Raija Orasen Maan aamu -trilogia on yksi suosikki-hömppäsarjojani. Se kertoo värikkäästä ja elämäniloisesta Malmin perheestä Hästsjögårdin kartanossa ja Helsingissä vuosina 1911-1939. Oranen on taitava kertoja, ja ensimmäisellä lukukerralla Maan aamu (1995) sekä jatko-osat Huviretki (1996) ja Pitkät hiukset (1997) todella veivät minut mukanaan, itkusta nauruun. Nyt, toisella (tai ehkä kolmannella?) lukukerralla tenho ei ollut aivan yhtä syvää, mutta viihdyin edelleen hyvin.

Oranen on kirjoittanut Maan aamu -sarjan hauskasti sekä valtakunnan historian että kuvitteellisen perheen mikrohistorian tasoille. Erilaiset historialliset ajat kulkevat rinnakkain: Suomen Suuri Kertomus, Malmin perheen aika ja myös jokaisen perheenjäsenen yksilöllinen aika ja kehitys.

Malmin perheeseen kuuluvat isotäti Marie-Louisa, patruuna Gustav Malm, hänen vaimonsa Elisabeth von Silberseen sekä pariskunnan lapset: Ada, kaksoset Sara ja Lisa sekä kuopus Gerda. Tarinan keskeisiä henkilöitä ovat myös Gustavin kasvattipoika Henrik Gäddvik sekä tämän veli Erik, jotka taistelevat sisällissodassa eri puolilla. Lisäksi kartanon elämään liittyy koko joukko sivuhenkilöitä, jotka täydentävät tarinaa. Kirjan ongelma onkin ehkä henkilöiden paljous. Maan aamu ei ole yhdenkään perheenjäsenen oma tarina, vaan nimenomaan kertomus Malmin perheestä. Kukin perheenjäsen saa jonkin verran tilaa, mutta kenenkään henkilökuva ei syvene kovinkaan tutuksi.

Kartanon elämäntyyli on ihastuttavan, mielikuvituksellisen rikasta. Erityisesti ruokakuvaukset ovat häikäiseviä, samoin kuvaukset syklisesti toistuvista vuotuisjuhlista, joita Malmit viettävät iloisen riehakkaasti, oli kieltolakia tai ei. Esimerkiksi rapujuhlien illallinen (kun ensin on syöty ravut) vuonna 1935, sodan uhan kaikuessa Euroopassa (lainaus kirjasta Pitkät hiukset):

He söivät ja joivat, sitten he tanssivat, jopa paronitar Marie-Louisa von Silberseen pyöri lattialla useammankin kavaljeerin kanssa ja suvaitsi myös nauraa, mitä ei nykyisin tapahtunut kovin usein. Kun ruokasalin kello heläytteli keskiyön lyönnit, avattiin salien väliset ovet, ja vieraat istuivat illallispöytään, jossa tarjottiin rakuunalla ja ruohosipulilla viherrettyä kanakeittoa, munajuustolla täytettyjä lohirullia, sienipasteijoita, hiillostettuja silakoita etikan, sipulin ja kerman kera, tillivoissa kieriteltyjä perunalohkoja, tomaatilla ja meiramilla rikastettuja makaroneja, peuranpaistia, karpalokastiketta ja perunakrokettuja, vadelma- ja mansikkahillolla ja kermavaahdolla täytettyjä tuulihattuja, jäätelöä, suklaakakkua sekä sherryä, olutta, viinejä, snapseja, minttu- ja sitruunasorbettia, madeiraa, konjakkia ja liköörejä, ja juhlat olivat hauskat ja huolettomat.

Ja tämä on siis vain yksi esimerkki, hersyviä ruokaluetteloita on kirjoissa määrättömästi. Ihania!

Aikoinaan ihastuin Maan aamu -sarjassa erityisesti Gerda Malmiin, joka on aistillisimpia, kauneimpia, persoonallisimpia ja ehdottomasti mielenkiintoisimpia romaanisankarittaria, joihin olen tutustunut. Koko tarina alkaa Gerdan syntymästä. Pitkät hiukset -kirjan nimi tulee juuri Gerdan hiuksista, sillä erityisesti viimeinen osa on hänen tarinaansa. Rakastin sitä tapaa, millä Oranen lopetti kirjasarjansa. Vaikka kirja päättyi toisen maailmansodan syttymiseen ja jätti lukijan epävarmuuteen rakkaiden henkilöiden kohtalosta, oli lopetus silti minusta hieno. Gerdan pitkät hiukset merkitsevät kirjassa niin kovin paljon.

Koska loppu oli kuitenkin avoin, olin ilahtunut kun yllättäen sain tietää vasta nyt, että Oranen on jatkanut sarjaa vielä yhdellä kirjalla. Ketunpesä on ilmestynyt vuonna 2005, siis kymmenen vuotta Maan aamun jälkeen. Valitettavasti ne kymmenen vuotta todella tuntuvat. Ketunpesässä ei ole samaa taikaa kuin alkuperäisessä trilogiassa.

Ketunpesä sijoittuu vaaran vuosiin, 1945-1948. Toivoin saavani tietää, miten Gerdalle ja Henrikille ja Saralle ja muille käy, mutta sen sijaan päähenkilönä on aiemmissa kirjoissa täysin tuntemattomaksi jäänyt Ani, Lisan tytär. Muut vain vilahtavat jossain. Orasen kirjoitustyyli on myös muuttunut. Siinä missä kolme ensimmäistä kirjaa kertoivat Malmin perheestä ja siinä rinnalla Suomen poliittisesta kehityksestä valtioksi yhdistäen mikro- ja makrotason juurikin kivasti ja viihdyttävästi, on Ketunpesän toinen päähenkilö, kommunistinen sisäministeri Yrjö Leino. Kirja kuvaa sisäpolitiikan kiemuroita mikrotasolla, enkä minä jaksa kiinnostua siitä. Vaatisi parempaa vaaran vuosien poliittisten kuvioiden ja henkilögallerian tuntemusta kuin minulla on, että kirja tenhoaisi jännittävyydellään.

Ja mikä ikävintä, ruokakuvaukset eivät ole ennallaan. Gerda vain vilahtaa välillä, Henrik sentään näkyy silloin tällöin kuvassa, samoin Sara ja Erik sekä aina pauhaava Gustav Malm. Mutta pääosassa on Ani, jonka kokemuksiin saksalaisten sihteerinä Oranen on kirjan omistuksesta päätellen ottanut inspiraatiota jonkin todella sen kaiken kokeneen naisen päiväkirjasta. Siitä pisteet kyllä.

Sitten pari juonipaljastusta, joita ei kannata lukea jos haluaa säästellä trilogiaa.

Ikävintä minusta oli Ketunpesässä se, että Oranen tuntui unohtaneen, mihin kirjoihin hän kirjoittaa jatkoa. Ei mitään suurta virhettä, mutta edellisistä kirjoista kovasti pitäneenä pahastuin kovasti pienistä hienosäätövirheistä. Sara Malm-Gäddvik-Dorffilla oli vain yksi onneton avioliitto, ei kahta kuten Ketunpesässä väitetään. Pieni juttu, mutta meinasin jättää koko kirjan sikseen, kun Oranen vesitti koko trilogian hienoimman kohtauksen kertomalla siitä aivan eri version. Henrik ei sotaan lähtiessään vuonna 1939 leikannut viimeisiä hyvästejä antaessaan vaimonsa hiuksista suortuvaa, kuten Oranen Ketunpesässä kirjoittaa, vaan Gerda itse leikkasi saksilla pitkät hiuksensa kokonaan, sitoi ne kiireisesti sekavaksi mytyksi nauhalla kiinni ja vei lähdössä olevalle Henrikille, joka painoi hiusnipun paitansa sisään, ja niin Gerda oli hänen mukanaan koko sodan ajan. Pitkät hiukset merkitsivät kirjassa monia eri asioita, mutta tässä kohtauksessa Orasen kirjoittajantaidot olivat parhaimmillaan ja hiusten viesti syvin. Kiukutti, kun tarina oli toinen Ketunpesässä.

Ehkä kyse on siitä, että Ketunpesä on niin sanottu itsenäinen jatko-osa trilogialle, jolloin sen ei tarvitsekaan olla uskollinen kolmelle ensimmäiselle romaanille. Mutta jos se ei kerro samaa tarinaa, niin miksi se on jatko-osa? Anin seikkailuista olisi voinut kirjoittaa ihan oman kirjansa, joka ei olisi ollut jatkoa millekään, eikä minulla olisi tästä nyt niin paha mieli.

Maan aamu -sarja on löytynyt vähitellen omaankin hyllyyn antikvariaatista ja kirjaston poistomyynnistä. Ketunpesää en edes halua; minulle sarja on täydellisempi kolmiosaisena.

Blogituttava Morrekin on lukenut Maan aamun kaksi ensimmäistä osaa, ja hän on vähän kriittisempi kuin minä, voitte lukea täällä ja täällä. HS:n arvostelu Ketunpesästä taas löytyy täältä.

Advertisements