Panen itseni likoon tätä kertoessani – selostan asiat juuri niin kuin ne koin omassa mielessäni; tämä on todenmukainen selonteko tapahtumista ja niiden ihmisten lausunnoista, väitteistä, vastaväitteistä ja rukouksista joita tapasin ja joista kuulin… joten elämäni on kokonaan kutoutunut kerronnan tarkoitusperiin eikä minulta ole jäänyt yhtään lankaa yli mahdollisiin muihin tarkoituksiin.

Tammikuussa luin E.L. Doctorowin Marssin, ja se teki vaikutuksen. Silloin päätin lukea myös kirjailijan aiemman teoksen Vesilaitoksen, sillä halusin tietää lisää kammottavankiehtovasta tohtori Sartoriuksesta, joka oli osa Marssin tarinaa. Ja tietää sain, enemmän kuin ehkä halusinkaan, sillä mikään miellyttävä herra kyseinen tohtori ei ollut.

Hallitseva hahmo, ei kookas, mutta ryhdiltään sotilaallinen… hoikka vartalo, jonka liikkumattomuus kertoo täydellisestä itsevarmuudesta… yllään tavanomainen lievetakki, jonka olkapäät hiukat pullottivat saumoista, liiveissä kangaspäällysteiset napit ja leveässä, löyhästi sidotussa solmiossa solmioneula. Siisteydestä, itsehillinnästä kertova kokonaisvaikutelma. Lyhyeksi leikattu tuuhea musta tukka. Posket, ylähuuli ja leuankärki ovat sileäksi ajellut, mutta pulisongit kehystävät hänen leukaperiään ja kihartuvat kaulan ympärillä kuin kauluksen alle tungettu kaulaliina. Mustissa, armottomissa ja hämmästyttävän sameissa silmissä on jonkinlaista lohduttomuutta… ankaraa persoonattomuutta, joka tuo minulle mieleen Shermanin, William Techumseh Shermanin. Kauniisti kaartuva, hieman kupera otsa, ohut, suora nenä, ohuthuulinen, pidättyvä suu. Elävöitän häntä eräällä toimella: hän pitelee taskukelloa kellonperistä, vilkaisee sitä ja työntää takaisin liivintaskuun.

Kirjan kertoja on McIvaine, toimittaja, jonka paras avustaja Martin Pemberton katoaa. Pembertonin rikas ja ikäväluonteinen isä Augustus Pemberton on kuollut, mutta ennen katoamistaan Martin on juuri väittänyt nähneensä isänsä elossa. McIvaine ryhtyy jäljittämään Pembertonia ja saa selville julman juonikuvion, jossa tohtori Sartorius esittää suurta osaa. Aikaansa edellä oleva, nerokas Sartorius, jolla ei ole inhimillsyyttä lainkaan.

Kaikki oli siis Sartoriuksen riemuvoittoa. Vaikka hän täyttikin pikkutarkasti oman osuutensa sopimuksesta, hän ei kantanut potilaistaan vähääkään huolta muussa mielessä kuin ajattelun kohteina. Hän takasi heille vain tieteellisen mielenkiintonsa. Mutta siinä sitten olikin kaikki!

Vesilaitos ei ole dekkari, ei lääkäritarina eikä kummitusjuttu, vaikka se paikoitellen tuntuu kaikilta niiltä. Se ei myöskään ole varsinaisesti historiallinen romaani, vaikka sijoittuukin Yhdysvaltojen sisällissodan jälkeisiin vuosiin. Kirjan lopussa minulle tuli kumma tunne, että Doctorowin kirja kertoi oikeastaan New Yorkista. Kaupunki oli enemmän läsnä kuin vain tapahtumapaikkana, vaikka en osaakaan selittää mistä moinen tunnelma mieleeni juolahti.

Doctorow kirjoittaa niin hyvin, että mieleni tekisi vain lainailla teille otteita. Ehkä parempi kuitenkin, että luette itse; suosittelen lämpimästi.

Elämässämme on hetkiä, jotka ovat ikään kuin moraalisen tietoisuuden murtumia tai repeämiä, niin kuin kesuura katkaisee lauletun säkeen, ja silmä näkee tuon halkeaman läpi naapurielämän puolelle, elmään, joka on kaikilta aspekteiltaan sama ja kuluu ajassa samansuuntaisena, mutta universumissa, joka on vielä hämmentävämpi kuin omamme… Juuri tämän toisen sekasortoisen elämän… sen josta pastorimme meitä varoittavat… pystyvät meidän unemme tajuamaan.

Vesilaitoksesta löytyy juttua myös esimerkiksi Kirjavinkeissä, käykäähän lukemassa!

Mainokset