Takana on tämän kesän pidempi loma! Tästä eteenpäin teen ahkerasti (?) töitä viikot ja rentoudun viikonloppujen mittaisilla reissuilla tai muilla virkistyskeinoilla. Hoplaa!

Tällä viikolla matkustin ystäväni kanssa Sallaan ja Kuusamoon, Oulangan kansallispuistoon. Tavoitteenamme oli kiertää Suomen suosituin vaellusreitti Karhunkierros, jolla on mittaa 80 km. Lomasuunnitelmathan ovat tehty muutettaviksi, ja niin kävi tällekin suunnitelmalle.

Maanantai-iltana lähdimme yöjunalla Kemijärvelle. Vuosien takaa minulla on ollut käsitys, että nukun hyvin paikassa kuin paikassa, joten pärjään hienosti ilman aivan liian kallista makuuvaunupaikkaa. No enpä pärjännyt, yö junassa oli kamala. Nukkuminen jäi vähiin, mutta pääsimme perille kuitenkin. Kemijärveltä menimme bussilla Sallaan, Sallasta taas toisella autolla Hautajärvelle, joka on Karhunkierroksen pohjoinen aloituspiste ja sijaitsee napapiirillä. Olimme intoa täynnä, kun puoli kahden aikaan tiistaina aloitimme vaelluksemme.

Ensimmäisenä päivänä kävelimme hyvinkin vaihtelevissa maisemissa. Alkuosa reitistä oli vielä kansallispuistoalueen ulkopuolella, joten hakkuuaukeitakin nähtiin. Kuljimme pitkospuita pitkin soiden halki, nousimme metsikköön ja kuljimme ylös ja alas mäkia pitkin.

Suolla

Savinajoki

Näimme myös Savinajoen kuuluisimman nähtävyyden Rupakiven, joka ei kyllä pääse oikeuksiinsa kuvissa. Se oli paljon hienompi kuin opaskirjan perusteella odotin – tai miltä se omissa kuvissa näyttää.

Rupakivi

Illaksi päädyimme Savinajoen rantaan, Savilammen autiotuvalle. Olimme molemmat aika poikki surkeasti nukutun yön ja ensimmäisen vaelluspäivän jälkeen, joten uni maittoi.

Savilammen autiotupa

Ensimmäinen päivä vaeltaessa on aina kamalin: rinkka on liian painava, eivätkä hartiat ja selkä ole tottuneet sen kantamiseen. Siksi en ollut kauhean huolissani väsyneestä selästä, mutta sen sijaan sain huolestua kipeästä polvesta. Polvet eivät ikinä ole olleet minulle mikään kipujuttu tai ongelma, joten olin aika yllättynyt, että ruumiistani juuri polvi on se joka hajoaa. Viimeiset pari kilometriä ennen autiotupaa olivat todella tuskalliset. Polvikipu kuitenkin asettui heti, kun pääsimme autiotuvalle ja sain rinkan selästäni, eikä kivusta ollut aamulla jälkeäkään, joten uskalsin vielä olla toiveikas.

Toisena päivänä maasto oli kivempaa ja kauniimpaa kuin ensimmäisenä päivänä. Kävelimme vähän lyhyemmän matkan, Savilammelta Oulangan leirintäalueelle, lähelle Kiutaköngästä. Matkan varrella oli esimerkiksi minusta reitin kaunein taukopaikka, Taivalkönkään koski, ja muutama riippusilta.

Taivalköngäs

Riippusillalla

Sää suosi meitä koko vaelluksen ajan. Aurinko paistoi välillä, mutta kunnon paahteeseen emme joutuneet. Sadekin kiersi meidät, niin että emme kävelleet sateessakaan kuin yhden pienen hetken.

Polveni kipeytyi päivän mittaan koko ajan pahemmaksi. Iltapäivällä tajusin jo, etten voi jatkaa reittiä loppuun asti. Vaikka tasaisella maalla vielä pystyisinkin kävelemään, tahtini hidastui koko ajan. Lisäksi Karhunkierroksen loppupäässä odottivat ne varsinaiset nousut vaarojen laelle – niihin en tällä polvella ikinä pystyisi. Tuntui kurjalta antaa periksi, mutta olisi ollut kertakaikkisen typerää jatkaa itsepäisesti matkaa särkylääkkeen voimalla.

Mutta kun olo on kurja, on apukin lähellä. Jäimme yöksi Oulangan leirintäalueelle. Kaipasin jo suihkua, että saisin pestyä kaikki hyttystenraadot päänahasta… Leirintäalue on monella tapaa iloinen yllätys. Sen puitteet olivat huomattavasti odotuksia paremmat: suihkut, vessat, keittiöt – kaikki olivat todella siistejä ja hyvin hoidettuja. Parasta oli kuivaushuone, jonne saimme vietyä aamulla tihkusateesta kosteat teltan ja makuupussit kuivamaan. (Ja jossa pidimme yön yli yhden vaatekerran, niin että aamulla oli saimme kuivat ja lämpimät vaatteet yllemme rinkassa nihkeytyneiden sijaan – luksusta!)

Tämä oli siis ensimmäinen yömme teltassa, ja jäi viimeiseksi. Kumpikaan meistä ei nukkunut kun muutamia harvoja torkahduksia. Kumpaakin vaivasivat eri asiat: kylmä, kova alusta, tyynyttömyys, huonot asennot, kipeä polvi… Olin melkoisen surkea ilmestys aamulla, ilman unta, mutta leirintäalue kaikkine hyvine puolineen nosti minutkin ihmisyksilöksi jälleen. Eli join tölkin energiajuomaa ja jaksoin jatkaa.

Parasta Oulangassa oli leirintäalueen henkilökunta, joka polviongelmasta kuultuaan auttoi meitä ja pelasti lomamme. Kävimme läpi eri vaihtoehtoja, ja toteutimme niistä parhaan: torstaina jätimme siis rinkat leirintäalueelle ja lähdimme melomaan Oulankajoen alajuoksulle.

Melomaan!

Melontareitti oli helppo ja aloittelijoille sopiva. Yhteensä reitti on 20 kilometriä – taukoineen käytimme joella kulkemiseen kuutisen tuntia. Etelän tytöt olivat tietysti innoissaan pohjoisesta eksotiikasta, kun jokivarren hiekkarannalla näkyi pariinkin kertaan poroja.

Poroja joella!

Minä olin hommassa aloittelija, Nannander oli melonut ennenkin. Oli hurjan kivaa päästä opettelemaan ohjaamista, ja ylipäätään melomispäivä oli minulle elämys. Itse emme olisi tulleet ajatelleeksi tätä vaihtoehtoa, joten olen kyllä ikikiitollinen leirintäalueen ihmisille vinkistä. Meidät haettiin sitten reitin päätepisteestä takaisin leirintäalueelle, missä pääsin jälleen suihkuun.

Parin kilometrin päässä leirintäalueesta sijaitsi Kiutaköngäs, jonne lähdimme sitten iltakävelylle. Kiutaköngäs on iso koski, noin sadan metrin mittainen, putoaa 14 metrin verran. Komea se oli. Opaskirjani mukaan nimi tulee saamen kielestä ja tarkoittaa koskea isossa rotkolaaksossa. Kosken seinämät olivat erilaatuista kiveä, joten ne olivat kuluneet eri tavalla. Onkaloita, kuvioita, jyrkänteitä ja veden vaahtoa, niitä siellä riitti.

Kiutakönkään yläjuoksua

Kiutaköngäs

Koski

Kiutakönkään alajuoksu

Olisin voinut istua kosken äärellä vaikka kuinka kauan, kirjoittaa mieltä puhtaaksi ja ehkä jopa löytää jotain… En tiedä, mutta eheyttävä vaikutus sillä oli. Vesi on minun elementtini, tai ainakin se tehoaa minuun yleensä aina. Kiutakönkäälle tahdon vielä uudestaan.

Aurinko paistoi ja ilta oli tosi kaunis, mutta sääennuste näytti sadetta yöksi. Koska telttamme oli melkoisen heppoinen, emmekä olleet edellisenä yönä nukkuneet yhtään, meidät oli aika helppoa ylipuhua vuokraamaan halpa huone yöksi. Perjantaiaamuna kun heräsimme, oli koko piha-alue lätäköitä täynnä. Telttamme olisi niiiiin kastunut yöllä läpi, joten olin kyllä melkoisen iloinen, että nukuimme sisätiloissa. Pakkasimme jälleen rinkkamme, kävimme vimpan kerran kahvilla kivojen uusien tuttavien kanssa leirintäalueen kahviossa ja suuntasimme etelää kohti. Matkasuunnitelma tehtiin luovasti ja tehokkaasti: olimme kotona Jyväskylässä jo perjantai-iltana.

Reissusta tuli siis minulle oppitunti monesta asiasta. Luulen, että olisin kyllä jaksanut kävellä Karhunkierroksen loppuun asti, mutta se olisi jo mennyt paljolti sisulla eteenpäin. Nyt vaelsimme yhden etapin kierroksesta, 27 kilometriä yhteensä, plus melontapäivä, ja se oli minun fysiikalleni ihan riittävästi – ja polvelle näemmä myös. Opin myös, että selvästikin minulle sopii paremmin vaellustaktiikka, jossa on yksi tukikohta (kuten leirintäalue), josta tehdään päivän tai kahden reissuja. Vaeltaminen luonnossa ilman rinkkaa ei ole ongelma varmastikaan myöskään polvelleni, tai ei ole ollut tähän asti. Huomasin kestäväni hyttysiä paremmin kuin uskoinkaan – paukamat laskivat nopeasti, vaikka olivatkin aluksi kipeitä. Toisin kuin luulin, olen kuitenkin aikamoinen kermapersekaupunkilainen: en pysty nukkumaan teltassa makuualustalla, vaan olen turhankin riippuvainen patjasta. Kaipasin näkkileipäni päälle edes jotain, juustoa tai mitä vaan, ja pussikeitot inhottivat minua ensimmäisen kokeilun jälkeen. Mikä nössö. Ovatko nämä mukavuudenhalu ja huonosti  kestävät nivelet oire vanhuudesta? Siltä se tuntuu, tai ehkä olen vain pitänyt itsestäni niin huonosti huolta, että hajoilen jo alle kolmikymppisenä…

Reissumme teemabiisi oli selvä: Dannyn Kuusamo. Siitä on olemassa myös Amorphiksen metallisempi versio, mutta alkuperäinen iskelmä sopii minusta maisemaan paremmin. Kappale on koominen ja kamala, mutta kuvaa suomalaista erämaapuheenpartta: kaupunki on paha, erämaassa tai maaseudulla asuu onni. Jollain tavalla allekirjoitan tämän diskurssin, ainakin tuon reissun jälkeen. En kokonaan, mutta osittain. Ainakin minä onnistuin olemaan muutaman päivän ajan ajattelematta v-kirjaa ja siihen liittyviä kommervenkkejä, mikä kyllä lasketaan onnelliseksi asiaksi.

Oulangan leirintäaluetta voin suositella kaikille hyvin lämpimästi. Toivon pääseväni sinne joskus uudestaan. Sieltä voisi vuokrata mökin (jos porukkaa olisi enemmän) ja vaeltaa lähistön luontokohteisiin. Lähellä on myös Ruka, jonne voisi tehdä päiväretkiä. Heh, huomaan tekeväni jo uusia matkasuunnitelmia. Lähdetkö mukaan?

Minä ja Oulankajoki

Kuusamo,
nyt kutsuu mua Kuusamo.
Metsän näen jämäkän,
ja vaaran sinertävän.
Kuusamo,
nyt kutsuu mua Kuusamo.
Sieltä vaan
mä rauhani saan.

Kaukana,
on mennyt onni kaukana.
Mielenrauhan menetin,
mut sen kai saan takaisin.
Ainoa,
lie paikka vailla vainoa.
Korpimaa,
se kanssani jaa…

Kuusamo
nyt kutsuu mua Kuusamo…

Mainokset