lokakuu 2009


Enpä sitten postannut kertaakaan koko Helsinki-reissuni aikana. Sellaista sattuu: oli vain liian kiire, liian täyttä edelleen, koko ajan. Liikaa ajatuksia mielessä, liian väsynyt iltaisin.

Asuin siskon luona, missä Papu aina viihtyy niin hyvin ja jossa minua passataan toinen toistaan ihanemmilla ruuilla niin että vyötä tarvitsee aina loppuvaiheesta löysentää. Siskon luona on hyvä, kun on tuttu paikka, vaikka liika läheisyys hetkittäin kiristäisikin tunnelmaa kummankin syöksyillessä kiireestä toiseen ja vähitellen väsyen.

Reilun viikon kestäneeseen reissuun mahtuu paljon, se todella oli täysi.

Oli sellaista, josta olisi halunnutkin kirjoittaa ja joista perinteisesti kirjoitan, kuten kirjamessut, joilla vietin  kolme päivää näkemättä yhtään kirjailijahaastattelua. Ostin kaksi kirjaa itselleni, kaksi lahjaksi, heijastimen, rannekorun, kassin ja kalenterin ensi vuodeksi.

Oli tohtorikoulutettavan arkea, josta todellakin pitäisi kirjoittaa: Kansan Arkisto ja kaksi päivää aineistonkeruuta. Omaan tutkimukseeni sopivaa aineistoa löytyi jonkin verran, ei missään nimessä liikaa ja enemmänkin olisin ottanut. Mielenkiintoiset kaksi päivää vietin silti, sillä Kansan Arkiston poliittisen taustan vuoksi siellä on aivan toisenlaista aineistoa kuin muissa lukemissani keruukyselyissä. Arkistovierailu herätti paljon ajatuksia tohtorikoulutettavan päässä. Ne ajatukset eivät ole vielä selkiytyneet edes sen vertaa, että olisin tehnyt niistä muistiinpanoja. Näistä ajatuksista olisi mahtista saada joku päivä aikaan artikkeli, mutta katsotaan nyt miten käy, onnistuko ikinä sanallistamaan tätä pohdintojen kuviota.

Kirjoittamista oli, oli kurssikin siitä, mainostin sitä jo etukäteen, mutta loppuraportti jää nyt tähän tiivistykseen. Kurssi oli ehkä lievä pettymys, ainakin siltä tuntui heti tuoreeltaan. Sain siitä jotain eväitä irti, mutta toivon vielä enemmän. Toisaalta ajattelin jo etukäteenkin, että saatan olla liikkeellä liian suurin odotuksin. Eihän kukaan voi antaa taikasanoja kirjoittamisongelmieni ratkomiseen, vaan itse minun on niistä edelleenkin selvittävä. Kurssilta sain kuitenkin aivan hienon pitkän listan kirjoittamiseen liittyvää opas- ja muuta kirjallisuutta, joitain tieteelliseen kirjoittamiseen liittyviä konkreettisia ohjeita – ja inspiraation hankkia jälleen uudenlaisen muistikirjan laukkuun kulkemaan matkassa koko ajan.

Kävin Helsingin Kaupunginteatterissa katsomassa Maija Poppasen. Se oli hieno, hyväntuulinen sinä iltana ja edelleen mielessä iloisena kokemuksena. Se ei ehkä yltänyt aivan yhtä korkealle listallani kuin Kaunotar ja hirviö samassa teatterissa pari vuotta sitten, mutta oli ehdottomasti erinomaisen ihanaa, että sain nähdä sen H:n ja Een kanssa.

Viikon aikana näin myös läheistä ystävää, ja koska tämäkin ystävyys on nykyään etäsuhde, teki tämä tavallista läheisempi viikko hyvää.

Sitten viikkoon mahtuu myös niin suuria asioita, että sanat loppuvat kerta kaikkiaan kesken. Tapasin pienimmän vauvan, mitä koskaan olen nähnyt, ja pääsin samalla ensimmäistä kertaa elämässäni synnytyslaitokselle (hui). Toukokuussa vihityt ystäväni saivat tällä viikolla luokseen pikkulinnun, hartaasti odotetun tyttösen, jonka unta katsellessa minua vain itketti itkun perään. Itketti sillai hyvällä tavalla, onnesta ja siitä rakkauden määrästä, joka siinä huoneessa leijui. Jos muilla vastasynnyttäneillä perheillä on edes puolet siitä onnesta ja ilosta ja rakkaudesta joka huoneessa pitkin laitosta, on minusta melkein ihme, että Kätilöopiston rakennus ei jo halkea.

Nyt olen aivan rättipoikki. Ensi viikosta on tulossa – jos mahdollista – vieläkin täydempi, mutta mikäs tässä porskuttaessa. Onneksi tämän illan ja suurimman osan sunnuntaitakin saan käyttää ihan vain lepäämiseen, olemiseen ja itseni kokoamiseen.

Mainokset

Kalenterissa on täyttä juuri tällä hetkellä. Samoin päässäni – yritän pitää ohjat käsissä ja olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan, mutta hetkittäin tuntuu siltä, että jotain unohtuu ja kaikki kaatuu. Mutta eihän se epämääräinen ”kaikki” mihinkään kaadu.  Asiat hoituvat varmasti hyvin, kunhan vain vedän syvään henkeä ja ryhdyn toimeen alituisen jaarittelun sijaan. Päänsärkyyn auttaa lääke, hartiakipuun jumppa, unenpuutteeseen nukkuminen. Kaikki järjestyy kyllä, väsymyksestä huolimatta, niin uskon.

Juuri nyt päällä oleva kiire aiheuttaa kuitenkin sen, etten ehdi pysähtyä blogin ääreen kuin lyhyiksi hetkiksi kerrallaan. Pöydällä on pino kirjoja, joista pitäisi kirjoittaa tänne ja ainakin yhdestä leffastakin haluaisin avautua, mutta ei nyt, joskus toiste. Lähden huomenna Helsinkiin ja olen kirjamessuilla töissä kolme päivää. (Kiireistä siellä varmaan on, mutta saa tulla tervehtimään!) Messujen jälkeen olen arkistossa ja kirjoittajakurssilla, ennen kuin palaan kotiin. Tahti kyllä rauhoittuu viikonlopun jälkeen, mutta Helsingissä ollessa olen laiskempi bloggaaja.

Yritän siis sanoa, että tähän blogiin tulee nyt lyhyt rauhallisempi kausi ja vähemmän postauksia.

Täyttä on elämässä, mutta yritän aamuisin silti muistaa katsoa ympärilleni ja seurata syksyn hiljaista vaihtumista talveen. Lunta on ollut vasta yhtenä aamuna ja syksyn mustin vaihe on vielä edessä, mutta silti ilmassa tuoksuu jo vähän talvellekin. Se tulee kyllä, vähitellen, ihana talvi.

Fossumin ja ennen kaikkea Dontsevin jälkeen kaipasin kipeästi jotain helppoa ja hyväntuulista luettavaa, joten kun Kaari Utrion parin vuoden takainen romaani Ilkeät sisarpuolet (2007) tuli vastaan kirjaston tyrkkyhyllyssä, tarrasin siihen empimättä. Enkä joutunut pettymään! Ilkeät sisarpuolet oli juuri sitä mitä tarvitsin: hyväntuulinen, hauska, älykäs ja romanttinen.

Kaari Utrion tuotanto on 2000-luvulla siirtynyt keskiajalta takaisin lähemmäs nykypäivää. Näitä keveitä empireajan suomalaisiin kaupunkeihin sijoittuvia romaaneja nimitetään takakansiteksteissä usein epookkikomedioiksi. Nimike on osuva, mutta minusta näistä romaaneista voisi käyttää myös sanaa pukudraama. Tosin jännittävistä tapahtumista huolimatta Utrion kirjojen tyyli on yleensä enemmän komediaa kuin draamaa, mikä on ehdottomasti hyvä asia.

Mutta pukudraamaa Ilkeät sisarpuolet on myös, ei siitä mihinkään pääse. Utrio kuvaa asiantuntevalla tarkkuudella talot, tapetit, sisustukset ja ruoat – miljööt todella heräävät eloon. Ja se vaatteiden ja kampausten kuvaus, ihanaa! Esimerkiksi mamselli Emilia Dalmanin vaatetus hänen kulkiessa kohti kosintaa (tosin sitä itse tietämättään):

Mamselli Emilia Dalman kiipesi ylös Konstantininkadun mäkeä kohti Vironkadun kulmaa. Hän oli pukeutunut vihreän ja vaaleanruskean raidalliseen hameeseen, jota koristi tummanvihreä vyö ja rusetti selässä sekä kapea vihreä reunus kaula-aukon ympärillä. Hiukset oli nostettu ylös, sidottu vihreällä nauhalla ja kätketty vihreän bonetin alle. Mamsellia suojasi kevään petolliselta säältä tummanvihreä villainen peleriini, jonka hän oli itse ommellut ja reunustanut ohuella silkkikaistaleella ja messinkinapeilla. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun uusi peleriini oli käytössä. Emilia Dalman oli niin tyytyväinen ulkonäköönsä kuin oli mahdollista ilman suoranaista ylpeyttä.

Ilkeät sisarpuolet (jonka juonesta voitte lukea enemmän vaikkapa täältä) on kuvaus kolmesta naisesta. Naiset ovat Utrion kirjojen päähenkilöitä, mutta varsinkin tässä romaanissa hän tekee nuorista naisista toimijoita, ei vain koristeita. Ilkeät sisarpuolet sisältää koko joukon feministisestikin luettavaa kritiikkiä naisen asemaa kohtaan, asemaa, jota vastaan kirjan nuoret naiset Emilia, Matilda ja Beata taistelevat kukin omalla tavallaan ja eri syistä. Utrio ei kaunistele kirjojensa naisia turhanpäiten. Sivu- ja pääosissa on yhtä hyvin typeriä, saamattomia naisia kuin älykkäitä, mutta osaansa tyytyväisiäkin yksilöitä. Kapinoitsijoita, emansipatorisia naisia on vain vähän, mutta heitä Utrio kohtelee romaaneissaan hyvin ja hellyydellä – ansionsa mukaan. Utrion mieskuva on yleensä huomattavasti kevyemmin rakennettu kuin naisroolit, mikä johtunee siitä, että miehet ovat sivuosissa. Silti miehiä kohdellaan samoin kuin naisia: joukossa on sekä typeriä, ilkeitä ja ahneita kuin kivoja, älykkäitä ja hauskojakin. Ja yleensä se hienoin luonne saa parhaan naisen, niinhän se menee romanttisissa tarinoissa.

Minä pidän Kaari Utriosta, ja minä pidän näistä hänen epookkikomedioistaan. Uusinta en ole vielä lukenut, ehkäpä sekin tulee jonain sopivana ahdistushetkenä kirjastossa vastaan ja vie minut taas maailmaan, jossa puvun silkkireunuksen värillä on väliä, jossa syntyperä merkitsee paljon enemmän kuin rakkaus, jossa nainen voi hallita omaisuuttaan vain hakemalla erivapautta sukupuolestaan tai olemalla leski,  ja jossa rakennuksissa on aina talvisin niin kylmä, että sitä on vaikea kuvitellakaan. Tervetuloa 1800-luvulle.

Ystävien keräämiseen koolle ei oikeastaan pitäisi tarvita mitään erityistä syytä, mutta kun juhlille yleensä on tapana antaa joku perustelu, kaivoin luottoystävän, Kustaa Vilkunan Vuotuisen ajantiedon esiin. Sen mukaan lokakuun loppupuolella, kun oravien turkin väri on vaihtunut, on vietetty oravan päivää oravien metsästyskauden alkamisen merkiksi. Koska ja minä ja Papu emme ole mitään erityisiä oravien ystäviä, oli tässä aivan loisto teema syksyisille illanistujaisille.

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun kutsuin työkavereita kotiini, joten tavallaan nämä olivat myös tuparit. En vain kauheasti halunnut mainostaa juhlia tupareina, kun pelkäsin isoa vyöryä tuparilahjoja. Koska työkaverit ovat myös ystäviä, he yllättivätkin minut jollain paljon paremmalla: sain ihanan kassillisen kaikenlaista tarpeellista, kulutettavaa tavaraa, lähinnä ruokajuttuja – ei yhtään uutta koriste-esinettä tai vastaavaa! Se yllätyskassi on mainio, ja sisälsi juttuja myös Papulle: herkkuruokia ja illan suosikin, harmaan hiirilelun, jolta Papu aika nopeasti irroitti jo silmät.

Oli kiva huomata, että uudehdo kotini vetää vieraita – enemmänkin olisi mahtunut, nyt olimme vain olohuoneessa ja makkari ja keittiö olivat tyhjillään. Papu oli myös elementissään: aluksi se kulki nurkissa vähän ujona, mutta lopulta se kiersi sylistä syliin, kehräsi ja hyrräsi minkä jaksoi, nautiskeli huomiosta ja väsymättömistä silittäjistä. Kissanen sai hellyyttä niin ettei rajaa, pikkusuosikki.

Leivoin ja kokkasin koko päivän, ja nautin joka hetkestä. Juhlien valmistelu on ihanaa. Tarjolla oli syksyisiä juttuja, eikä palaakaan lihaa. Punajuurisalaatissa maistuivat pähkinät, tuore oregano, rucola ja sinihomejuusto, ja salaattia maustoi sinappinen öljykastike. Vihreä salaatti oli perinteinen: kahta erilaista salaattia, purjoa, paprikaa ja ihanan kypsää avokadoa. Feta-rucolapiiraan tein tällä kertaa uunipellin kokoisena (kun yleensä teen sen pyöreään piirasvuokaan), mutta silti se loppui alkuunsa. Olisi pitänyt tehdä kaksi pellillistä, tai joku toinen piirakka rinnalle. Lisäksi paistoin pikkulettuja vinot pinot. Tarkoitukseni oli tehdä niiden kanssa sekä suolainen että makea täyte, mutta veto loppui kesken ja lettujen kanssa oli vain kahta erilaista hilloa. Jälkiruoaksi kahvin ja teen kanssa tarjosin appelsiinista mokkakakkua. Kahvipannu haettiin naapurista, kun omani on niin pieni, että sillä olisi pitänyt keittää monta pannullista näinkin suurelle vierasjoukolle. Viiniä, olutta ja siideriä vieraat toivat mukanaan.

Rääpittävää ei illasta jäänyt juurikaan, mutta kunhan terästän punajuurisalaatin jämät sinihopealla, virkistän vihreän salaatin lopun tuoreella paprikalla ja avaan viileäkaapissa tämän päivän takia jemmassa olleen limpparin, ovat pyjamasunnuntain herkut valmiina. Kakkuakin jäi yksi viipale, ja lettuja riittää iltapalaksi. Katson leffoja, kuuntelen musiikkia, nauran eilisen muistoille – juhlien järjestäminen on sitten kivaa!

Istun keinutuolissani, kuuntelen äänikirjaa ja neulon. Söin herkkuja iltapalaksi, suussa maistuu vieläkin hyvälle. Kynttilä palaa lyhdyssä ikkunalla, Papu nukkuu jossain, ja kaikki on ihan mahdottoman rentouttavaa ja ihanaa. Olen siivonnut tänään, ja jos vielä lämmittäisin viljatyynyn kipeään niskaani, niin hyvä olo varmaan menisi ihan överiksi jo.

Mutta onneksi on naapurit! Seinän takana joukko nuoria miehiä laulaa kuorossa milloin mitäkin. Illan hitti tuntuu olevan Popedan Punaista ja makeaa, joka on tullut jo pari kertaa – mikäs siinä, ihan hieno kappale, on omallakin mp3-soittimella, mutta kun hyvät nuoret miehet: te laulatte huonosti ja väärin. Volyymin nostaminen ei paranna nuottiin osumista. Huutaminen ei tee ördäämisestä laulua.

Onneksi pieni taustamelu ei yleensä häiritse minua, joten kohta uppoan äänikirjan maailmaan taas uudelleen, ja unohdan naapurin perjantaibileet. Onneksi ne myös ovat olohuoneeni kohdalla, joten kunhan suljen makkarin ovet, saan varmasti nukuttua ihan hyvin. En halua valittaa, vielä, sillä möykkä ei ole kohtuutonta. Sitä paitsi huomenna annan takaisin samalla mitalla: olen kutsunut koko joukon työkavereita juhlistamaan oravien metsästyskauden alkamista (eli tupareihin, mutta sitä en sano ääneen). Huomisissa juhlissa tosin saatetaan keskittyä enemmän syömiseen kuin Popedan laulamiseen. Vaikka eihän sitä tiedä, miten vieraani vielä innostuvat, onhan täällä tuo pianokin.

Voi ei, nyt ne aloittivat Mamban Valokuvia! Äkkiä se äänikirja päälle…

Suomen kansatieteilijöiden yhdistys Ethnos ry järjestää lokakuun lopussa kirjoittajakoulutusta etnologeille. Olen innolla mukana, sillä juurikin tämän talven ajan tarkoituksenani on opetella kirjoittamista, saada tekstihanat auki, julkaista joitakin artikkeleita ja sitten runosuonen virratessa vuolaana (toivottavasti ainakin) kuin keväinen vuoripuro, voisin ensi kesän tai syksyn aikana alkaa vähitellen kirjoittaa itse v-kirjaa. (Teoriassa. Katsotaan kuinka käy.)

Kirjoittajakurssille pitää tehdä ennakkotehtävä, tietenkin. Etukäteen odotin, että sinne viedään mukana jotain kesken olevaa tuotosta, ja panikoin vähän oman aikatauluni kanssa. Mutta eipä hätää, sillä ennakkotehtävä on luoville kursseille tyypillinen pohdintatehtävä.

Minun pitäisi siis kirjoittaa 3-5 liuskaa omasta suhteestani kirjoittamiseen. Pitäisi kirjoittaa menneistä kirjoittamisista ja kirjoittamiseni nykypäivästä: mitä ajattelen kirjoittamisesta? Entä mitä ajattelen kirjoittamiseni tulevaisuudesta? Sitten pitäisi tietenkin pohtia myös, mikä kirjoittamisessani sujuu ja mikä ei suju, mikä on hyvin ja mikä huonosti.

En ole vielä tehnyt tehtävää, hautonut sitä ajatuksissani vain. Tehtävässä ei ole eritelty eri kirjoittamisen lajeja, joten yksiselitteistä vastausta tuskin löytyy. Jotenkin minusta tuntuu, että vastaukseni tulee sisältämään mainintoja myös niin sanotusta elämäjulkaisemisesta (Tutkijankammion Sarin termiä lainatakseni). Minähän kirjoitan joka päivä jotain, jos ei muuta niin päivitän fb:n statuksen tai kommentoin toisten juttuja naamakirjassa. Blogia päivitän useita kertoja viikossa, ja blogini myös täyttää pian jo kolme vuotta eli tätä on jatkunut jo pitkään. Jotakuinkin joka päivä kirjoitan sähköposteja, yleensä toistakymmentä per päivä, viikonloppuisin vähemmän.  Kirjoitan myös päiväkirjaa, tosin nykyään aika harvoin, vain muutaman kerran kuukaudessa. Toisinaan kirjoitan postikortteja ja kirjeitä ystäville – niitä kirjoitin ennen enemmän. Ja niin tietysti: kirjoitan myös tekstiviestejä.

Kun asiaa katsoo tästä näkökulmasta, näyttäytyy kirjoittaminen lähes yhtä oleellisena osana arkeani kuin lukeminenkin. Silti en pidä itseäni minään varsinaisena kynäniekkana, enkä erityisen hyvänä kirjoittajana. Lukeminen on aina ollut minulle tärkeämpää. Silti olisi ehkä syytä alkaa arvostaa itseään myös kirjoittajana, sillä pieni itseluottamus tekisi hyvää varmasti myös tuotokselle.

Olen iloinen, että olen menossa tälle kurssille, sillä toivon tällaisen koulutuksen vähintäänkin auttavan minua suurimman ongelmani, alkuun pääsemisen kanssa. Minun pitäisi elättää itseäni kirjoittamalla (tieteellistä) tekstiä, mutta olen usein jumissa ensimmäisten rivien kanssa. Kun flow-aalto tulee, kirjoittaminen sujuu ja nautin työstäni, mutta paljon useammin istun vain tuijottamassa tietokonetta ja tuskailemassa, kun en tiedä miten päästä alkuun. Hassua, mutta blogipostausten kanssa ei ole koskaan sellaista ongelmaa. Ne vain tulevat, sen enempää miettimättä, mikä näkyy toisaalta tekstin laadun heikkoutena, mutta toisaalta on merkki siitä, että tämä on mieluista ja nautinnollista eikä minkään sortin pakkopullaa. Blogini ei luo minulle minkäänlaisia suorituspaineita, vaikka tiedän tällä olevan ihan tuntemattomiakin lukijoita. Blogiin kirjoittaminen on tällä hetkellä kaikkein parasta kirjoittamista.

Annatko, annatko, Balkanin Jovan,

kauniin Jaanasi Turkin uskoon?

Oi päällikköherra, henkeni annan,

Jaanaa en anna Turkin uskoon.

En ole lukenut ikinä mitään bulgarialaista kirjallisuutta, enkä tiedä tuleeko minun luettua jatkossakaan. Anton Dontsevin Väkivallan pitkä varjo (Vreme Razdelno, 1964, suom. 2007) jäi kyllä ajatuksiin pitkäksi aikaa, ja pakko myöntää, se jätti minuun myös jäljen, pienen varjon. Suomentajan alaotsikko Historiallinen romaani Balkanilta oli oikeastaan se, mikä minut sai tarttumaan tähän kirjastossa, sillä Dontsevin nimi oli ennalta aivan vieras.

Väkivallan pitkä varjo kertoo erään bulgarialaisen vuoristolaakson käännyttämisestä islaminuskoon 1600-luvulla. Väkivalta on osa tarinaa, niin konkreettinen ja jatkuvasti läsnäoleva osa, että minua kuvotti välillä. En haluaisi nähdä tätä kirjaa kuvina. Silti veri, kipu, kidutus ja väkivalta eivät ole itse tarina, vaan kirjan ydin on muualla. Se on ihmisten välisissä suhteissa, perheissä, kylissä, veljeydessä, uskonnossa. Se on rakkaudessa ja rakkaudettomuudessa, paimenten nahkaisissa vaatteissa ja naisten kirjotuissa kankaissa. Dontsevin romaani on myös tarina vuoristosta ja sen luonnosta, ja luontokuvauksessaan kirjailija on vahvoilla.

Tarina on kaunis ja kipeä, mutta romaani oli minusta silti raskas lukea. En lukenut sitä ilolla, vaan etenin sen kanssa osin vastentahtoisesti: happily ever after ei sopisi tähän maailmaan. Toivoisin monien ihmisten lukevan tämän, mutta kevyttä iltaluettavaa etsivä saattaa kyllä väsyä kesken kaiken.

Väkivallan pitkä varjo etenee kahden kertojan kronikkana. Toinen on bulgarialainen pappi, toinen käännyttäjien joukossa kulkeva Venetsialainen, turbaanin ottanut sotilas. Kumpikin heistä etsii oikeaa vastausta ja omaa tietään, kun kaikki polut täyttyvät verestä. Tarinan keskeinen, melkein myyttinen henkilö on Manol, vuoriston paimen, joka johtaa bulgarialaisten vastarintaa. Manol on kuin syntynyt legendan päähenkilöksi, mutta hänen poikansa Momtsil joutuu minusta turhankin koville. Momtsil-parka. Lähes taruolennon tasolle nousee kuvauksessa myös nuori Elitsa, johon sekä Manol että Momtsil ovat rakastuneet. Omanlainen tarinansa, vähintään yhtä onneton, on käännyttämään tulleen janitsaarin, Karaibrahimin elämä.

Momtsil kiirehti, levitti käsillään pensaikkoa voidaksemme mennä suoraan eteenpäin, mutta ei sanonut sanaakaan eikä kutsunut meitä. Tajusin, että hän halusi päästä minusta eroon ja mennä tuon Elitsan luo, josta hän puhui ylhäällä tasangolla.

Yhtäkkiä hän pysähtyi ja tarttui minua kädestä kiinni. Kuulimme hiljaisen äänen.

Meidän edessämme pienellä niittyaukiolla seisoi kuun hopeiseksi valaisema mies, joka nojasi valkoiseen kallioon. Hän puhui. Sitten huomasin, että koivun täplikkäässä varjossa hänen edessään, valkean ohuen puunrungon vieressä, seisoi nainen ja kuunteli häntä.

Kuu loisti suoraan kalliota vasten ja miehen kasvoihin ja teki ne valkoisiksi ja hopeanvärisiksi, aivan kuin ne olisivat olleet marmorista valettuja niin kuin hänen takanaan oleva kivi.

Ja naisen kasvoille lankesi valo lehtien verkon läpi, niin että kasvoja tuskin saattoi nähdä – kasvot olivat pehmeät, verhon peittämät niin kuin koivun runko hänen takanaan.

Mies puhui hiljaa eikä hänen sanoistaan saanut selvää, sillä vesi solisi kauempana metsässä.

Hiljainen tuuli sai koivun lehdet liikkumaan ja naisen kasvot värisemään. Mies seisoi kaiken aikaa liikkumattomana.

Nainen astui ulos varjosta, jonne hän oli kätkeytynyt, niin että kuu valaisi nyt myös hänet, valkoisena ja sirona kuin metsänkeiju. Hän astui eteenpäin ja nojasi päänsä miehen olkapäähän. Mies nosti kätensä ja asetti sen hänen hiuksilleen.

Pitkä, hampaiden välistä pusertunut vaikerrus herätti minut kuin unesta. Vieressäni Momtsil peitti kasvonsa käsillään, ja hänen kätensä olivat aivan valkoiset.

Ja nyt minä tunsin tuon kiven kaltaisen miehen. Hän oli paimen, joka oli pidellyt pääkalloa käsissään. Momtsilin isä – Manol kehaja. Ja tajusin, että tuo koivun kaltainen tyttö oli Elitsa.

Väkivallan pitkä varjo myös sai minut nolostuneena myöntämään, etten tiedä mitään, siis yhtikäs mitään Bulgariasta. Sietäisi tietää vähän enemmän. Suomentaja on onneksi liittänyt kirjaan esipuheen, joka selventää Dontsevin nimeä hiukkasen.

Tämä historiallinen romaani Balkanilta on luettu myös esimerkiksi täällä ja täällä.

Seuraava sivu »