Vaikka pidin jo varsinaisen kesälomani, on loppukesän viikonlopuiksi onneksi paljon kivaa ohjelmaa. Erilaisista menoista saan toivottavasti lisäenergiaa, eikä sitten tunnu siltä, että kesä kuluu työhuoneessa istuen. (Paitsi etten istu työhuoneessa: Villa Ranassa tehdään ikkunaremonttia, ja olen evakossa omasta huoneestani. Teen siis töitä kahvihuoneessa ja Ranan varakoneella. Kirjastoonkin voisi mennä, mutta siellä ei ole yhtä viihtyisää.)

Huomenna lähden Savonlinnan oopperajuhlille. Setäni ja siskoni kanssa oopperajuhlat ovat olleet monien vuosien perinne, välillä katkeileva ja toteutettu eri kokoonpanoilla, mutta peruskaava on aina sama: ajamme Keski-Suomesta Savonlinnaan iltapäivällä, tulemme perille hyvissä ajoin, syömme lörtsyt Savonlinnan satamassa ja kuljeskelemme ennen oopperan alkua vanhassa kaupungissa pienissä putiikeissa ja kahviloissa, jotka ovat oopperavieraiden takia auki illallakin. Sitten Olavinlinnaan, missä ooppera on aina elämys. Sen jälkeen ajamme kesäyössä kotiin – tai no, minä olen yleensä se, joka nukahtaa autoon. En ole ihan varma, monesko kerta tämä on minulle Savonlinnassa. Ehkä neljäs tai viides? Nyt on ollut parin vuoden tauko.

En ole musiikin harrastaja mitenkään erityisesti, ja sävelkorvani on niin huono, etten yleensä edes huomaa, jos joku soittaa tai laulaa väärin jossain kohdin. En tunne klassisen musiikin kaanonia kovinkaan hyvin, joten vältän yleensä puhumasta musiikista kovinkaan paljoa. Mutta oopperaa minä rakastan. Kaikessa välillä ylimenevässä dramaattisuudessaankin ooppera tekee yleensä aina minuun vaikutuksen. Ehkä se on se mahtipontisuus tai jotain, en tiedä, mutta melkoista terapiaa se minulle aina on. Oopperaa katsoessa ja kuunnellessa unohtuu kyllä helposti muu maailma. Olen myös itkenyt oopperassa, niin hitaasti ja venytellen kuin tarinat niissä etenevätkin. Mutta kun… Se vain on elämys, aina. Syvään kuunteluelämykseen ei siis todellakaan tarvita asiantuntijuutta tai erityistietoa. Vähän sydäntä riittää.

Huomenna menemme sedän kanssa kahdestaan Savonlinnaan. Ohjelmassa on Puccinin Turandot, jonka olen nähnyt aikaisemmin Ateenassa, silloin vuosi sitten tehdyllä reissulla. Turandot on juoneltaan minusta juuri sellainen kuin oopperat ovat: kauhean rakastuneita ollaan, tai ensin ei olla mutta sitten ollaan, ja lopussa joku tappaa itsensä tai kuolee muutoin. Tosin olen kyllä löytänyt Turandotin lopetuksesta eri versioita, joten en ole ihan varma, kuoleeko Turandot-prinsessa lopussa vai ei. Ateenassa kuoli, saas nähdä Savonlinnan versiota.

Oopperan kuuluisin aaria lienee Nessun dorma (suom. Kukaan ei nuku), jonka laitan teille tähän viikonloppuviihdykkeeksi. Eikä enempää eikä vähempää kuin itsensä Jussi Björlingin laulamana. Alla sanoitus italiaksi ja Leena Vallisaaren käännös. Kukaan ei nuku puhuttelee minua myös siksi, että viime aikoina olen nukkunut ihan hirmu huonosti… 🙂

Ensi vuonna haluan kuulla Savonlinnassa lisää Puccinia, sillä Juha Uusitalo tulee laulamaan Scarpian roolin oopperassa Tosca. Tahtoo nähdä! Uusitalo on suosikkini, niin kuin monen muunkin, ja syystä. Se ääni vain menee selkäytimeen, tekee vaikutuksen.

Mutta siis, hyvää viikonloppua! Ja nessun dorma!

Nessun dorma! Nessun dorma!

Tu pure, o Principessa,

nella tua fredda stanza guardi le stelle

che tremano d’amore e di speranza…

Ma il mio mistero è chiuso in me,

il nome mio nessun saprà!

No, no, sulla tua bocca lo dirò,

quando la luce splenderà…

Ed il mio bacio sciogliera il silenzio

che ti fa mia.


Kukaan ei saa nukkua! Ei kukaan!

Sinäkin, oi prinsessa,

kylmässä huoneessa katselet tähtiä,

jotka väreilevät rakkaudesta ja toivosta…

Mutta salaisuus on suljettu sisääni,

kukaan ei tiedä nimeäni!

Ei, ei, huulillesi sen sanon,

kun päivän valo loistaa…

Ja suudelmani päättää hiljaisuuden,

joka antaa sinut minulle.

Mainokset