Kirjaston tyrkkyhyllyssä tuli vastaan norjalaisen Karin Fossumin romaani Murtuma (Brudd, 2006, suom. 2007). Yhdistän Karin Fossumin aina dekkariin Rakas Poona, jonka olen lukenut vuosia sitten. Muistan Rakkaasta Poonasta oikeastaan enää sen, että se teki minuun vaikutuksen, ja että olen siitä asti hautonut ajatusta lukea jotain muutakin jännittävää Fossumilta. Kun Murtuma nyt tuli käden ulottuville, nappasin sen mukaani ajatellen, että ehkä syksy on hyvää aikaa lukea yksi dekkarikin.

Mutta Murtuma ei ole dekkari. Eikä se ole järin jännittäväkään. Itse asiassa jouduin pettymään aika tavalla (ja nyt pelkään, ettei Rakas Poonakaan olisi minusta enää hyvä, jos kerran en pidä tästäkään Fossumin kirjasta).

Kirjallisuudentutkija Päivi Kosonen nimittään arvostelussaan Murtumaa ”postmoderniksi psykologiseksi fantasiatrilleriksi”. Minä en tiedä mitä nuo tutkijan termit tarkoittavat, mutta psykologiseksi romaaniksi minäkin ehkä Murtumaa sanoisin. Ehkä. Ainakin jos tietäisin paremmin, mitä psykologinen romaani virallisesti tarkoittaa.

Murtuma kertoo kirjailijasta ja kirjoitettavasta. Stressaantuneen, ylityöllistetyn kirjailijan kotiin murtautuu mies, joka vaatii tulla kirjoitetuksi heti. Mies on jonottanut kirjailijan päähenkilöjonossa jo kauan, eikä kestä enää, siksi hän kiilaa. Mies pelästyttää kirjailijan, mutta tämä suostuu silti – onhan tarina jo alkanut. Mies saa nimekseen Alvar, ja hänen hahmonsa saa tarinansa. Kirja kulkee kahdessa tasossa: kirjailijan ja Alvarin välisissä keskusteluissa ja toisaalta kirjassa, joka samalla syntyy, Alvarin  tarinassa. Juoni etenee perinteisesti: alkuasetelman jälkeen tutustutaan Alvariin vähän paremmin, sitten alkaa tapahtua. Alvar kohtaa narkkaritytön, josta tulee osa hänen elämäänsä väkisin ja äkillisesti, hyvin röyhkeästi. Tyttö muuttaa Alvarin arjen täysin. Vähitellen juoni etenee huippukohtaansa asti, jonka jälkeen katsotaan, kuinka kävi.

Mutta mikä on se murtuma, josta kirja saa nimensä? Murtuma on taulu, joka tulee myyntiin galleriaan, jossa Alvar on töissä. Taulu vangitsee Alvarin välittömästi, toisin kuin mikään muu taulu aiemmin. Toisaalta voisin ajatella, että narkkarityttö (joka on omassa heikkoudessaan yksi iso murtuma) tekee murtuman Alvarin elämään. Tämän kohtaamisen jälkeen Alvar ei ole entisensä.

Pitkästä aikaa minulla oli käsissäni kirja, jonka kohdalla jopa harkitsin sen kesken jättämistä. Se ei vain sytyttänyt minua yhtään, kyllästytti vain. Nyt jälkeen päin olen kuitenkin tyytyväinen, että luin kirjan loppuun, sillä se oli ehjä kokonaisuus. Ja lisäksi kiinnyin kummalliseen Alvariin niin, että halusin tietää, miten hänelle käy. Vaikka loppu on kevyt, en olisi halunnut Alvarille mitään toisenlaistakaan – hän sai mitä ansaitsi.

Kuva Karin Fossumista on lainattu täältä.

Advertisements