisi aivan sellaista kuin Julie&Julia -elokuvassa (jonkunhan on tässä maailmassa siivottava myös tiskit), ruoasta voi nauttia pienemmässäkin ja vaatimattomammassakin mittakaavassa.

Bon Appétit!

Olen välillä tärkeissäkin asioissa niin saamaton, että ihan hävettää. Sitten kun viimein saan jotain näistä tärkeistä, loputtomasti roikkuvista ”pitäis tehdä” -asioista aikaiseksi, niin tyytyväisyyden tunne omasta suorituksesta on melkoisen makea.

Niin kuin nyt. Läppärini keski-iänhidas raksutus on tänä syksynä muuttunut aika nopeasti varsin koviksi vanhuus-ääniksi. Kone on hidastunut ja saa kohtauksia useammin kuin ennen. Ei mitään vakavaa – vielä – mutta viikko sitten tajusin säikähtää, että tämähän kaatuu ihan minä hetkenä tahansa. Koneessa on valokuvien lisäksi myös v-kirjan aineistoa, jota ei ole missään muualla. Enkä vieläkään, kaiken riskin tiedostamisesta huolimatta, ollut saanut aikaiseksi tehdä varmuuskopioita kaikesta.

Nyt olen. Koneen vieressä välkyttelee valojaan nyt modeemin lisäksi tilava kovalevy, jonne voin talletella varmuuskopioita seuraavat kymmenen vuotta, eikä tule täyteen. Sen nimi on LaCie, tai Lacey kuten minä sen käännän muistellen lady Mielenmaltin seuraneitiä Näkijän tarussa. Lacey on nyt tuki ja turva, ja jos vielä muistan pitää huolta varmuuskopioiden päivittämisestä, minun ei tarvitse olla huolissani läppärini eläkepäivistä.

Laceyn erinomainen puoli on myös se, ettei se ollut niin kauhistuttavan ruma kuin pelkäsin. Työpöytäni on olohuoneessa, enkä pidä siitä, että se täyttyy atk-laitteista ja johdoista jotenkin hallitsemattomaan kaaokseen. Mutta Lacey ei pahenna asiaa, vaan on ihan kompakti ja huomaamaton, istuu modeemin kanssa hyvin reunustraakkipuun takana ja vilkuttelee valoaan vakuutellen, että nyt kaikki on hyvin.

Lykkäsin ja lykkäsin kirjaan tarttumista, kun sain vähän överit sen hehkutuksesta. Sitten ilmoittauduin teatteriretkelle katsomaan näytelmää Tampereen teatteriin – sehän on kuitenkin alunperin näytelmä, ajattelin. Olin jo saanut kirjan kotiin asti, mutta päätin lukea sen vasta näytelmän jälkeen. Olisi sitten enemmän pohdittavaa.

Mistä olisin voinut arvata, etten pysty sen näytelmän jälkeen pohtimaan yhtään mitään?

Näin tiistaina – eilen – näytelmän, ja olin aivan lamaantunut sen jäljiltä. Vatsassa heilui kuvotuksen tunne, mielessä välkkyi kuulustelijoiden valo kunnantalon kellarissa, ja se lamppu, se heiluva lamppu. Aliiden tuska, ja vanhan naisen voima, lasista tehty. Ajattelin, etten voi lukea kirjaa, että se sattuu liikaa. Mutta silti minä kiirehdin kotiin tänään, pakenin suoraan sohvan nurkkaan viltin alle ja luin saman tien koko tarinan.

Sofi Oksasen Puhdistus (2008) jätti minuun jäljen nimenomaan näytelmänä. Kirja oli hyvä, ehdottomasti, mutta sen kuvaukset eivät enää repineet minua rikki niin kuin ne luultavasti olisivat tehneet, jos en olisi juuri nähnyt näytelmää.

Sitä mietin, että kun luin Elina Knihtilän haastattelua Vihreästä langasta, ja siinä toimittaja väitti, että yksi laadukas teatteriesitys tai elokuva vastaa vaikutukseltaan tunnin lyhytterapiaistuntoa, siis vaikutukseltaan ihmisen mielenterveyteen. Niin minä olen ollut melkoisen kivulias eilisen erittäin laadukkaan teatteriesityksen jälkeen, ja minusta tuntuu että kaipaan sitä terapiaistuntoa entistä kipeämmin nyt.

Mutta ehkäpä tämäkin menee ohitse, niin kuin paha olo aina menee, ja jäljelle jää se, mitä Elina Knihtilä sanoi samassa haastattelussa: ”Ihminen tarvitsee tarinoita ja elämyksiä ollakseen ihminen.” Ehkäpä onkin niin, että koska ihmisyys on paljon muutakin kuin kauneutta ja hyvyyttä ja rakkautta, tarvitsemme myös kertomuksia pahasta ja pahuudesta, vaikeuksista ja kivusta, että olisimme oikeita ihmisiä. Seksuaalinen väkivalta, raiskaukset vallankäytön ja julman alistamisen keinona ovat vain jäävuoren huippu kaikesta.

Ihmettelen, miten Sofi Oksanen on pystynyt kirjoittamaan tämän kirjan. Sen on täytynyt vaatia häneltä aikamoisia henkisiä ponnistuksia, pystyä kirjoittamaan näin vaikeasta aiheesta näin äärettömän hyvin. Ihailen myös Puhdistuksen näyttelijöitä: miten he pystyvät illasta toiseen heittäytymään näihin rooleihin? Eläytymään, näyttelemään tämän kaiken, antamaan kaikkensa näyttämöllä? Upeita suorituksia tekivät sekä nuoren että vanhan Aliiden näyttelijät että mustelmainen, likainen Zara. Nämä naiset olivat näytelmän keskus, miehet vain liepeilijöitä, vaikka heidän takiaan kaikki kuitenkin tapahtui.

Liityin juuri äsken Suomen Unifemiin.

Minulle ei tule lehteä nykyään, ja olen etsinyt jotain, jolla korvata aamupalan oheislukeminen. Aamupalalla kun nyt kerta kaikkiaan vain on mukavaa lukea jotain. Ilmaisjakelulehdistä ei riitä iloa koko viikoksi, ja romaanit vievät minut liian vauhdilla ja syvälle mukaansa niin että aamun varsinainen tarkoitus (uuden päivän aloittaminen) unohtuu. Koska jokaisen tieteentekijän pitäisi lukea myös muuta kuin oman aiheensa kirjallisuutta, olen siirtänyt nämä teokset aamupalan yhteyteen. Koska en halua pilata päivääni aloittamalla sen liian raskaan kirjallisuuden parissa, luen nykyään aamupalalla niin sanottua kevyempää tutkimuskirjallisuutta: kirjoja, joiden aihe ja/tai käsittelytapa vievät ne kauaksi omasta tutkimusaiheestani, ja joiden kanssa ei tarvitse tehdä muistiinpanoja, kunhan vain nautin sujuvasta tekstistä. Tähän sarjaan kuului jo Anne Ollilan Aika ja elämä, josta kirjoitin aiemmin.

Andrew Blaken pamflettimainen pikkuteos Harry Potterin ilmestys. Lastenkirjallisuus globalisoituvassa maailmassa (The Irresistible Rise of Harry Potter. Kid-Lit in a Globalised World, 2002, suom. 2004) sopii erinomaisesti aamupalan kanssa nautittavaksi. Se on aiheeltaan riittävän kaukana ja silti kiinnostava, ja lisäksi se on sujuvasti kirjoitettu ja suomennettu.

Blake analysoi Harry Potteria brittiläisen kulttuurin, politiikan ja yhteiskunnan kautta ja niiden edustajana. Osittain Blaken argumentointia on vaikea ymmärtää sen brittikeskeisyyden vuoksi, sillä maan politiikan kiemurat pitäisi ehkä olla paremmin hallussa. Blake erittelee Pottereita esimerkiksi kuluttajuuden, lukijuuden ja keskiluokkaisuuden näkökulmista. Hän kertoo, kuinka Potter-buumi vaikutti esimerkiksi Iso-Britannian matkailuun ja maan turisteille suunnatun imagon rakentamiseen. Blake yhdistää Potterin suuriin konteksteihin aina sisä- ja talouspolitiikasta lähtien.

Suurista linjoistaan huolimatta Blaken kirja ei ole millään tavoin yllättävä, ei minusta ainakaan. Viihdyttävä, kyllä ja myös mielenkiintoinen, mutta ei mitenkään erityisen uutta luova. Tai sitten vain luin tämän liian myöhään: viisi vuotta suomentamisen jälkeen nämä keskustelut on jo käyty mediassa, ja siksi ne tuntuvat tutuilta.

Blaken kirja on kirjoitettu tilanteessa, jossa viisi Potter -kirjaa on ilmestynyt ja neljä elokuvaa valmiina (elokuvien tahdista en kyllä ole varma). Olisi mielenkiintoista lukea jotain Blaken analyysia koko kirjasarjan valmistuttua.

Markku Soikkeli on kirjoittanut Agricolaan paljon paremman arvostelun kirjasta, suosittelen lukemaan sen täällä.

Seuraava sivu »