elokuu 2009


Vielä haluan jakaa teidän kanssanne muutaman hetken viime viikonlopulta. Olin Hämeenlinnassa keskiaikamarkkinoilla kaksi päivää, ja minulla olikin varsin viihtyisää siellä!

Hämeenlinnan keskiaikamarkkinat olivat aikaisemmin leimallisemmin Hämeen linnan markkinat. Olen ollut tässä tapahtumassa kerran aikaisemmin, ja silloin markkinahulina oli sijoitettu linnan sisäpihalle. Tunnelma oli ihana! Olin haltioissani hienoista käsityöläisistä, erikoistuotteista, keskiaika-asuihin pukeutuneista asiakkaista ja kauniista paikasta. Nykyään markkinat ovat linnan ulkopuolella olevassa puistossa, ja ymmärrän hyvin siirtoa vastaan napisevien kritiikin. Puistossa osa keskiaikatunnelmasta vain on kateissa.

Kivaa minulla oli silti. Ensimmäinen päivä oli niin kiireinen, etten juuri ehtinyt ympärilleni katsella, mutta toisena päivänä ehdin jo vähän markkinoillekin.

Näin turnajaisia Rohan tallin malliin. Oikeita ritareita! Ainakin melkein. Ainakin näyttivät just siltä, millaisiksi olen ritarit kuvitellut: hikeä ja raskaan näköisiä haarniskoita. Hevoset(kin) olivat komeita.

IMG_3914

Kuten kaikilta historiallisilta markkinoilta, myös täältä  löytyi vartaaseen pistetty sika. Tuoksu oli ihana, vaikka yhtään ei kyllä tehnyt mieli maistaa. Savu levisi kuitenkin kivasti ympäristöön ja peitti vähän kaupunkilaista tunnelmaa.

IMG_3918Kyllä vain, keltainen piikki sian kankussa on muovipäinen puukko. Että näin keskiaikaista, hihii.

Sain pitää omaa keskiaikapukuani, joka on ihana ja aivan liian vähällä käytöllä. Toisen päivän loppupuolella aloin jo olla vähän väsy, ja mielikuvitus laukkaa silloin aina innokkammin kuin muulloin. Kuljeskelin mekostani nautiskellen markkinakojujen välissä, katselin tavaroita, juttelin myyjien kanssa (ja huomasin olevan surkea flirttailemaan ruotsiksi) ja naureskelin turnajaisille. Lyhyen vapaahetkeni ajan nautin olostani niin kovasti, että päätin haluta Hämeenlinnan keskiaikaretkelle uudestaankin – enempää siihen päätökseen ei tarvittu aikaa. Kaiken markkinoiden kaupallisuuden ja pinnallisuuden alla on koko joukko ihmisiä, joille historian elävöittäminen on joko vakava harrastus tai peräti ammatti. Heidän työnsä tuloksena minäkin sain reissata hetkeksi ihan toiseen todellisuuteen, lakata pingottamasta ja olemasta kyyninen ja vain rentoutua, hymyillä ja nauttia kaikesta kauniista.

Ehdottomasti yksi kesän kivoimpia viikonloppuja.

Kanadalaisen Carol Shieldsin (1935-2003) kirjoja on suositeltu minulle usein. Jokin aika sitten kirjastossa tuli vastaan Rakkauden tasavalta (The Republic of Love, 1992, suom. 2002), ja siirappisesta nimestä huolimatta uskaltauduin lainaamaan sen.

Rakkauden tasavalta kertoo kahdesta aikuisesta, jotka rakastuvat. Fay ja Tom ovat kumpikin kokeneet monta suhdetta elämässään ennen kuin kaikki loksahtaa kohdalleen heidän tavatessaan toisensa. Lukija tietää koko ajan, että Fay ja Tom tulevat rakastumaan. Kuitenkin Shields pitkittää tarinaa, pohjustaa, taustoittaa ja tutustuttaa lukijansa päähenkilöihin kunnolla ennen kuin vasta jossain puolenvälin kohdilla antaa sen ”klik” -äänen kuulua, kun kaikki onkin yhtäkkiä oikein ja hyvin, ja Fay ja Tom ovat yhdessä. Shields ei olisi niin kehuttu kirjailija, jos hän lopettaisi tähän kohtaamiseen ja antaisi Fayn ja Tomin olla yhdessä ilman ongelmia. Koska he ovat ihmisiä, tavallisia tuntevia ihmisiä, ei rakkaus ole ongelmatonta.

Näin etnologina minua kiinnosti koko kirjan ajan Fayn ammatti, ja pohdin sen käännöstä. Suomennoksessa Fay on kansanperinteentutkija, ja kun aikani googlettelin kirjaa löysin viimein Fayn ammatin alkuperäiskielellä: folklorist. Fay on siis folkloristi! Hänen tutkimusaiheensa ovat merenneidot ja niistä kertovat tarinat. Vähän liian väljä aihe ollakseen uskottava, mutta Shieldsin kuvauksessa folkloristin tutkijan työstä oli ihanan paljon tuttua. Vaikka kuvaus oli ehkä vähän kaunisteltua, minun oli silti hirmuisen helppoa samaistua Fayhin. Se ei kyllä johtunut pelkästään ammatista, vaan myös Fayn luonteesta. Pidin hänestä välillä, vaikka välillä hän ärsyttikin. Oli hän outo tai ilahduttavan tuttu, ymmärsin häntä kuitenkin. Fay tuntui todelliselta, vaikka olisi häneen vielä enemmän voinut syvyyttä kirjoittaa.

Tom sen sijaan jäi minulle etäiseksi, enkä ymmärtänyt aivan täysin hänen valintojaan, esimerkiksi kolmea edellistä avioliittoa. Ehkä Fayn hahmoon samaistuminen vei tällä kertaa kaikki aistini niin, ettei Tomille jäänyt mitään, mutta minusta hänen henkilökuvansa oli vielä Faytakin ohuempi.

Rakkauden tasavalta oli hyvä kirja, mutta ei niin hyvä kuin odotin kuultuani Carol Shields -suosituksia niin monelta taholta. Onneksi lainassa on jo hänen menestyneinkin teoksensa Kivipäiväkirjat, jonka luen heti kun ehdin. Ehkä vakuutun sen jälkeen. Haluaisin myös lukea Shieldsin Jane Austen -elämäkerran.

Aika pitkiä päiviä takana, mutta kun ei jaksaisi vielä mennä nukkumaankaan, vastaan Tildan laittamaan aakkoshaasteeseen, tosin vähän omilla säännöilläni. En halua alkaa listaamaan elämäni aakkosia, mutta listaan sen sijaan kirjahyllyni aakkoset. Ihanan tyhjäpäistä, hyväntuulista iltapuuhaa.

Austen, Jane: koko tuotanto

Jane Austenista on tullut minulle pienimuotoinen harrastus. Kirjojen lisäksi olen keräillyt hänen teoksistaan tehtyjä filmatisointeja eri vuosikymmeniltä. Jaksan katsoa niitä uudelleen ja uudelleen, sillä pidän kovasti Austenin ironiasta, dialogista ja henkilöhahmoista (useimmiten). Austen-juttuja on blogissani paljon.

A-kirjaimessa olisi voinut olla myös esim. Juhani Aho.

Brontë, Emily: Humiseva harju

Brontën sisaruksista myös Charlotte olisi voinut olla tässä, sillä vanhemmiten olen löytänyt Kotiopettajattaren romaanista enemmän sävyjä ja alkanut pitää siitäkin todella paljon, ehkä jopa enemmän kuin Humisevasta harjusta. Humiseva harju oli kuitenkin ensimmäisiä tämän tyylilajin kirjoja, joka todella kolahti minuun ja jätti jäljen, ja sillä on aina ja ikuisesti paikka kirjahyllyni suosikeissa.

B-kirjaimessa olisi voinut olla myös esim. Christy Brown.

Christensen, Lars Saabye: Velipuoli

Siitä on monta vuotta, kun luin tämän, enkä enää muista juonen yksityiskohtia. Muistan vain, että vauhtiin päästyäni luin kirjaa aivan hengästyneenä ja todella vaikuttuneena sen tyylistä ja kerronnasta. Pitäisi varmaan kerrata ja tarkistaa, onko Velipuoli edelleen yhtä mukaansatempaava. Hyvä kirjahan kestää useita lukukertoja.

Dahl, Roald: koko tuotanto

Kuka pelkää noitia on yksi Dahl-suosikeistani, mutta pidän kyllä kaikista kirjoista, joita olen häneltä lukenut. Enkä siis todellakaan ole lukenut tarpeeksi Dahlin kirjoja, näitä voisi lukea säännöllisesti vaikkapa yhden kuussa, niin pysyisi huumorintaju kunnossa ja elämä iloisena.

Ende, Michael: Tarina vailla loppua

Michael Enden Tarina vailla loppua kulkee hienosti eri tasoissa, kerronta on taitavaa ja tarina vie mukanaan. Fantasian klassikko. Muistatteko vanhan elokuvan? Jatko-osa oli surkea, mutta ensimmäinen osa muistaakseni aika hieno. Vieläköhän sitä saisi jostain?

Fitzgerald, F. Scott: Kultahattu

The Great Gatsby vain on tosi hieno kirja. Surullinen ja voimakas, värikäs ja laimea yhtä aikaa. Myös hieno elokuvaversio on tehty joskus 1970-luvulla, jolloin Robert Redford oli vielä nuori.

Gaiman, Neil: Sandman (tai no, oikeastaan koko tuotanto)

Sandman -sarjakuvia ei valitettavasti vielä löydy omasta hyllystäni, mutta toivon jonain päivänä löytyvän. Neil Gaimanin suhteen olen toistaiseksi aivan liian heikko ja umpirakastunut ollakseni kriittinen. Vielä(kin) elän siinä ihanassa ajatuksessa, että tämä mies ei voi tehdä mitään väärin. Ehkä joskus tämä pitkään jatkunut kuherruskuukausi loppuu ja huomaan hänen erehtyneen jossain… Sitä odotellessa vain tyydyn ihailemaan.

G-kirjaimessa olisi voinut olla myös esim. Jostein Gaarder.

Herriot, James: Kaikenkarvaiset ystäväni

Jos on huono päivä, voi aina ottaa James Herriotin ensimmäisen kirjan käteen ja matkustaa englantilaiselle maaseudulle hoitamaan eläimiä. Herriotin kerronta on ihanan pienieleistä ja helppoa, keveää ja hyväntuulista. Tästäkin on tehty mainio tv-sarja! Olen kuullut synkkiä huhuja, ettei Herriot oikeasti ole eläinlääkäri, joten kirjatkaan eivät ole omaelämäkerrallisia, mutta en mielelläni kuuntele niitä juttuja. Kateellisten panettelua.

H-kirjaimessa olisi hyvin voinut olla myös esim. Robin Hobb tai Robert Holdstock.

Itkonen, Juha: Myöhempien aikojen pyhiä

Olen lukenut Itkosen kolme ensimmäistä kirjaa, ja edelleen hänen esikoisensa Myöhempien aikojen pyhiä on minusta paras. Monet kaverini ovat toista mieltä, ja niin kuuluu ollakin: kirjat puhuttelevat ihmisiä eri tavoin. Ihailen silti Itkosta kirjailijana sekä hänen taitavuutensa vuoksi että siitä tavasta, jolla hän on tuotteistanut itsensä. Pelkillä kirjoilla on vaikea elää tämän päivän Suomessa, mutta Itkonen tekee kaikenlaista pikkupuuhaa siihen oheen ja kaiketi onnistuukin ihan hyvin. Sellainen tietysti myös ärsyttää aina osaa ihmisistä.

Jansson, Tove: Trollkarlens hatt

Minulla on vain yksi muumikirja alkuperäiskielellä, enkä tätäkään ole vielä lukenut, mutta toivottavasti joku päivä saan aikaiseksi. Muumit ovat myös minulle rakkaita.

J-kirjaimeen minun teki mieli laittaa myös James Joyce, mutta kun se Odysseys on vieläkin lukematta… Taiteilijan omakuvaa nuoruuden vuosilta suosittelen kyllä lämpimästi.

Kokko, Yrjö: Pessi ja Illusia

K-kirjaimeen oli tungosta, mutta päätin nostaa erikseen esiin Yrjö Kokon ihanista ihanimman sadun peikosta ja keijukaisesta. Valokuvaversio on yksi kauneimmista kirjoista hyllyssäni.

K-kirjaimen kohdalla olisi voinut olla myös esim. Eeva Kilpi, Mauri Kunnas, Heidi Köngäs tai Stephen King.

LeGuin, Ursula: Maameri-sarja

Tähänkin kirjaimeen oli vaikea valita vain yhtä, mutta päädyin Ursula LeGuiniin, koska minulla on vähän ikävä Maamerelle. Haluaisin kerrata tämänkin kirjasarjan tässä lähiaikoina, toivottavasti löydän aikaa.

L:n kohdalla olisi voinut olla esim. C.S. Lewis, Astrid Lindgren tai Väinö Linna.

Montgomery, Lucy Maud: Runotyttö -sarja

L.M. Montgomeryn sankarittarista Uudenkuun Emilia on minulle rakkain, vaikka pidän kyllä hirmu paljon myös Vihervaaran Annasta. Tytöissä on paljon samaa, mutta ehkä se on Emilian Tuulen tyttö, tai kenties kirjoitusharrastus, tai en tiedä, jokin vain hänessä on sulattanut sydämeni. Tosin Gilbert on muistaakseni hienompi luonne kuin Teddy, vai muistanko väärin? 😉

M-kirjaimessa olisin voinut mainita myös esim. Margaret Mitchellin tai Toni Morrisonin.

Naisten aseet. Suomalaisena naisena talvi- ja jatkosodassa. (toim. Riikka Raitis ja Elina Haavio-Mannila)

Tämä kirja oli yksi opiskeluaikojeni innoittajia. Se perustuu samaan keruumateriaaliin, jota nyttemmin olen käyttänyt v-kirjassani, ja valaisee naisten kokemuksia sodan eri alueilta. Kirja on vuodelta 1993, ja itse ainakin olen pitänyt sitä yhtenä ensimmäisistä avauksista naisten sotakokemusten tutkimiseen.

N-kirjaimessa olisi voinut olla myös esim. V.S. Naipaul.

Ollila, Anne: Jalo velvollisuus

Kulttuurihistorioitsija Anne Ollila on minusta erinomainen kirjoittaja. Jalo velvollisuus ja Aika ja elämä ovat molemmat teoksia, joiden lukemisesta olen nauttinut suunnattomasti, vaikka ne ovatkin samalla tieteellistä, viitteellistä tekstiä. Ollilan tyyliin minäkin haluaisin osata kirjoittaa: teoreettisesti ilman monimutkaisuutta, ihmisläheisesti ilman lässytystä, selkokielisesti ilman yksinkertaistamista. Aika ja elämä on itse asiassa niin tuore lukukokemus, etten ole vielä ehtinyt kirjoittaa siitä kirjapäiväkirjaankaan – tulossa siis lisää tästä.

Paton, Alan: Liian myöhään vesipääsky

Liian myöhään vesipääsky kolahti minuun lujaa lukiolaisena. Se tutustutti minut eteläafrikkalaiseen kirjallisuuteen, jota matkaa olen sittemmin jatkanut joillakin Patonin muilla teoksilla sekä tietysti André Brinkia lukemalla. Liian myöhään vesipääsky kangastelee mielessä kauhean onnettomana, mutta upeasti kerrottuna tarinana. Tämä(kin) pitäisi kerrata, sillä haluaisin verrata lukiolaisen kokemusta nyt vähän aikuisemman minän kirjaseikkailuun.

P-kirjaimessa olisi tietty voinut mainita Kiekkomaailman luojan Terry Pratchettin.

RemarQue, Erich Maria: Länsirintamalta ei mitään uutta

Tarvitseeko tästä sanoa jotain? Olen lukenut tämän sodan ja rauhan klassikon vain kerran, ja jälleen toistan itseäni: pitäisi kerrata.

Rowling, J.K.: Harry Potterit

Viimeksi viime jouluna kertasin koko sarjan. Potter-fani minusta tuli vuonna 2000, ja sellaisena olen toistaiseksi pysynyt. Vaikka kirjat on luettu englanniksikin, rakastan suomennoksia silti enemmän. Leffatkin olen katsonut ja tulen varmasti katsomaan jatkossakin, mutta eivät ne vedä vertoja näille kirjoille, eivät koskaan.

Sinisalo, Johanna: Ennen päivänlaskua ei voi

Onko blogini lukijoissa vielä joku, joka ei ole lukenut tätä muutaman vuoden takaista Finlandia-palkittua esikoisromaania? Jos on, niin kiireesti nyt kirjastoon ja lukemaan! Ennen päivänlaskua ei voi on kaikki kehunsa ansainnut, minusta. Ensimmäisellä lukukerralla se vain teki vaikutuksen, toisella kerralla huomasin muistaneeni juonen väärin – millaisiahan vaikutelmia kolmas lukukerta toisi?

S:ssä voisivat olla myös John Steinbeck (erityisesti Eedenistä itään) tai Dodie Smith, joka on kirjoittanut Satayksi dalmatialaista jo kauan ennen kuin Disney teki siitä elokuvan.

Tyler, Anne: koko tuotanto

Minä vaan tykkään näistä. Anne Tyler kirjoittaa ihanasti ihmisistä. Pidän hänen kirjojensa rytmistä, käänteistä ja erikoisesta tavallisuudesta – tai miten niitä nyt kuvaisi. Hyviä kirjoja ovat, kannattaa aloittaa vaikka romaanista Päivällinen Koti-ikävän ravintolassa.

T-kirjaimen ehdoton kuningas olisi tietysti J.R.R. Tolkien, mutta yritän vähän saada vaihtelua tähän listaan. 🙂

Utrio, Kaari: Rakas Henrietta

Melkoisen moni historiantutkija on innostuksensa velkaa historiallisille romaaneille. Juuri taas pari päivää sitten juteltiin kahvihuoneessa, kuinka moni on lukenut nuorena Kaari Utriota – ja nyt väännämme väitöskirjojamme se jokin silloin syttynyt kipinä yhä palaen. Utrion tuotanto on laaja ja vaihteleva, mutta oma ehdoton suosikkini on Rakas Henrietta, jota lukiessa nauran joka kerta ääneen, uudestaan ja uudestaan.

Vargas, Fred: Pystyyn, kuolleet!

Jos dekkarin päähenkilöinä on kolme työtöntä historiantutkijaa, niin kuinka voisin olla ihastumatta kirjaan? Ranskalainen Fred Vargas on kirjoittanut ”kolmesta apostolistaan” ainakin kolme kirjaa, joskin heidän roolinsa pienenee koko ajan. Pystyyn, kuolleet! on niistä ensimmäinen, ja tässä paljastuu työttömän historiantutkijan ranskalainen arki, heh.

Waltari, Mika: Johannes Angelos

Olisiko tähän kirjaimeen voinut laittaa jonkin muun? Ei tietenkään, sen verran suuri rooli Mika Waltarilla on kirjahyllyssäni. Laajasta tuotannosta on myös helppo valita yksi esimerkki, sillä Johannes Angelos on aina puhutellut minun romanttista sieluani kovasti, enemmän kuin Sinuhen yksinäisyys tai pienoisromaanien moderni aika. Unio mystica on muuten vieläkin lukematta…

AXel, kirjoittanut Bo Carpelan

(Näissä viimeisissä kirjaimissa täytyy vähän soveltaa.)

Bo Carpelanin Axel on ensimmäisiä romaaneja, joita Carpelanilta luin, ja heti piti omaankin hyllyyn hankkia, kun tilaisuus tuli. Se on Sibeliuksen hyvän ystävän päiväkirjaromaani, joka aukeaa musiikista enemmän tietävälle varmasti paremmin kuin minunkaltaiselleni maallikolle. Carpelan on kuitenkin varsinainen kynätaituri, eikä todellakaan syyttä suotta ole toistaiseksi ainoa kirjailija, joka on saanut kahdesti Finlandian.

Yeats, W.B.: Runoja

Minulla oli joskus romanttisen runon vaiheeni, jolloin tulin hankkineeksi myös Yeatsin runoja. Hieman heikolle tutustumiselle nuo jäivät, sillä runot eivät ole ominta aluettani. Runoilla on kuitenkin oma aikansa ja paikkansa myös minun elämässäni, enkä kyllä luopuisi tästäkään kirjasta omasta hyllystäni.

Zola, Emile: Naisten paratiisi

Emile Zolan romaani avaa 1800-luvun kulutuskulttuurin murroksen, tavaratalon synnyn, ehkä paremmin kuin Anna Kortelaisen tutkimukset. Tai en tiedä, kukin lukee itselleen sopivinta kirjallisuutta, mutta Zola kyllä on tutustumisen arvoinen kirjoittaja myös. Hän edustaa niin sanottua naturalistista koulukuntaa, jota minä ehkä mieluummin sanoisin realistiseksi.

Åke Edwardson: Enkelitanssi

Minä luen dekkareita kovin vähän, joten on vaikea sanoa mitään niistä. Åke Edwardson kuitenkin edustaa käsittääkseni sellaista aika perinteistä ruotsalaista yhteiskunnallista dekkaria, aika raakaa realismia välillä. Innostuin hänestä hetkeksi joitakin vuosia sitten, luin muutaman kirjan. Olen niin hermoheikko, että helpotkin dekkarit saavat minut jännittämään ihan liian paljon. Siksi muistan Enkelitanssinkin jännittävänä, mutta en kyllä mitään muuta osaa sanoa sen sisällöstä.

VÄki voimakas 22. Työväki ja kokemus. (Toim. Kati Launis ja Marko Tikka)

Tätä ei ole hyllyssäni, sillä se on julkaistu vasta tällä viikolla. Kirjoitan siitä myöhemmin lisää, tietyistä syistä. 😀

StrömsÖ – Parhaat palat

Strömsö-kirjasta en ole koskaan tehnyt yhtään käsityötä, en kokeillut yhtään reseptiä enkä muutenkaan käyttänyt kirjaa mihinkään. Silti se on kirjahyllyni värikäs helmi, jota selaillessa kuluu tovi jos toinenkin – ja lohtua löytyy taatusti. Katsoin Strömsötä silloin joskus, nyt vain fiilistelen kirjan kanssa.

En nyt tällä kertaa haasta ketään suoraan, kun kerran vähän kieroilin meemin sääntöjen kanssa. Silti olisi kiva lukea teidän aakkosianne: joko elämän aakkosia yleensä tai jostain teemasta! Laittakaa kommetteihin vinkkejä, että tiedän jonkun tarttuneen haasteeseen. Ja tietty muutenkin saa kommentoida tätä aakkosluetteloa.

Viime viikko kului tiistaista perjantaihin melko kivasti Helsingissä pohjoismaisessa etnologien ja folkloristien (NEFK) konferenssissa nimeltä Byggstenar. Se oli minulle isohko kansainvälinen konferenssi, jossa en kuitenkaan tuntenut olevani niin konferenssivieras kuin yleensä, sillä asuin siskon luona Papun kanssa. Lisäksi en viettänyt ihan niin paljoa aikaa konferenssin tapahtumissa kuin ehkä silloin, jos matkustaisin ulkomaille tai vieraampaan kaupunkiin. Jätin esimerkiksi surutta väliin osan keynote-luennoista, kun ne eivät koskettaneet minua lainkaan. En myöskään jaksanut verkostoitua yhtään siihen malliin kuin yleensä: en tainnut antaa käyntikorttiani kenellekään tai tutustunut uusiin ihmisiin lainkaan… Laiskaa konferenssiosallistumista siis! Sen sijaan juttelin kyllä monen ennestään tutun tutkijan kanssa, mitä ehkä voisi näin lohdutukseksi kutsua vaikkapa verkostojen vahvistamiseksi. Osallistuin myös konferenssiin kuuluvalle retkelle Suomenlinnaan, miltä reissulta tämän raportin kuvat ovat. (Paitsi vimppa on taiteiden yöstä.)

Suomenlinnassa 1

Huolimatta passiivisesta osallistumisestani sanoisin kuitenkin, että Byggstenar (tai englanniksi Substances) oli ehkä tämän vuoden kv-konferensseista minun kohdalta se paras. Tapahtuman teemaan sopivasti olin tehnyt esitelmän väitöskirjani peruskivistä: lähdekritiikistä, lähteitteni synnystä ja konteksteista, aikakerroksista materiaalissani, minun positiostani suhteessa lähteisiin, metodiikasta ja niin edelleen. Totesin esitelmässäni, että sen tekeminen oli ennen kaikkea oppimisprosessi, sillä lähteisiin liittyviä kysymyksiä on pakko puida ja pohtia ja pyörittää. Ennen esitelmän tekoa luulin vielä, että niihin olisi olemassa vastauksia – mutta vähitellen opin, ettei ”oikeita” vastauksia ole. Tärkeintä on, että otan nämä kysymykset huomioon ja osoitan pohtineeni niitä ja valitsen oman polkuni niiden kanssa.

Suomenlinna 2

Kyllähän minua hermostutti ja jännitti, mutta paljon vähemmän kuin Ateenassa tai Tukholmassa aiemmin tänä vuonna. Enemmän kuin esiintymistä jännitin paperini sisältöä: pelkäsin juttelevani aivan itsestään selviä asioita, ja että ihmiset ihmettelevät miksi tulen tuolla tavalla rakennetun esitelmän kanssa konferenssiin. Kaikki meni kuitenkin hyvin, ja pidin kovasti keskustelusta, joka esitelmästäni virisi – niin heti siinä tilanteessa kuin workshopin loppumisen jälkeenkin. Jo ennalta tiesin, että työryhmään on tulossa mukavia, tuttuja ihmisiä, joten sinällään minun olisi kyllä pitänyt myös tajuta, että palautetta on turhan noilta ihmisiltä pelätä kauhulla; sitä olisi pitänyt odottaa ilolla. Työryhmäämme oli kommentoimassa myös yksi konferenssin täky-keynotepuhujista, professori Amy Shuman Yhdysvalloista. Hän kommentoikin kaikkia muita esitelmiä paitsi minun ja erään toisen nuoren tohtorikoulutettavan. Ehkä ihan hyvä vain, jännitin vähän hänen läsnäoloaan.

Suomenlinna 4

Oman lisämausteensa konferenssiin toi se, että siskoni oli siellä töissä. Olin tietty heti siitä kuultuani pyytänyt häntä kuuntelemaan oman esitelmäni, vaikka sitten jännityksessä ja oman huonouden kouristeluissa aloinkin jo pyyntöäni perumaan. Mutta hyvä että pyysin, sillä tuntui kivalta ajatella, että nyt edes yksi perheestäni tietää suunnilleen, millaista työni on. Sisko kirjoitti muistikirjaani omia huomioitaan esitelmästäni, ja ne olivat parasta luettavaa ikinä. Lisäksi konferenssi tarjosi ihanan tilaisuuden esitellä siskoani kaikille tutuille: olen hurjan ylpeä rakkaasta isosiskostani, ja tämä Byggstenar oli hauska jaettu kokemus.

Iso ilmapallomeduusa taiteiden yössä.

Kuukausikaupalla olen märehtinyt motivaationpuutteessa ja sitä seuraavissa itsesäälissä, surkuttelussa, masennuksessa ja elämän (tai oikeammin työn) tarkoituksettomuudessa. Byggstenarin työryhmän jälkeen minusta tuntui pitkästä aikaa siltä, että olen edistynyt v-kirjassani ja että olen menossa oikeaan suuntaan. Motivaatio nousi kohisten. Olen valtavan iloinen tuosta reissusta ja kiitollinen sille pienelle porukalle suomalaisia folkloristeja ja etnologeja, jotka saivat minut tuntemaan, että olen oikeilla jäljillä pohtiessani, kenen kokemuksista materiaalini oikeastaan kertoo. Onnistumisen kokemus oli tämän konferenssin suurin anti.

Blogihiljaisuus on johtunut reissaamisesta: Helsinki-Turku-Maarianhamina-Helsinki-Hämeenlinna-Helsinki-Jyväskylä. Nyt olen kotona, mieli täynnä hyviä muistoja kuluneelta puoleltatoista viikolta. Osan niistä jaan lähipäivinä teillekin.

Ensimmäisenä kivoista kivoin, eli ystävien kanssa vietetty laatuvuorokausi laivalla ja Ahvenanmaalla. Tämä oli jo toinen reissu lähes samalla porukalla; viime vuoteen nähden lisäyksenä oli Virallinen Valokuvaaja M. Hänen lisäkseen siis matkaseuranani oli Tilda, Herkku ja Namu. Ainoastaan Virallinen Valokuvaajamme ei tietääkseni bloggaa, mutta Tilda on jo kertonut reissusta täällä, samoin Herkun ja Namun muotitietoinen matkaraportti on luettavissa täällä. Vielä minäkin haluan lisätä omat kuvani ja kommenttini soppaan, että varmasti tulee reissu esiteltyä monesta näkökulmasta.

Reissu tehtiin siis toissaviikonloppuna, ennen konferenssia. Vein Papun ensin Helsinkiin hoitoon ja lähdin samantien Turkuun yöksi. Herkun ja Namun kanssa vietin yhden kesäni nauruntäyteisimmistä illoista. En tiedä miten me niin väsähdettiin vai mistä se johtui, mutta nauroin pitkästä aikaa niin, että vatsaan sattui ja vesi valui silmistä. Erityiskiitos tytöille niistä ikävuosista, joilla elämääni pidennettiin noilla nauruilla!

Lauantaiaamuna kokoontuminen terminaaliin, laukkujen vertailua, buffet-aamiainen, kuulumisten päivitystä, tyttöjen juttuja niin että naapuripöydissä varmaan punasteltiin, sitten shoppailua erityisesti parfymeriassa – siinä ihana ja aurinkoinen menomatka.

Itämeri, meri idän

Merellä

Puoli kahdelta olimme Maarianhaminassa. Vuokrasimme pienen, näppärän henkilöauton ja lähdimme maantielle nro 2. Pysähdyimme ensin Jomalan kirkon luona.

Pyhän Olavin kirkko, Jomala

Pyhän Olavin kirkko, Jomala

Halusin esitellä tytöille ainakin Uffe på Bergetin, jossa ystävieni häiden jatkoja juhlittiin toukokuussa, ja joka on yksi kivoimmista kahviloista mitä tiedän missään päin maailmaa.

Uffe on på berget

Uffe on på berget

Uffen sijainti vähän ohjasi muita päivän nähtävyyksiä: sen jälkeen kiiruhdimme Kastelholman linnaan, jossa en ollut aikaisemmin päässyt käymään. Enkä kyllä pettynyt. Kastelholma on raunioituneempi kuin muut Suomen vanhat linnat, mutta ihan hauska paikka vierailla. Suosittelen aurinkoista päivää!

Kastelholms slott

Kastelholms slott

Kastelholman sisäänkäynnillä

Kastelholman sisäänkäynnillä

Tämä kaveri on vissiin kiivennyt tikkaita jo jonkin aikaa, on vähän päässeet paikat kuivahtamaan.

Tämä kaveri on vissiin kiivennyt tikkaita jo jonkin aikaa, on vähän päässeet paikat kuivahtamaan.

Maisemia linnasta

Maisemia linnasta

Aivan Kastelholman linnan vieressä on Jan Karlsgårdenin ulkoilmamuseo, jossa kyllä vietin aikaa viime reissulla, mutta vain juhlatiloissa – häistä en ehtinyt katselemaan museoaluetta lainkaan. Nyt ehdin, ja hyvin ehdinkin. Museoalueelle tullessa koko päivän hyvä olo, ystävien kanssa vietetty aika, auringonpaiste, maiseman melukylämäinen idyllisyys vain olivat liikaa ja minulla napsahti jokin Norbert Eliasin sivilisoitumisprosessin nappi pois päältä. Juoksin ympäri vanhoja rakennuksia jo ennen kuin ystäväni ehtivät mukaan. Kiljuen kiskoin Herkun ja Namun tanssimaan kanssani juhannussalon ympäri – paljain jaloin, tietysti, punkkivaroitus on aikuisia varten. Olen varma, että jos en olisi saanut juosta onnellisen oloni vuoksi, olisin varmaan alkanut parkua ihan samasta syystä.

Herkku, Namu ja minä juhannussalon ympärillä

Herkku, Namu ja minä juhannussalon ympärillä

Lisää tähän äänitehosteeksi heinäsirkkojen siritystä.

Lisää tähän äänitehosteeksi heinäsirkkojen siritystä.

Aurinko helli maiseman lisäksi myös ihoa ja mieltä.

Aurinko helli maiseman lisäksi myös ihoa ja mieltä.

Kastelholmasta ja Jan Karlsgårdenista jatkoimme Bomarsundin linnoitukselle. Voin muuten kertoa, että linnoituksen raunioille ei saa kiivetä. Kyltti siitä vain tulee vastaan himppa liian myöhään… Vai onko kaikille muille itsestään selvyys, että kiipeily on kielletty? Noh, meillä oli kivaa kuitenkin. 🙂

Raunioiden reunat suorastaan kutsuvat kiipeämään! Mutta muista: se on kiellettyä.

Raunioiden reunat suorastaan kutsuvat kiipeämään! Mutta muista: se on kiellettyä.

Jotekin väreissä näkyy elokuu, eikö vain?

Jotekin väreissä näkyy elokuu, eikö vain?

Herkku ja Namu Krimin sodassa. "Ja se Oolannin sota oli kauhia..."

Herkku ja Namu Krimin sodassa. "Ja se Oolannin sota oli kauhia..."

Bomarsundin jälkeen aloimmekin olla jo vähän väsy, ja ajoimme takaisin Maarianhaminaan. Yllätykseksemme kaupunki oli melkoisen kuollut lauantai-iltana kahdeksan aikaan! Varsinkin kun siellä piti olla jazzfestarit kyseisenä viikonloppuna. Taisimme etsiä ihmisiä ja ruokapaikkaa vain vääristä paikoista, mutta onneksi tiesin ennestään yhden ravintolalaivan, jossa sitten söimme ja istuimme loppuillan. Puoliltaöin siirryimme jälleen laivaan ja matkasimme yön yli Helsinkiin. Hemmottelu ei suinkaan loppunut siihen, vaan sunnuntaiaamuna söimme ihastuttavan luksusaamiaisen, joka alkoi lasillisilla kuohuviiniä. Se herkkuja täynnä ollut aamiainen oli aivan täydellinen lopetus hyvälle reissulle, kun Helsinki toivotti meidät tervetulleeksi sateentihkuisella säällä.

Kiitos matkaseuralaisille ja matkanjohtaja Herkulle! Ensi vuonna uusiksi – ehkäpä tosiaan jopa Tukholmaan asti, jos vuosi vuodelta pidennämme reissua. 🙂

Viikonloppuna vietin erittäin laadukasta aikaa ystävien kanssa – kuvareportaasi Ahvenanmaalta seuraa myöhemmin, kunhan saan kuvat purettua kamerasta.

NEFK -konferenssi alkaa huomenna.

Tänään olen välitilassa: pitäisi ehkä tehdä töitä, mutta olen jo Helsingissä siskon luona. Sitäpaitsi urakoin viime viikolla itkuun asti esitelmääni ja lupasin silloin itselleni, että saisin pitää maanantain vapaata. Huomenna alkava konferenssi on kuitenkin jo aika paljon ajatuksissa, varsinkin kun siskon kontaktien ansiosta ohjelma ja muu materiaali on ulottuvillani jo nyt. Varsinaisesti lomatunnelma ei siis ole, odotetun konferenssin alkamisen odottamista vain.

Silti aion pyhittää päivän itselleni. Shoppaan, tapaan ystäviä, ja jos sade ei aivan villiinny, kiljun iltahupina Linnanmäellä. Kerään energiaa, että jaksaisin taas päteä neljä päivää, vaikka nyt jo väsyttää pelkkä ajatuskin. Siispä koetan parhaani mukaan unohtaa oman esitelmäni ja todeta scarlettimaisesti: Ajattelen sitä vasta huomenna.

Mikä ylellisyys kissa onkaan, voi niitä järkyttäviä ja hätkähdyttäviä mielihyvän hetkiä päivän mittaan kun tuntee eläimen silkkisen sileyden kämmenensä alla ja sen lämmön kun herää kylmänä yönä ja tajuaa aivan tavallisenkin kotikissan sulon ja lumon. Kissa kulkee lattian poikki ja sen yksinäisessä astunnassa voi nähdä leopardin ja jopa pantterin, ja jos se kääntää päätään ja katsoo sinua, sen silmien keltainen hehku kertoo miten eksoottinen vieras tämä kotoisa ystävä onkaan, kissa joka kehrää kun silität sitä tai hierot sen leukaa tai rapsutat sen päätä.

Katilein kirjoitti Doris Lessingin ihastuttavasta, pienestä tarinakokoelmasta, ja minäkin halusin tietenkin mahdollisimman pian tarttua siihen. Kissoista (On cats, ilm. ekan kerran 2002, suom. 2009) kertoo Lessingin rakkaista lemmikeistä, mutta samalla se kertoo minusta myös ihmisestä aika paljon. Enemmän kuitenkin kissoista. 🙂

Doris Lessing selvästikin rakastaa kissojaan. Ne ovat olleet osa hänen elämäänsä lapsuudesta asti. Kirja alkaa melko julmallakin kuvauksella maatilan villikissojen teurastuksesta, iu. Aivan ensimmäisillä sivuilla ei oikeastaan kyllä edes puhuta kissoista, vaan kirja alkaa upealla haukkojen kuvauksella. Mutta kuitenkin kirjan pääosassa ovat kissat, muutama erityinen persoona, kuten esimerkiksi harmaa kissa:

Harmaan kissan silmissä näkyi jadeperhosen siipien vihreä hohde, aivan kuin taiteilija olisi sanonut: Mikä voisi olla yhtä sulokas, yhtä hienostunut kuin kissa? Voiko olla luontevammin ilmavaa olentoa? Mitä ilmassa liikkuvaa voisi verrata kissaan? Perhosta, perhosta tietenkin! Ja siellä, syvällä kissan silmissä piilee tuo ajatus, vihjeenomainen puolinauru piilossa sen ripsien takana, hienon tummanruskean sisäluomen takana kissakeimailun ohikiitävät hetket.

Harmaa kissa, täydellinen, erinomainen, kuningatar; harmaa kissa leopardin ja käärmeen muistoineen, perhosen ja pöllön häiveineen, pienoisleijona teräskynnet valmiina murhaan, harmaa kissa täynnä salaisuuksia, sukunäköä, salaperäisyyksiä – harmaa kissa, puolitoistavuotias, nuori äiti parhaimmassa kukoistuksessaan – -.

Tai musta kissa:

Kun se torkahtaa silmät puoliummessa, siitä tulee se mikä se todella on, silloin kun sen todellinen minä ei ole peitossa huolekkaan äidillisyyden alla: solakka, soukka, siro eläin, mustan mustana se istuu, jalo, kumara, etäinen pää profiilissa.

”Varjojen kissa! Manalan kissa! Alkemistin kissa! Keskiyön kissa!”

Lessing on minusta hieno kirjailija. Hän osaa kirjoittaa sujuvaa ja ymmärrettävää tekstiä, jossa ei tipahda kärryiltä, vaikka samalla hän kirjoittaa minusta syvällisistä ja tärkeistä, monikerroksellisista asioista.

Kirja koostuu erillisistä, eri aikoina kirjoitetuista kissakuvauksista. Ensimmäiset ovat 1960-luvulta, tuoreimmat käsittääkseni 2000-luvulta. Vaikka aika ei tavallaan ole tärkeää (vaan kissat) olisi lukijaa ehkä helpottanut, jos lukuihin olisi merkitty vaikkapa kirjoitusvuosi sinne loppuun. Kun tekstistä kuitenkin pystyi päättelemään, että tarinan ympäristö ja perheen kissat vaihtuvat vuosien kuluessa.

Kissoista kertoo kissoista sekä ilossa että surussa, kissoista osana arjen elämää, sillä sitähän ilot ja surut ovat. Haluaisin ehkä tämän joku päivä omaan hyllyynikin, ja eiköhän tällainen pikkukirja joskus tulekin vastaan vaikkapa antikvariaatissa, minulla on aikaa odotella oikeaa hetkeä. Siihen asti voin lukea Papulle ääneen parhaita kohtia, silitellä sitä ja ylistää omaa pientä, silkkiturkkista lemmikkiäni. Voi Paputin!

Tuttavani kissat, elämäni kissat, jäljelle jää vain saostunut suru, toisenlainen kuin ihmisen jälkeensä jättämä: sen kerroksissa on tuskaa niiden avuttomuuden takia ja syyllisyyttä meidän kaikkien puolesta.

Seuraava sivu »