Annatko, annatko, Balkanin Jovan,

kauniin Jaanasi Turkin uskoon?

Oi päällikköherra, henkeni annan,

Jaanaa en anna Turkin uskoon.

En ole lukenut ikinä mitään bulgarialaista kirjallisuutta, enkä tiedä tuleeko minun luettua jatkossakaan. Anton Dontsevin Väkivallan pitkä varjo (Vreme Razdelno, 1964, suom. 2007) jäi kyllä ajatuksiin pitkäksi aikaa, ja pakko myöntää, se jätti minuun myös jäljen, pienen varjon. Suomentajan alaotsikko Historiallinen romaani Balkanilta oli oikeastaan se, mikä minut sai tarttumaan tähän kirjastossa, sillä Dontsevin nimi oli ennalta aivan vieras.

Väkivallan pitkä varjo kertoo erään bulgarialaisen vuoristolaakson käännyttämisestä islaminuskoon 1600-luvulla. Väkivalta on osa tarinaa, niin konkreettinen ja jatkuvasti läsnäoleva osa, että minua kuvotti välillä. En haluaisi nähdä tätä kirjaa kuvina. Silti veri, kipu, kidutus ja väkivalta eivät ole itse tarina, vaan kirjan ydin on muualla. Se on ihmisten välisissä suhteissa, perheissä, kylissä, veljeydessä, uskonnossa. Se on rakkaudessa ja rakkaudettomuudessa, paimenten nahkaisissa vaatteissa ja naisten kirjotuissa kankaissa. Dontsevin romaani on myös tarina vuoristosta ja sen luonnosta, ja luontokuvauksessaan kirjailija on vahvoilla.

Tarina on kaunis ja kipeä, mutta romaani oli minusta silti raskas lukea. En lukenut sitä ilolla, vaan etenin sen kanssa osin vastentahtoisesti: happily ever after ei sopisi tähän maailmaan. Toivoisin monien ihmisten lukevan tämän, mutta kevyttä iltaluettavaa etsivä saattaa kyllä väsyä kesken kaiken.

Väkivallan pitkä varjo etenee kahden kertojan kronikkana. Toinen on bulgarialainen pappi, toinen käännyttäjien joukossa kulkeva Venetsialainen, turbaanin ottanut sotilas. Kumpikin heistä etsii oikeaa vastausta ja omaa tietään, kun kaikki polut täyttyvät verestä. Tarinan keskeinen, melkein myyttinen henkilö on Manol, vuoriston paimen, joka johtaa bulgarialaisten vastarintaa. Manol on kuin syntynyt legendan päähenkilöksi, mutta hänen poikansa Momtsil joutuu minusta turhankin koville. Momtsil-parka. Lähes taruolennon tasolle nousee kuvauksessa myös nuori Elitsa, johon sekä Manol että Momtsil ovat rakastuneet. Omanlainen tarinansa, vähintään yhtä onneton, on käännyttämään tulleen janitsaarin, Karaibrahimin elämä.

Momtsil kiirehti, levitti käsillään pensaikkoa voidaksemme mennä suoraan eteenpäin, mutta ei sanonut sanaakaan eikä kutsunut meitä. Tajusin, että hän halusi päästä minusta eroon ja mennä tuon Elitsan luo, josta hän puhui ylhäällä tasangolla.

Yhtäkkiä hän pysähtyi ja tarttui minua kädestä kiinni. Kuulimme hiljaisen äänen.

Meidän edessämme pienellä niittyaukiolla seisoi kuun hopeiseksi valaisema mies, joka nojasi valkoiseen kallioon. Hän puhui. Sitten huomasin, että koivun täplikkäässä varjossa hänen edessään, valkean ohuen puunrungon vieressä, seisoi nainen ja kuunteli häntä.

Kuu loisti suoraan kalliota vasten ja miehen kasvoihin ja teki ne valkoisiksi ja hopeanvärisiksi, aivan kuin ne olisivat olleet marmorista valettuja niin kuin hänen takanaan oleva kivi.

Ja naisen kasvoille lankesi valo lehtien verkon läpi, niin että kasvoja tuskin saattoi nähdä – kasvot olivat pehmeät, verhon peittämät niin kuin koivun runko hänen takanaan.

Mies puhui hiljaa eikä hänen sanoistaan saanut selvää, sillä vesi solisi kauempana metsässä.

Hiljainen tuuli sai koivun lehdet liikkumaan ja naisen kasvot värisemään. Mies seisoi kaiken aikaa liikkumattomana.

Nainen astui ulos varjosta, jonne hän oli kätkeytynyt, niin että kuu valaisi nyt myös hänet, valkoisena ja sirona kuin metsänkeiju. Hän astui eteenpäin ja nojasi päänsä miehen olkapäähän. Mies nosti kätensä ja asetti sen hänen hiuksilleen.

Pitkä, hampaiden välistä pusertunut vaikerrus herätti minut kuin unesta. Vieressäni Momtsil peitti kasvonsa käsillään, ja hänen kätensä olivat aivan valkoiset.

Ja nyt minä tunsin tuon kiven kaltaisen miehen. Hän oli paimen, joka oli pidellyt pääkalloa käsissään. Momtsilin isä – Manol kehaja. Ja tajusin, että tuo koivun kaltainen tyttö oli Elitsa.

Väkivallan pitkä varjo myös sai minut nolostuneena myöntämään, etten tiedä mitään, siis yhtikäs mitään Bulgariasta. Sietäisi tietää vähän enemmän. Suomentaja on onneksi liittänyt kirjaan esipuheen, joka selventää Dontsevin nimeä hiukkasen.

Tämä historiallinen romaani Balkanilta on luettu myös esimerkiksi täällä ja täällä.

Advertisements