Sain lainaksi kolme BBC:n minisarjaa, ja niiden parissa olenkin loppukesällä ja alkusyksystä viihtynyt illan jos toisenkin. Rakastan näiden kaltaista hömppää! Sarjojen juonessa on yleensä kyse siitä ihmiselle tärkeimmästä asiasta, rakkaudesta. Ne eivät kuitenkaan ole kovinkaan vaaleanpunaisia, vaan kipeitä ja usein varsin onnettomiakin tarinoita. Monin paikoin pohdin He knew he was right -sarjan Emilyn tapaan, että tämänkö rakkaus tekee ihmisille? Voiko rakkaudesta syntyä jotain näin pahaa?

He knew he was right oli ennestäänkin minulle tuttu, mutta olinkin miettinyt että haluaisin nähdä sen uudelleen. Tarina perustuu Anthony Trollopen romaaniin, joka löytyy myös lukemattomien listaltani juuri edellisen katsomiskerran jäljiltä.

He knew he was right on aika repivä tarina mustasukkaisuudesta. Laura Fraserin ja Oliver Dimsdalen esittämä nuori pariskunta on varsin rakastunut ja onnellinen, kunnes miehen mustasukkaisuus saa sairaita muotoja ja kääntää kaiken ympäri. Ensimmäiseltä katsomiskerralta muistan ajatelleeni sarjan käsikirjoituksen ja kuvauksen erinomaisuutta: silloin en lopultakaan ollut varma, oliko mustasukkaisuuteen aihetta vai ei. Siksi haluaisin lukea romaaninkin, että ymmärtäisin paremmin tätä perhettä ja heidän tarinaansa.

Anthony Trollopen romaani on toiminut käsikirjoituksen pohjana myös sarjassa The way we live now, joka kertoo edellistä paremmin rahasta ja sen vaikutuksesta rakkauteen. Tai ennen kaikkea rahan vaikutuksesta avioliittoihin 1800-luvulla. The way we live now sisältää mainioita roolisuorituksia, mm. Shirley Henderson rikkaan huijarin tyttärenä, joka oppii itsekin huijaamaan, ja David ”Hercule Poirot” Suchet itse huijarina, jonka bisnesyritykset laittavat koko Lontoon sekaisin innostuksesta.

The way we live now kritisoi niin terävästi rahaa ja ahneutta ja hulttiomaisuutta, että se oli melkein synkkä. Onneksi henkilöhahmojen joukossa oli jokunen kiltti ja kivakin, että jaksoin taas uskoa hyvään loppuun. Silti The way we live now jäi minulle etäisemmäksi kuin kaksi muuta nyt katsomaani sarjaa.

Ehdoton suosikkini tämän setin pukudraamoista (ja ainoa jonka haluaisin näistä itselleni) on The BuccaneersViattomat valloittajat. Se kertoo neljästä amerikkalaistytöstä, jotka kuuluvat uusrikkaisiin perheisiin, joiden oli Yhdysvaltojen sisällissodan jälkeen vaikea niin sanontusti päästä piireihin. Ja jos et ole piireissä, et pääse hyviin naimisiin. Yksi heistä menee naimisiin brittiläisen lordin kanssa, ja muut kolme lähtevät hänen mukanaan Lontooseen tutustumaan Lontoon sesonkiin – eli etsimään aviomiehiä. Vilkkaita, värikkäästi pukeutuvia, käytöstavoiltaan vapaita amerikattaria tietysti katsotaan karsaasti naisten suunnalta, mutta minkäs teet: kun raha yhdistyy kauneuteen, ei tyhjätasku brittilordi voi muuta kuin polvistua.

Tarinan nuorten naisten avioliitot ovat kuitenkin kaikkea muuta kuin onnellisia. Elämä toisessa kulttuurissa, toisenlaisten tapojen keskellä, miniän velvollisuuksien viidakossa, kylmissä linnoissa, kaukana perheestä ja ystävistä ei ole sitä prinsessaelämää, minkä he luulivat saavansa. Kuten sarjassa todetaan: heille sanottiin että kaikki päättyy kirkon portailla, sen jälkeen on vain ”happily ever after”. Kukaan ei valmistellut heitä avioliittoon. Nämä rosvottaret kuitenkin selviävät, kukin omalla tavallaan. Pelin sääntöjen opetteleminen auttaa selviämään pelissä, tai sitten on parasta jättää leikki ja siirtyä kokonaan toiselle kentälle.

The Buccaneers perustuu Edith Whartonin romaaniin. Kirja jäi Whartonilta kesken hänen kuoltuaan, mutta se on viimeistelty loppuun hänen muistiinpanojensa pohjalta. Sarjan ja kirjan melko hollywoodilaisesta lopetuksesta löytyy mielenkiintoinen artikkeli täältä. Minun on varmaankin pakko lukea tämänkin pohjana oleva kirja, sillä kiinnyin ihan hassusti näihin päähenkilöihin. Kirja toivottavasti syventäisi heidän henkilökuviaan. Vaikka henkilökuvat jäävät vähän ohuiksi, kun päähenkilöitä on kuitenkin peräti neljä, pidin heistä kaikista, omalla tavallaan, heikkouksineenkin. Sarjan mieskuvasta on turha puhua. Miehet edustavat lähinnä ikävyyksiä, rahaa ja valtaa, heikkoutta ja saamattomuutta (sitä yhtä poikkeusta lukuunottamatta, tietenkin).

Sarja on pukudraama sen kaikissa merkityksissä: värikkäiden, toinen toistaan upeampien pukujen ja korujen lisäksi miljööt ovat hienoja, mikä tekee katselunautinnosta varsin viihdyttävän. Näyttelijät ovat kauniita kuin kukkakimput, erityisesti tyttöparven kuopusta esittävä Carla Gugino, joka on yksinkertaisesti häikäisevä. Juonessa on draamaa enemmän kuin kylliksi, mutta ei liian vaaleanpunaista sellaista, sillä vain kaksi naisista saa sen mitä haluaa, kahden muun onnellisuus on minusta kyseenalaista – tosin tämä on kai tulkintakysymys, ja voisin sanoa että vain yksi heistä on onnellinen. Rakkaudesta yleensä on kyse, mutta The Buccaneersin kohdalla varsin usein rakkauden puutteesta.

Minä kyllä olen silti ollut varsin onnellinen ja tyytyväinen kaikkia näitä sarjoja katsoessani, ja se kai on tv-sarjan tarkoitus. Arki katoaa kauas pois, kun pukudraama vie minut 1800-luvun Englantiin. Näin se toimii.

Kuvia olen lainannut esim. täältä ja täältä.

Mainokset