Elokuussa olin pitkästä aikaa isosti koukussa tv-sarjaan. Ylen aamusarjana ja sen jälkeen Areenalla esitettiin kanadalaissarjaa Emilie (Les filles de Caleb) vuodelta 1990.

Tarina kertoo Emilie Bordeleausta, maalaistytöstä Kanadan perukoilta. Emilie haluaa opettajaksi, ja opettaja hänestä tuleekin, samanlaiseen pieneen maalaiskylään mistä itse on kotoisin. Emilie rakastuu oppilaaseensa Ovilaan, ja ennen pitkää he päätyvät naimisiin. Avioliitto ei kuitenkaan ole onnellinen. Sen pilaavat lähinnä toimeentulon vaikeus ja kuningas alkoholi. Loppukuvaan päästyä Emiliellä on yhdeksän lasta ja rappioitunut aviomies, jonka hän lopulta jättää taakseen.

Emilie ei ole juoneltaan mikään maata järisyttävä sarja, eikä myöskään toteutukseltaan. Suurin osa sarjasta on ihmeellistä kissanhännänvetoa Emilien ja Ovilan välillä: rakastatko? rakastanko? en! kyllä! jos rakastat, niin teenäinjanoin! Molemmilla on luonne, joka kiihtyy nollasta sataan muutamassa sekunnissa. Siinä missä Emilie on itsepäinen ja välillä kapeakatseinen, on Ovila itsesääliin taipuvainen vetistelijä. Rakkaudesta ei ole puutetta parhaina hetkinä eikä avioliiton alkuaikoina. Hykertelin sarjan alkupuolella onnesta heidän puolestaan, ja sarjan loppuosa olikin sitten kipeää katseltavaa. Noinko rakkaudelle tapahtuu? Tuollainenko ihminen on toiselle, läheisimmälleen? Ovilan isä totesi jossain vaiheessa, että nuoripari saattaa rakastaa toisiaan liikaa.

Ihmettelin itsekin, miten tiukasti Emilie koukutti minut. Ajatukseni vaelsivat päivisin sarjaan, enkä olisi aina oikein malttanut odottaa, että seuraava jakso ilmaantuu Areenalle. Kyse ei siis ole jännittävästä juonesta, eik maaseutukylän lavastuskaan niin paljoa tenhonnut. Kyllä se oli Emilie Bordeleau itse, joka minut sarjaan koukutti. Sen lisäksi, että näyttelijä Marina Orsini on todella kaunis ja että Emilien vaatteet olivat ihanat, oli hänessä jotain sellaista särmää, että jaksoin pysyä kiinni sarjassa. Loppua kohti Emilie väsyi elämäänsä niin, että muuttui katkeraksi, valittavaksi eukoksi ja minun oli sääli Ovilaa – mutta siltikin Emilie oli kiinnostava persoona.

Ja kyllä, vaikka Emilien ja Ovilan avioliitto oli rikkonainen ja paikoin synkkä, oli sarja myöskin kuvaus suuresta rakkaudesta.

Sarja perustuu Arlette Cousturen romaaniin, jota ei tietääkseni ole suomennettu. Harmi, sillä en osaa ranskaa, mutta haluaisin verrata romaania filmatisointiin. Sarja nimittäin otti hyvin lyhyesti ja pinnallisesti kantaa myös Kanadan kaksikielisyyteen (Emilieta ja Ovilaa kohdellaan kaupungissa kakkosluokan kansalaisina, koska he eivät osaa englantia) ja naisten työmahdollisuuksiin ja asemaan 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Lisäksi Kanada vaikutti monella tapaa samanlaiselta kuin Suomi tuohon aikaan. Miehet työllistyvät metsätyömaille talviksi ja paperiteollisuus kerää miehiä kaupunkeihin. (Paitsi että olikohan Suomessa vielä paperitehtaita tuohon aikaan? Teollisuus kuitenkin.) Kaupunkielämään sopeutuminen ei kuitenkaan ole helppoa maaseudun tilaan ja luontoon tottuneille. Ja sitten se alkoholi: se on pilannut myös monen suomalaisen perheen elämän.

Lisäksi minua kiinnostaisi tietää, miten Cousture kuvaa Emilien ja Ovilan rakkautta. Sarjassa se nimittäin esitetään melkoisen fyysisenä. Varsinkin parin seurustelu- ja säätöaika on hyvin latautunutta. Nauraa hihittelin kohtausta, jossa Emilie ja Ovila katselevat parittelevia hevosia (ja ne myös näytetään katsojille) ja melkein tärisevät kaipuusta toisiinsa. Hevosten toimia en kyllä ole tottunut näkemään vertauksena ihmisten parittelulle. Ylipäätään sarjassa on saippuamaisia piirteitä juuri jatkuvan rakkaudesta puhumisen vuoksi. Emilien ja Ovilan vanhempien viisaudet ovat välillä jopa yliampuvia – eivätkö nämä ihmiset puhu mistään muusta kuin toistensa sänkypuuhista ja rakkauden määrästä? Toisaalta sarjassa näytettiin kovia ja julmiakin asioita, kuten kuollutta vauvaa ja verisiä synnytyksiä.

Siinä missä Ovila pysyy samanlaisena lähes 20 vuotta, Emilie lihoo ja saa tummat silmänaluset. Juopottelu ei siis vaikuta miehen fysiikkaan mitenkään, mutta yhdeksän lapsen synnytys ja jatkuva työ ja huoli toimeentulosta vanhentaa naisen – eikä mikään ihme. Emilie on nuorena kadehdittu kaunotar, mutta lopulta väsynyt, tummasilmäinen työläisvaimo lapsilauman keskellä.

Huolimatta lievästä huvittuneisuudesta, joka sarjaan välttämättä liittyi, minä siis kuitenkin pidin siitä kovasti. En osaa ranskaa, joten olin tekstityksen varassa dialogia seuratessani. Sekin vähän riitti kiinnittämään minut tiukasti monen viikon ajaksi Pronovostin perheeseen, itkemään heidän surujaan ja nauramaan heidän ilojaan. Olin onnellinen kun Emiliekin oli, ja surin kun hän suri. Nyt Emilien paikalla näytetään jatko-osaa Emilien tytär. Ehkä minun pitää katsoa ainakin alku siitäkin, saa nähdä. Hiukan tyhjää kyllä on ilman Emilieta.

Anna ystävämme ja siihen liittyvät jatkosarjat sijoittuvat 1800-luvun loppupuolelle ja myös Kanadaan, Prinssi Edwardin saarelle. En voi olla vertaamatta, miten erilaisen kuvan eri tyylilajien sarjoissa voidaankaan antaa lähes samasta aikakaudesta.

Les filles de Caleb löytyy myös IMDb:sta. Kuvat Emiliesta ja Ovilasta on lainattu täältä, täältä ja täältä.

Mainokset