syyskuu 2009


Sain työkaverilta yllättäen Raija Orasen uudesta romaanista itselleni uudenlaisen kirjamuodon: korjaamaton oikovedos. Luin siis Leijonan osasta (2009) huonosivuisen, ohuille paperikansille painetun, paljaskantisen version, jossa oli vielä joitain lapsuksia ja toistoja ja niin edelleen, jotka toivottavasti on poistettu varsinaisesta painotuotteesta.

Leijonan osa ei ollut minusta ihan kauhean hyvä, mutta kunhan vauhtiin pääsin, luin sitäkin kivan viihdyttävänä hömppänä.Tarinan päähenkilö on sen leijona, pankinjohtaja ja yrittäjä Anders Harmo, jolle rahan ansaitsemisesta ja voittamisesta tulee lähes sairaus. Hänen pehmeämpää puoltaan edustaa Pirita, malli ja juontaja, joka on palannut valtameren takaa häntä koipien välissä takaisin kotiin. Piritan äiti Marke ja tämän mies Jonne ovat sivuhenkilöitä, harmillista kyllä. He ovat tavallisuudessaan minusta paljon mielenkiintoisempia kuin Anders ja Pirita, jotka tuntuvat jotenkin tyhjiltä. Piritaan on helpompi saada jokin yhteys kuin Andersiin, mutta on se Pirita kyllä välillä aikamoinen blondi. Andersin firman työntekijät ovat kliseisiä ja siksi epätodellisia. Vai olemmeko me ihmiset todella noin helposti kuvattavia ja yksioikoisia? Haluaisin nähdä ihmisyydessä ja ihmisluonteessa jotain merkityksellisempää kuin nämä henkilöt.

Puhuttelevaa Leijonan osassa eivät siis olleet pinnalliset ja turhanaikaiset henkilöhahmot, vaan kuvaus edellisestä lamasta, sitä edeltäneestä kasinotaloudesta ja laman vaikutuksista tavalliseen ihmiseen. Minuun oikein sattui se kohta, jossa Marke toteaa menettäneensä lamassa kaiken mitä hänellä oli: elämänikäiset säästöt ja omistetut asunnot. Markella ja Jonnella käy kiinteistökaupoissa huonosti, hyvin huonosti sanoisin. Heidän  kokemuksensa perustuu nettilähteen mukaan Orasen omiin kokemuksiin hometalokaupoista ja pienen ihmisen mahdollisuuksista isoja firmoja vastaan 1990-luvun taitteessa.

Oranen pystyy parempaankin kuin tämä, onhan se jo nähty. Tsemppiä siis vain jatkoon.

You get what anyone gets; you get a lifetime.

Näin toteaa Death Neil Gaimanin albumissa Brief Lives.

Olen vähentänyt erityisen henkilökohtaisista asioista kertomista blogissani, sillä omalla nimelläni kirjoittaessani haluan pitää joitain asioita ominani. Nyt minulla on kuitenkin olo, että kirjoittaminen auttaa ja helpottaa, vaikka oman surun jakamisessa julkisesti on huonotkin puolensa. Mutta minulla on vain niin paha olla, joten jaan sen täällä, että saisin jäsenneltyä omaa suruani edes vähän. Postausten aiheita olisi jonossa, kuten työjuttujakin, mutta en pysty ajattelemaan nyt niitä.

Ystäväperheeni 15-vuotias poika on ollut rajussa onnettomuudessa. Hän törmäsi bussiin mopollaan. Kaikki oli käynyt nopeasti, eikä hän ollut ehtinyt tuntea kipua tai joutunut kärsimään. K-sanan käyttäminen tästä iloisesta, valoisasta nuoresta miehenalusta on minulle vielä mahdotonta; en pysty käsittämään, ettei häntä ole enää, etten enää saa halata häntä niinkuin aina kun tapasimme, etten kuule hänen jutteluaan ja nauruaan. Olen tuntenut hänet vuosikausia, tutustuin perheeseen kun poika vielä kulki vaipoissa.

15-vuotiaan ihmisen poismeno on turhuutta. Turhista turhinta, mitä voi tapahtua.  En näe mitään järkeä, logiikkaa, syytä, perustelua, aihetta tai mitään, mikä auttaisi ymmärtämään tapahtuneen.

Olen lähdössä pienelle, kauan suunnitellulle viikonloppulomalle, mikä on hyvä juttu. Saan muuta ajateltavaa kuin tämän kauhean kivun ja surun.

Elämähän voittaa, aina ja lopulta, ja muutaman päivän kuluttua palaan varmasti taas bloginkin ääreen.

Olen viime aikoina valitellut, että olen tainnut luvata tekeväni hiukan liikaa juttuja tulevan talven aikana. Koska vinkuminen ei auta, yritin listan avulla jäsentää niitä ja paloitella töitä sopiviksi osiksi, ettei kaikki kaatuisi päälle kerralla. Niinpä tällä hetkellä teen päätyökseni kahta artikkelia yhtä aikaa. Niiden tekeminen yhtä aikaa on siksi hyvä juttu, että jos toiseen kyllästyy tai jumittuu, voi aina siirtyä toiseen. Teoriassa ainakin. Käytännössä kyllästymisestä seuraa yleensä pakeneminen työpöydän äärestä joko virtuaalimaailmaan tai ulos, harvoin siirtyminen mihinkään hyödylliseen. Näiden kahden isomman homman lisäksi ympärillä virtaa koko ajan toisia, pienempiä projekteja, joihin voi myös käyttää aikaa aina silloin, kun artikkelien kanssa ei oikein suju. Kaikki sivuprojektini ovatkin edistyneet ihan kivasti tässä viime päivinä.

Olen ollut ennenkin vastaavassa tilanteessa. Tiedän periaatteessa mitä pitäisi tehdä (tuottaa 25 sivua tieteellistä tekstiä kahdesta eri aiheesta), mutta käytännössä se ei sujukaan ihan niin yksinkertaisesti. Mistä pitäisi aloittaa? Millä ihmeen hakusanoilla löydän kirjallisuutta, kun omat asiasanat tuntuvat olevan tehottomia? Mikä artikkelini tutkimuskysymys olikaan? Miten aion selvittää sitä, eli millaisin metodein lähestyn aineistoani?

Ja edelleen mielessä pyöriviä kysymyksiä: Mitä mielessäni liikkui, kun lupasin tämän? Kenen idea se oli? Miksen minä osaa, kun artikkelien tekemisen periaatteen ja käytännön ero ei tunnu muilla olevan näin hankala? Vai onko se muillekin hankalaa (ja mitä lohtua minun pitäisi siitä saada)?

Ja edelleen: Minkähänlainen sää on huomenna? Mitähän maakuntalehti kirjoittaa tänään? Ja Hesari? Mitä Kuopiossa voi tehdä sunnuntaisin? Mihin aikaan veripalvelu on auki? Sopisinkohan verenluovuttajaksi? (Sen voi testata netissä.) Milloinkohan postimyyntipakettini tulee? Mistä hankkisin turvalukon? Mitä kotivakuutukseni kattaa? Onko reunustraakki Papulle myrkyllinen? Mitähän [lisää tähän n-määrä nimiä] on puuhaillut viime aikoina facebookissa? Olisikohan YouTubessa sitä yhtä biisiä? Lisää näitä löytyy blogin yläpalkin Sivutoimia -välilehdestä.

Niinpä. Jotta artikkelini edistyisi, minun pitäisi istua ja lukea kirjoja ja aineistoa. Mutta kun jaksan keskittyä vain hetken kerrallaan. Pyörittelen kirjoja kädessäni ja mietin kaikkea mahdollista muuta. Vielä ei ole kirjoitusflown aika, nyt tarvittaisiin niitä lihaksia, joilla työtuolissa pysytään heilumatta paikallaan, katse ja ennen kaikkea ajatukset tiukasti kirjassa kiinni.

Marsun keskittymiskyvyllä varustettu tutkijakoulutettava tarvitsee apua kehittääkseen sisäistä tutkijaansa kärsivällisemmäksi ja pitkäjänteisemmäksi. Yst. vast. lehden konttoriin mahd.pian.

Nimim. Marsusta kissaksi (tai pandaksi tai koalaksi tai vompatiksi tai ketuksi tai ihan miksi tahansa eläimeksi, joka kykenee keskittymään yhteen asiaan pidempään kuin kolme sekuntia)

Olin koko viikonlopun markkinoilla töissä, ja siitä seurasi vähän väsy.

Vielä tunti sitten paruin siskolle, kuinka Papu oli hetkessä syönyt äidiltä synttärilahjaksi saatuihin sikakalliisiin spessuvillasukkiin reiän. Harmittivathan ne sukatkin, mutta ehkä enemmän se parku tuli silkasta väsymyksestä. Sisko auttoi, onneksi, ihanuus. On sunnuntai, enkä oikein jaksaisi ajatella, että huomenna on taas uusi viikko ja liikaa tekemistä. Nyt olo on jo parempi, kun maha on täysi ja jalat tietävät, että kohta asetun sohvannurkkaan enkä nouse siitä muutamaan tuntiin. Ei tarvitse seistä enää.

Olo on myös parempi, jos ajattelen kivoja asioita. Kuten perjantaita, jolloin rakas ystävä Helsingistä kävi täällä ison mahansa kanssa (laskettu aika muutaman viikon sisällä), tai lauantai-iltaa, jolloin kotiini kokoontuivat muut parhaat ystäväni. Huonot hetket jäävät – sitten kuitenkin – vähemmistöön hyvien rinnalla tänä viikonloppuna.

Kuvassa loppuillan täydellistäjät:

Sunnuntai-illan viihdettä

Sain ystävältä kerran maistiaisiksi Poptartseja, noita Lorelain ja Roryn vakioaamiaisia. Näitä leivänpaahtimessa lämmitettäviä pikkuleipiä ei kai saa Suomesta lainkaan (vai saako? oikeastaan ihan sama). Poptartsit ovat melkoisen makeita, joten en pysty syömään kuin yhden kerrallaan. Mutta Gilmoren tytöt -ruoka sopii Gilmore sessioon, tietysti, ja lohduttavat nyt, kun kaipaan makeaa niin että sormet tärisevät.

Kuvassa myös kotini uusin viherkasvilisä, etukäteissynttärilahjaksi eilen saatu reunustraakki. Toivon sille pidempää ikää kuin edelliselle reunustraakkipuulleni. On kivaa mennä ensi viikolla kauppaan etsimään tälle sopivaa ruukkua – täydellinen sijoituspaikka on jo tiedossa. Jos Papu ei tietysti syö traakkiparkaa ennen kuin ehdin hankkia ruukun. Onneksi reunustraakki ei kuulema ole myrkyllinen.

Seuraavaksi laitan siis Poptartsit leivänpaahtimeen ja jatkan Gilmoren tyttöjen ekan tuotantokauden parissa. Olen viime aikoina käynyt sitä läpi valikoiden parhaita jaksoja. Enköhän näillä eväillä saa taas ladattua akkuja uutta viikkoa varten.

Suosikkisarjastani Gilmoren tytöistä olen kirjoittanut aiemminkin, täällä ja täällä.

Usein syksyisin kaupat täyttyvät vaate- ja sisustustyylillä, jota kutsutaan folkloreksi. En ole virallisesti folkloristi vaan etnologi tai historioitsija, mutta sen verran sentään siitäkin tiedän, ettei tällä värikylläisellä, kukikkaalla, hapsuisella tyylillä ole folkloren kanssa mitään tekemistä. Mutta ei se mitään, kyse on vain saman sanan käyttämisestä eri merkityksessä.

Suosikkilehteni tällä hetkellä on Kodin kuvalehti, tuo kahden viikon välein iloisen ja monipuolisen lukupaketin tarjoava joka naisen aarre. Kodin kuvalehden parissa vietän aina monia hetkiä, jolloin oma maailma unohtuu ja uppoan lehden kiiltäväkuvaiseen, toisenlaisen elämän makuiseen todellisuuteen. Tykkään siitä, oikeasti. Mutta täydellisyydessäkin on särönsä: viime viikon numeron kohdalla en ihan joka artikkelista pitänyt.

Kyseessä oli lehden syksyn sisustusnumero, ja siinä kerrottiin monista erilaisista kodeista. Osa jutuista toimi, mutta tätä otsikkoa ja kuvajuttua en jaksanut kestää:

Papu ottaa rennosti folkloren kanssa

Papu ottaa rennosti folkloren kanssa

Niin, jutun otsikko on siis ”Folklore ottaa rennosti”. Kyse on muutaman aukeaman mittaisesta kuvareportaasista: isoja, värikkäitä kuvia, aivan kuin karkkeja, mutta sitä pöhkömpi sisältö.

Esimerkiksi:

Folklore on tyyli, jossa kaikki on sallittua. Tavarat ja huonekalut saavat olla erilaisia, kupit eri paria. Tekstiilit ovat reilusti itse tehdyn näköisiä, värikkäitä ja näyttävästi kirjailtuja.

Ja edelleen seuraavalla sivulla:

Hallittu sekamelska kuuluu folkloren tyyliin.

Hah, kotini sisutuksella on siis nimi, se on aitoa folklorea! Noilla määritelmillähän suurin osa suomalaisista kodeista on sisustettu folkkarityyliin. Myönnän: näissäkin kuvissa Papu lepäilee hyvin folkloretyyliin sopivalla virkatulla peitolla, ja kodissani on räsymatot, uudet ovat jo tekeillä. Mutta ei minun kotini ole teennäisen pirteä niin kuin lehden kuvissa, sisustettu sopivasti syksyn väreillä. Minun kotini on sisustettu käytännön (eli rahan) sanelemilla huonekaluratkaisuilla, sieltä täältä hankituilla tai lahjaksi saaduilla tekstiileillä, tarpellisilla ja tarpeettomilla esineillä ja jatkuvalla kerroksella kissankarvoja.

Kuvissa olevassa huoneessa sitä paitsi säilytetään patalappuja sohvan yläpuolella – tadaa, sieltähän ne haetaan sitten tarvittaessa, kätevästi! Ja hallittu sekamelska? Kuvien koti on aivan liian siisti sekamelskaksi. Värejä kyllä on iloisesti sekaisin, ja se näyttä kivalta, mutta… Lehden jutun mukaan esimerkiksi värikkäät nauhat kuuluvat folkloren harrastajan tyyliin.

Värikkäät nauhat

Värikkäät nauhat

En tiedä. Minua juttu  lähinnä ärsytti, ja Papu komppasi. Tosin hellyydenkaipuussaan se olisi vaikka väittänyt merta autiomaaksi, pikkukissanen kun on.

Mutta suurin osa Kodin kuvalehden jutuista on minusta hyviä, edelleen. Tämän numeron voisin viedä vaikka kahvihuoneeseen ja katsoa, miten muut folkkarit reagoivat tieteenalan nimeen sisustustyylinä. Luultavasti eivät kyllä yhtään mitenkään, minulla on vain tapana joskus tehdä asioista liian isoja.

Enhän minä edes tiennyt, että 1990-luvun alun suosikkielokuva Gilbert Grape (What’s eating Gilbert Grape? 1993) (jossa Johnny Depp on nuori) perustuu samannimiseen kirjaan (1991, suom. ?, lukemani painos 2002), ennen kuin kyseinen kirja tuli vastaan kirjastossa. Kirjailija Peter Hedges on sittemmin menestynyt elokuvien parissa muutenkin, ainakin Wikin mukaan. En ole nähnyt Gilbert Grapen elokuvaversiota pitkään aikaan, mutta nyt kirjan lukemisen jälkeen tekisi mieli kerrata taas se. Eikä nuoren Johnny Deppin katseleminen yhtään harmittaisi myöskään.

Se, mitä muistan elokuvasta, tuli vastaan kirjassakin, eli elokuva on tehty melko hyvin kirjan tyylissä. Siinä varmasti on auttanut se, että kirjailija itse on tehnyt elokuvakäsikirjoituksen. Gilbertillä on enemmän sisaruksia kirjassa, ja suhde muualta tulevaan Beckyyn on monimutkaisempi kuin elokuvassa. Mutta perusasetelma ja elokuvan tarina on sama: Gilbert on pikkukaupunkiin jumittunut nuori mies, jolla on psyykkisesti sairas, ylettömän lihava äiti, kehitysvammainen veli ja kotona kaksi siskoa, joilla ei myöskään mene ihan hyvin. Perheen isä on tehnyt itsemurhan Gilbertin ollessa lapsi, ja siitä asti äiti on vain syönyt. Kaikilla on aika paha olo, mutta eri tavalla. Kaksi vanhempaa sisarusta ovat lähteneet kotoa ja lähettävät rahaa säännöllisesti, sillä Gilbertin kauppa-apulaisen palkka ei riitä äidin ruokkimiseen.

Pikkukaupunki ja sen ahdas ilmapiiri, tunne siitä että on elämässään täysi nolla ja arjen harmaus saa Gilbertin haluamaan pois ja haaveilemaan lähdöstä. Hän tuntee kuitenkin olevansa vastuussa veljestään Arniesta (jota näyttelee elokuvassa erittäin erinomaisesti Leonardo DiCaprio), ja vastuu myös muusta perheestä sitoo Gilbertiä kotiinsa. Lähteminen kun on niin paljon muutakin kuin laukun pakkaamista ja autoon hyppäämistä.

Kuviota sotkee Becky, joka tulee kaupunkiin isoäitinsä luokse kesänviettoon. Becky on kaunis ja erilainen, ja Gilbert on välittömästi umpirakastunut. Beckyn hahmo on minusta kirjan epäuskottavin ja oudoin, sillä 15 ikävuodestaan huolimatta hänellä tuntuu olevan tarve ”parantaa” Gilbert ja nostaa tämä itseinhon suosta. Sinällään hyvä tavoite, mutta harva 15-vuotias minun käsitykseni mukaan tekee sellaisia asioita kuin Becky. Ja huomatkaa siis tuo ikä: Becky on reilusti alaikäinen Gilbertin 24 ikävuoden rinnalla, mikä muovaa heidän suhdettaan.

Gilbertin pikkukaupunki kuulostaa juuri niin kamalalta kuin miksi Hedges on taatusti sen tarkoittanutkin. Iu.

Gilbert Grape on hyvä elokuva, mutta tuntui hyvältä lukea se myös kirjana. Kirja syvensi kuvaa Gilbertistä ja avasi ymmärtämään paremmin hänen pahaa oloaan. Nyt voisin etsiä sen leffankin jostain omaan hyllyyn… Tai ainakin lainata kirjastosta.

Kuva Gilbertistä ja Arniesta on lainattu täältä. Leffa löytyy myös IMDb:sta.

En haluaisi ennustaa pirua seinälle, mutta minun on vaikea kuvitella, että syyskuun päivä voisi enää olla tästä kauniimpi. Tänään on ollut ihan täydellistä! Aamulla vähän kirpeän kylmää, mutta ei liian. Kirkkaan siniseltä taivaalta paistanut aurinko lämmitti iltapäivään mennessä niin, että kylmyys unohtui. Täydellinen syysvaatteiden sää, täydellisen kaunis ja energinen sää, päivä jolloin ei jaksa olla kovinkaan surullinen. Onneksi minulla oli kamera mukana, sillä pilvisellä ilmalla kampuksen syyskoreus ei pääse oikeuksiinsa.

Luin jostain, että Lapin ruska jää laimeaksi tänä vuonna, koska syksy on ollut niin kovin lämmin. Ehkä sama koskee myös Keski-Suomen seutuja? Vaikka eihän peli vielä ole menetetty, vastahan ruska on alkamassa. Seminaarinmäki vasta aloittelee pukeutumista syksyn juhla-asuunsa.

Työpöytäni ikkunan takana kasvaa vaahteroita – niistä ruskan edistymisen näkee hyvin. Toistaiseksi on vielä melko vihreää, kuten huomaatte. Vähän on keltaista seassa, se ei kaikki näy kuvassa. Olen aika iloinen työmaisemastani, kerta kaikkiaan.

Työmaisema

Työmaisema

Villa Rana kylpi auringossa tänään, niin rakennus kuin kaikki sen ympärillä kasvavat puut ja pensaatkin.

Vaahtera oven edessä

Vaahtera oven edessä

Pensas, jonka nimi jäi katsomatta

Pensas, jonka nimi jäi katsomatta

Villa Rana

Villa Rana

Kuvasin ”oman taloni” lisäksi myös muuta kampusta.

Alla vaahterapuun on opastekyltti

Alla vaahterapuun on opastekyltti

Oppio eli O-rakennus kylpee auringossa

Oppio kylpee auringossa

Puutarhurintalo

Puutarhurintalo

A- ja T-rakennukset edustavat Seminaarinmäen arkkitehtuurin uudempaa kerrostumaa.

Athenaeumin kierreportaat

Athenaeumin kierreportaat

Myös Hallintorakennus edustaa Seminaarinmäen arkkitehtuurin uusinta kerrostumaa, vaahtera on vaahtera eikä edusta mitään kerroksia vaan ihan itseään ja syksyä.Hallintorakennus eli T

Sitten olinkin jo sen toisen ”oman rakennukseni” luona, eli Historican lähistöllä.

Historica

Historica

Tästä sisään Historicaan

Tästä sisään Historicaan

Imukärhivilliviini Historican eli H-rakennuksen seinustalla

Imukärhivilliviini Historican eli H-rakennuksen seinustalla

Musican vieressä kasvavasta pihlajasta näkee, että niiden marja-aika alkaa olla jo ohitse. Kuvassa olevasta veistoksesta en tiedä mitään, valitettavasti.

Pihlaja Musican vieressä

Pihlaja Musican vieressä

Kampus on kaunis alkukesällä, keskikesällä, näin syksyllä ja valkoisina talvinakin. Tällaisina aurinkokylpypäivinä olen vain ihan hurjan tyytyväinen arkeeni.

Näillä valokuvilla lähetän terveisiä myös osallistuville havainnoitsijoille Ohioon: näin meillä täällä kotilaitoksella juuri nyt. Voikaa hyvin!

Seuraava sivu »