Tämän viikon perjantaina ja lauantaina yliopistollamme järjestettiin kansainvälinen konferenssi varsin tärkeällä otsikolla Why gender? Konferenssin järjesti joukko läheisiä työkavereita Akatemian rahoittamasta hankkeesta Strategic Practices – Hidden Histories of Gender in Finland 1880-2005. (Päivän kielitehtävä lukijoilleni on yrittää sanoa kauniisti ja tyylikkäästi hankkeen nimen kaksi ensimmäistä sanaa peräkkäin. Minulta ei onnistu, mutta en olekaan kovin hyvä kielissä.)

Minulla oli tämän konferenssin kohdalla suuri ilo ja onni olla mukana vain kuuntelijana. Silloin, kun call for papersin deadline oli ja abstrakti olisi pitänyt lähettää, olin hukkua töihin ja oli pakko karsia jotain. Päätin karsia tästä, sillä omassa yliopistossa järjestettävään konferenssiin pääsisin kuuntelijaksi kuitenkin. Ratkaisu oli loistava, sillä oli todella rentouttavaa olla kerrankin konferenssissa ilman mitään jännitystä ja stressiä omasta työstä. Kuuntelin mielenkiintoisia keynote-luentoja ja osallistuin työryhmiin, mutta koko ajan ilman sitä hiostavaa suorittamisen painetta, joka on lievempänä tai vahvempana niskassa yleensä aina, jos oma paperi on myös mukana.

Why gender? -konferenssi nosti esiin tärkeitä kysymyksiä esimerkiksi siitä, miten sukupuoli vaikuttaa ihmisten arkeen eri puolilla maailmaa, miten sukupuoliin liittyviä ongelmatilanteita voidaan tutkia ja ehkä jopa yrittää ratkaista, millaisin lähestymistavoin tai metodein sukupuoliin liittyviä asioita voisi ja pitäisi tutkia ja mitä sukupuoli ylipäätään merkitsee. Mieleenpainuvimpia, vaikkakin etäällä omasta työstäni, olivat esitelmä afrikkalaisesta käsityksestä äitiydestä sekä toinen, joka käsitteli sukupuolen tasa-arvoisuutta itsemurhapommituksissa.

Ihan yleisivistävän antinsa lisäksi konferenssi vahvisti omaa tietoisuutta siitä, ettei tutkimukseni ole turhaan gender-näkökulmasta, eikä gender-historia ole loppuunkaluttua – se on tärkeää, vielä monin paikoin tutkimatonta ja erittäin mielenkiintoista. Lisäksi monet esitelmät muistuttivat sisälläni asuvaa hemmoteltua prinsessaa siitä, että minulla on lopulta asiat kohtalaisen hyvin, ja olen onnekas, kun ongelmani ovat tällä hetkellä melko pienenlaisia.

Konferenssi loppui lauantaina iltapäivällä, ja kahden työkaverin kanssa olimme varanneet loppuosan lauantaista puhtaalle hemmottelulle. Ensin menimme Sohwille syömään ja puimaan konferenssijuorut – paitsi ettei me tietenkään juoruilla – ja sen jälkeen elokuvateatteriin nauttimaan oopperalähetyksestä suoraan New Yorkin Metropolitanista. Ohjelmassa oli Puccinin Tosca, jonka olen nähnyt joskus aiemminkin, mutta tämä oli kuitenkin parempi versio. Olihan se ohjaus vähän överi paikoin, mutta ei nyt ihan niin paha, kuin uutisointi aikaisemmin antoi ymmärtää. Vaikka mikäpä minä olen sanomaan, kun en ole nähnyt aikasempaa METin versiota. Live-lähetys oli jälleen mielenkiintoinen sekä kameran liikuttelun (eli suoran lähetyksen ohjauksen?) vuoksi, mutta myös näyttelijähaastattelujen takia. Tuntui silkalta typeryydeltä, että murhattuaan juuri lavalla miehen ja laulettuaan aika raskaan toisen näytöksen, Karita Mattilan olisi pitänyt olla valmis suoraan haastatteluun. Noh, aikamoisessa adrenaliinihuumassa hän olikin, mutta lähetti kuitenkin suomeksi terveisiä suomalaisiin katsomoihin – ja sai yleisöltä ilahtuneet aplodit.

Olin aika myyty Karita Mattilan edessä jo Salomen jälkeen, mutta nyt viimeistään olen sanaton, mutta sitäkin vakuuttuneempi ihailija. Upea sopraano, upea diiva. Myös Cavaradossin osan laulanut argentiinalainen Marcelo Álvarez vakuutti minut, ja George Gagnidze oli Scarpiana itse pahuus – vaikka minä kyllä edelleen vähän ikävöin Juha Uusitaloa, jonka piti olla Scarpia.

Kuvassa Tosca ja Cavaradossi tulevaisuuteen luottavina. Kuva on lainattu Metropolitanin sivuilta.

Kuvassa Tosca ja Cavaradossi tulevaisuuteen luottavina. Kuva on lainattu Metropolitanin sivuilta.

Kävi ilmi, että vieressä istunut työkaverini ja minä olimme pohtineet samaa asiaa oopperan aikana: miksi näitä oopperailtoja tulee harrastettua niin harvoin? Suora lähetys leffateatterissa voi kuulostaa jonkun korvaan pelleilyltä, mutta se on turhaa diivailua, sanon minä, sillä isolta kankaalta ooppera todella vyöryy päälle ja tekee vaikutuksen. Hinta on tavallista leffalippua kalliimpi, mutta ei kuitenkaan ylitsepääsemätön. Eilinen Tosca jysähti minuun niin lujaa, että syntyi päätös käydä katsomassa vielä ainakin kaksi suoraa oopperalähetystä tämän talven aikana. Uskoisin löytäväni seuralaisiakin, mutta eipä tuo kovin kauheaa olisi yksinkään, oikeastaan se voisi olla aika nautinnollistakin yksin. Tällaisen kulttuurikokemusten jälkeen sielu on taas hetken levännyt ja ravittu.

Toscan aarioita voi  kuunnella vaikkapa YouTubessa. Täältä löytyy Pavarottin versio Cavaradossin surullisesta aariasta E lucevan le stelle, ja täältä voi kuunnella Floria Toscan aarian Vissi d’arte Karita Mattilan laulamana. YouTuben versioista tässä vuodelta 1993 olevassa nauhoituksessa oli ainakin minun koneeltani kuunneltuna paras äänen laatu ja lisäksi mukana on käännös, siksi valitsin sen, vaikka se onkin aika vanha ja Mattila on laulajana varmastikin kehittynyt 16 vuoden aikana.

Advertisements