heinäkuu 2009


Keittiön pikkuhyllyViime aikojen vetelyys on näkynyt myös kodissa. Ja näkyy edelleen. Muuton jälkeen olen laittanut tavarat paikalleen, mutta juuri mitään en olekaan sen jälkeen kotini eteen tehnyt. Lamput on saatu kattoon, mutta niiden laatikot ovat edelleen olohuoneessa. Huonekaluja puuttuu, samoin keittiön verho. Keittiön hyllyssä on iso kasa ruuveja odottamassa sitä ”keksin niille jonkin paikan sitten joskus” -hetkeä. Keittiöpyyhe pyörii irrallaan pöydällä ja tuolinsarjoilla, kun en ole saanut aikaiseksi laittaa edes pyyhekoukkua paikalleen… Kylpyhuoneen sisustaminen eli järkeistäminen käyttökuntoon on vieläkin ihan levällään. En vain ole saanut aikaiseksi. En vain ole jaksanut ajatella koko asiaa.

Nyt olen päättänyt ryhtyä tekemään asialle jotain. Pakkohan tässä on, kohta on jo syksy ja tuparit on pitämättä! Koska huonekaluja varten tarvitaan autoreissu etelään, päätin aloittaa helpommista eli keittiön hyllyjen siivoamisesta ja järjestämisestä. Ostin Pentikiltä alepöydästä ihanan kynttilälasin, joka olikin niin sievä paikallaan, että taidan hakeaVihreää! vielä toisen samanlaisen.

Makuuhuoneen taulun saan seinälle toivottavasti ensi viikolla, samoin keittiön verhon paikalleen. Piano saapuu elokuun aikana, ja sen jälkeen pääsen laittamaan tauluja myös olohuoneeseen.

Olen aika iloinen makuuhuoneen ikkunalaudalla kukoistavista viherkasveista. Nukku-Maija, tuo kuvan keskimmäinen, on täällä uudessa kodissa onnellisempi ja virkeämpi kuin koskaan. Myös iso anopinkieli kasvaa koko ajan. Sain työkaverilta uuden alun Papun syömään rönsyliljaan, ja koska Papu ei pääse makuuhuoneeseen päivisin, on tämä rönsyliljan taimi Keittiössäsaanut varsin innokkaan alun. Keittiössäkin on pari kukkaa, mutta ei aivan näin iloisen hyvinvoivia.

Papun oma nurkkaus keittiössä sai Ateenasta ostetun kuvituksen paikoilleen tänään. Valitettavasti julistereunukseni olivat liian kapeat, täytyy etsiä muutamaa senttiä leveämmät kaupungilta.

Tänään tein pitkästä, pitkäastä aikaa astiaostoksia. En ole kerännyt mitään astiasarjaa kovin aktiivisesti*, mutta tänään Väinönkadulla sijaitsevassa Mökö&Luru -osto- ja myyntiliikkeessä vain kävi hassusti ja onnellisesti. Olin jo jonkin aikaa puhunut, että haluaisin ostaa uudet matalat lautaset, että minulla olisi 8 kpl samanlaisia lautasia. Aion järjestää ystävieni kanssa Uudet Palapelinipikkujoulupäivälliset, ja olisi kiva jos kaikille olisi edes samanlaiset lautaset, vaikka muut astiat sitten ovatkin eri paria. En kuitenkaan halunnut ostaa uusia lautasia, enkä toisaalta millään haluaisi maksaa käytetystä lautasesta 10 euroa/kpl. Mökössä&Lurussa oli vaikka kuinka paljon kaikkia kivoja astioita, mutta varsinainen riemu syntyi, kun löysin juuri sopivat 5 kpl Arabian Palapeli -lautassarjaa 1960-luvulta. Minulla nimittäin oli kaapissa jo ennestään äidin nuoruudenastiaston jämistä 3 kpl. Sininen Palapeli on minusta kaunis lautassarja. Jos nyt satun joskus törmäämään saman sarjan Kuu-akka pitsipaidassa?syviin lautasiin, niin minutkin saa nimetä astiakeräilijäksi. Niin se vain menee.

Ulkona olisi tänäänkin ollut hieno ilma, mutta kaupunkivetelehtimisen väsyttämänä jäin kuitenkin kotiin Papun kanssa. Katsoin pukudraamaa dvd:ltä ja toivon, että olisi jo viikonloppu. Pianhan se onkin, onneksi. Huomenna kohti uusia seikkailuja, eikös? Koti-ilta ihan rauhassa paikallaan tekee ihan hyvää kerran tai pari viikossa. Papukin on iloinen kun olen sen seurana.

*= passiiviseksi keräilyksi kai voi sanoa sitä, että voisin joskus ehkä haluta muutaman Kosmos-sarjan kupin lisää, ja olen sanonut siitä parille ystävälle. Mutta en aktiivisesti ole etsinyt niitä mistään, pois se minusta. 🙂

Mainokset

Äh, juuri kun eilen valitin konferenssiin valmistautumisen kurjuutta, niin kävi se mistä näin jo kerran untakin: abstraktini ei mennyt läpi megaisoon konferenssiin ensi keväänä.

Harmittaa hulluna. Kiroilisin tässäkin ääneen, jos se ei olisi niin tyylitöntä. Ja sen jälkeen itkisin. Tunnen itseni niin tyhmäksi, sillä ihan oikeasti luulin tehneeni ihan hyvän abstraktin. Huomattavasti paskemmillakin papereilla olen mennyt konferensseihin läpi, miksei siis nyt? Sähköpostissa ei ollut muita perusteita, kuin että paperini ei sopinut ohjelmaan.

Mutta pitää oppia kestämään näitä: kyllähän ei-vastauksia tulee tutkijan elämässä vastaan paljonkin, niin apurahoista, työprojekteista kuin nyt konferensseistakin. En saa olla lapsellinen ja jäädä vellomaan tähän, vaan yritän jatkaa tekeillä olevan esitelmän parissa sitäkin sitkeämmin, että jonain päivänä kelpaisin myös näille tänään minut hyljänneille.

Mutta tänään en enää tee mitään. Lähden pois, ihan sama. Pitäkää kiva konferenssinne keskenänne, en tulisi sinne vaikka polvillanne kerjäisitte.

IMG_3701Lauantaina koko Keski-Suomi kärvisteli kaatosateessa. Sateessa mekin lähdimme kohti Savonlinnaa, mutta siellä paistaa aina aurinko – vähän kuin Ahvenanmaa, mutta järvivedellä! Turandot oli loistava, mutta en minä oikeastaan enää siitä aikonut kirjoittaa. Nämä Savonlinna -kuvat vain saavat nyt  kuvittaa ihan muita pohdintoja.

Seuraava konferenssikoitos nimittäin lähestyy, ja yllättäen sen päivämäärät ovatkin jo tosi lähellä. Elokuun loppupuoli on koko kesän ajan tuntunut olevan ”siellä jossain” epämääräisessä tilassa nimeltä loppukesä, mutta eihän Helsingissä pidettävään pohjoismaiseen Byggstenariin ole enää kuin kolme viikkoa. Se olisi pitkä aika, jollen olisi päättänyt ottaa tästä esitelmän teosta irti kaiken mahdollisen. Eli yritän lukea vähän enemmän ja ihan oikeasti ja aidosti tuottaa tekstiä, josta voisi olla melkein suoraan hyötyä v-kirjassa.

Työryhmäni vetäjät eivät onneksi pyydä koko paperia etukäteen, vaan ainoastaan pari-kolme sivua pitkän laajennetun ja syvennetyn abstraktin, joka pitää lähettää viikon päästä. Se on minusta hyvä idea: joskus aikoja sitten tehty abstrakti on hyvä päivittää muita kuulijoita varten, mutta koko tekstituotoksen sijaan saa keskittyä suullisen esityksen laatimiseen.

Esitelmäni Byggstenarissa (tai englanniksi Substances) on kaikkia aikaisempia papereitani metodologisempi. Oikeastaan käsittelen erilaisia lähteitäni ja niihin liittyviä kysymyksiä. Lähteissä on niin suullista muistitietoa kuin kirjallistakin, ja lisäksi on vielä omana osastonaan ja hieman eri tehtävässä eduskunnan pöytäkirjat, joita haluaisin hyödyntää myös. Nekin ovat kirjallinen lähde, vaikka perustuvat tietenkin suullisiin esityksiin. Niin, ja tietysti se käyttämäni suullinen muistitieto arkistosta on kirjallisessa muodossa eli litteraatioina. Totta kai minun pitäisi kuunnella alkuperäiset nauhat, mutta en ole vielä edes kysynyt arkistosta, miten se onnistuisi. Haastattelu on kuitenkin hyvin toisenlainen litteroituna kuin kuunneltuna. Kaikkiin näihin erilaisiin lähteisiin liittyy kysymyksiä, joita yritän esitelmässäni pohtia. Ongelma tällä hetkellä onkin se, että minulla on tiu kysymyksiä eikä yhtään vastausta. Esitelmästäni tulee siis pitkä luettelo kysymysmerkkejä, joita esittäessäni olen itkuinen ja tärisen, ja sitten en saa selvää kommenteista joissa varmaan joku yrittäisi auttaa, ja kaikki menee puuroksi ja kompastun kengännauhoihini ja saan mustelman silmäkulmaani enkä ikinä enää saa apurahaa vaan ainoastaan lisänimen ”Mustasilmä”…

Niin, siis eihän minua vielä jännitä yhtään.

Olavinlinna

Olavinlinna ja kesäinen taivas

Tunnen itseni hiukan tyhmäksi esittäessäni noita kysymyksiä. Metodologiset valinnat ja lähteiden käytön arviointi ovat tärkeitä tutkimuseettisiä kysymyksiä, joita pitää pohtia. En siis ole tyhmä siksi, että kysyn niitä, mutta tunnen itseni tyhmäksi kysyessäni niitä konferenssipaperissa – jostain syystä minulla on tunne, että tällaiset peruskysymykset pitäisi osata ratkaista ihan itse oman työpöydän ääressä.

IMG_3707

Ponttoonisilta vei oopperavieraat linnaan. Miten olenkin onnistunut kuvaamaan tässä tornin ihan vinoon? 🙂

Sitten on yksi aikatasoihin liittyvä kysymys, johon en myöskään tiedä vastausta. Jos aineisto käsittelee sota-aikaa, se on kerätty 1980-luvun lopulla ja tulkitaan 2000-luvun ensimmäisellä kymmenellä, niin onhan noilla vuosikymmenillä välissä jotain merkitystä. Onhan? Etten vain kuvittele, että tässä on joku ratkaistava juttu? Minä siis näen, että erilaiset aikatasot ovat tutkimukselleni eettinen ja metodologinen haaste, mutta en tiedä miten alkaisin purkaa tuota haastetta.

Linnan torni

Ottaessani näitä kuvia ennen oopperan alkua, kuulimme jonkun sopraanon avaavan ääntään. Se tuntui kuuluvan tästä tornista. Linnanneito!

Olen koonnut evakkotyöpöydälleni kirjoja, joista muistelen, että voisi olla apua. Siinä on Ulla-Maija Peltosen, Taina Ukkosen, Outi Fingerroosin, Amy Shumanin ja Penny Summerfieldin kirjoituksia, näin ainakin alkuunsa. Hiukan on folkloristisesti painottunutta tämä kirjallisuus tähän asti (ei onneksi ihan kaikki), ja minähän en kuitenkaan ole folkkari. Kuka etnologi olisi pohtinut suullisten ja kirjallisten lähteiden käyttöä tai lähteiden aikakerroksia?

Pum! Sitä tykinkuulalla päähän joka menneitä muistelee.

Pum! Sitä tykinkuulalla päähän joka menneitä muistelee.

Onneksi pieni tohtorikoulutettava ei ole yksin edes alkeellisten kysymystensä kanssa, vaan aina voi kääntyä jonkun ohjaajista puoleen. Lähetän laajennetun abstraktini luonnoksen huomenna yhdelle heistä (joka saattaa jopa lukea tätä, kehvatsu). Ehkäpä hän kertoo, onko abstraktissani mitään järkeä, eikä päästä minua nolaamaan itseäni Amy Shumanin eteen (huhu kertoi, että hänet olisi varattu kommentaattoriksi työryhmääni – pelottava huhu, jos pitää paikkansa).

Valoa kohti?

Valoa kohti?

”Kyllä ne asiat luttaantuu kun et oo ittelles liian fiini.” Eteenpäin, kirja kirjalta, ei kai muukaan auta. Jotain positiivista: viime yönä nukuin ensimmäistä kertaa moneen viikkoon keskeytyksettä herätyskellon soittoon asti. Ja vielä tunnin sen jälkeekin. Iloista!

Tällä viikolla pitäisi tulla tieto eräästä ensi vuoden konferenssista, jonne haluaisin tosi kovasti. Olen jo kerran nähnyt unta, että abstraktini (ja sen myötä minut) hylättiin, enkä päässyt sinne. Joka päivä vain odotan ja odotan tietoa, ja tiedän olevani pettynyt, jos en pääse sinne. Jotenkin tässä konferenssiesitelmää tuskanhiellä vääntäessä herää kyllä kysymys, miksi ihmeessä haluan lyödä päätäni seinään uudelleen ja uudelleen.

Vaikka pidin jo varsinaisen kesälomani, on loppukesän viikonlopuiksi onneksi paljon kivaa ohjelmaa. Erilaisista menoista saan toivottavasti lisäenergiaa, eikä sitten tunnu siltä, että kesä kuluu työhuoneessa istuen. (Paitsi etten istu työhuoneessa: Villa Ranassa tehdään ikkunaremonttia, ja olen evakossa omasta huoneestani. Teen siis töitä kahvihuoneessa ja Ranan varakoneella. Kirjastoonkin voisi mennä, mutta siellä ei ole yhtä viihtyisää.)

Huomenna lähden Savonlinnan oopperajuhlille. Setäni ja siskoni kanssa oopperajuhlat ovat olleet monien vuosien perinne, välillä katkeileva ja toteutettu eri kokoonpanoilla, mutta peruskaava on aina sama: ajamme Keski-Suomesta Savonlinnaan iltapäivällä, tulemme perille hyvissä ajoin, syömme lörtsyt Savonlinnan satamassa ja kuljeskelemme ennen oopperan alkua vanhassa kaupungissa pienissä putiikeissa ja kahviloissa, jotka ovat oopperavieraiden takia auki illallakin. Sitten Olavinlinnaan, missä ooppera on aina elämys. Sen jälkeen ajamme kesäyössä kotiin – tai no, minä olen yleensä se, joka nukahtaa autoon. En ole ihan varma, monesko kerta tämä on minulle Savonlinnassa. Ehkä neljäs tai viides? Nyt on ollut parin vuoden tauko.

En ole musiikin harrastaja mitenkään erityisesti, ja sävelkorvani on niin huono, etten yleensä edes huomaa, jos joku soittaa tai laulaa väärin jossain kohdin. En tunne klassisen musiikin kaanonia kovinkaan hyvin, joten vältän yleensä puhumasta musiikista kovinkaan paljoa. Mutta oopperaa minä rakastan. Kaikessa välillä ylimenevässä dramaattisuudessaankin ooppera tekee yleensä aina minuun vaikutuksen. Ehkä se on se mahtipontisuus tai jotain, en tiedä, mutta melkoista terapiaa se minulle aina on. Oopperaa katsoessa ja kuunnellessa unohtuu kyllä helposti muu maailma. Olen myös itkenyt oopperassa, niin hitaasti ja venytellen kuin tarinat niissä etenevätkin. Mutta kun… Se vain on elämys, aina. Syvään kuunteluelämykseen ei siis todellakaan tarvita asiantuntijuutta tai erityistietoa. Vähän sydäntä riittää.

Huomenna menemme sedän kanssa kahdestaan Savonlinnaan. Ohjelmassa on Puccinin Turandot, jonka olen nähnyt aikaisemmin Ateenassa, silloin vuosi sitten tehdyllä reissulla. Turandot on juoneltaan minusta juuri sellainen kuin oopperat ovat: kauhean rakastuneita ollaan, tai ensin ei olla mutta sitten ollaan, ja lopussa joku tappaa itsensä tai kuolee muutoin. Tosin olen kyllä löytänyt Turandotin lopetuksesta eri versioita, joten en ole ihan varma, kuoleeko Turandot-prinsessa lopussa vai ei. Ateenassa kuoli, saas nähdä Savonlinnan versiota.

Oopperan kuuluisin aaria lienee Nessun dorma (suom. Kukaan ei nuku), jonka laitan teille tähän viikonloppuviihdykkeeksi. Eikä enempää eikä vähempää kuin itsensä Jussi Björlingin laulamana. Alla sanoitus italiaksi ja Leena Vallisaaren käännös. Kukaan ei nuku puhuttelee minua myös siksi, että viime aikoina olen nukkunut ihan hirmu huonosti… 🙂

Ensi vuonna haluan kuulla Savonlinnassa lisää Puccinia, sillä Juha Uusitalo tulee laulamaan Scarpian roolin oopperassa Tosca. Tahtoo nähdä! Uusitalo on suosikkini, niin kuin monen muunkin, ja syystä. Se ääni vain menee selkäytimeen, tekee vaikutuksen.

Mutta siis, hyvää viikonloppua! Ja nessun dorma!

Nessun dorma! Nessun dorma!

Tu pure, o Principessa,

nella tua fredda stanza guardi le stelle

che tremano d’amore e di speranza…

Ma il mio mistero è chiuso in me,

il nome mio nessun saprà!

No, no, sulla tua bocca lo dirò,

quando la luce splenderà…

Ed il mio bacio sciogliera il silenzio

che ti fa mia.


Kukaan ei saa nukkua! Ei kukaan!

Sinäkin, oi prinsessa,

kylmässä huoneessa katselet tähtiä,

jotka väreilevät rakkaudesta ja toivosta…

Mutta salaisuus on suljettu sisääni,

kukaan ei tiedä nimeäni!

Ei, ei, huulillesi sen sanon,

kun päivän valo loistaa…

Ja suudelmani päättää hiljaisuuden,

joka antaa sinut minulle.

Yritys Raija Orasen ja Maan aamu –sarjan tyyliin:

He kuuntelivat ystäviensä esitelmät ukkosen jyrähdellessä ja katkoessa välillä sähköjä, keskustelivat esitelmistä asiallisesti mutta jo tulevaa ruokahetkeä odottaen. Sitten he siirtyivät kahvihuoneeseen, kattoivat pöydän ja asettuivat sen ympärille jakaakseen nyyttäreinä kokoamansa ruoat. He herkuttelivat lehtitaikinapiirailla, jotka oli täytetty vuodenajan kasviksilla, suolakiteillä, yrttimausteella ja terävällä emmentalilla. Kupposet täyttyivät suurista, pehmeistä jogurttirusinoista, keltaisista juustonaksupalleroista, pistaasipähkinöistä joiden kuorista kertyi kasoja pöydälle. Mehevää mansikkatäytteistä kääretorttua sekä siniviolettia mustikkapiirakkaa riitti kaikille, kunnes kukaan ei jaksanut enää palaakaan. Pehmeä punaviini sekä yhtä aikaa terävä ja makea marjaviini täyttivät makuhermot ruokataukojen aikana ja rentouttivat väsyneitä hermoja. Nauru kaikui, eikä kukaan muistanut työtä tai vakavia asioita, sillä oli heinäkuu ja kesä vihreänä ja vahvana ympärillä.

No, ei se ihan samalta kuulosta, kun oli vähemmän voilla ja kermalla höystettyjä ruokalajeja. Mutta vielä minä joku päivä järjestän oikein kunnon Hästsjögårdin päivälliset!

Niin, oli meillä silti aikas kiva ilta Villa Ranassa työpäivän päätteeksi. Kiitos osallistuneille!

Raija Orasen Maan aamu -trilogia on yksi suosikki-hömppäsarjojani. Se kertoo värikkäästä ja elämäniloisesta Malmin perheestä Hästsjögårdin kartanossa ja Helsingissä vuosina 1911-1939. Oranen on taitava kertoja, ja ensimmäisellä lukukerralla Maan aamu (1995) sekä jatko-osat Huviretki (1996) ja Pitkät hiukset (1997) todella veivät minut mukanaan, itkusta nauruun. Nyt, toisella (tai ehkä kolmannella?) lukukerralla tenho ei ollut aivan yhtä syvää, mutta viihdyin edelleen hyvin.

Oranen on kirjoittanut Maan aamu -sarjan hauskasti sekä valtakunnan historian että kuvitteellisen perheen mikrohistorian tasoille. Erilaiset historialliset ajat kulkevat rinnakkain: Suomen Suuri Kertomus, Malmin perheen aika ja myös jokaisen perheenjäsenen yksilöllinen aika ja kehitys.

Malmin perheeseen kuuluvat isotäti Marie-Louisa, patruuna Gustav Malm, hänen vaimonsa Elisabeth von Silberseen sekä pariskunnan lapset: Ada, kaksoset Sara ja Lisa sekä kuopus Gerda. Tarinan keskeisiä henkilöitä ovat myös Gustavin kasvattipoika Henrik Gäddvik sekä tämän veli Erik, jotka taistelevat sisällissodassa eri puolilla. Lisäksi kartanon elämään liittyy koko joukko sivuhenkilöitä, jotka täydentävät tarinaa. Kirjan ongelma onkin ehkä henkilöiden paljous. Maan aamu ei ole yhdenkään perheenjäsenen oma tarina, vaan nimenomaan kertomus Malmin perheestä. Kukin perheenjäsen saa jonkin verran tilaa, mutta kenenkään henkilökuva ei syvene kovinkaan tutuksi.

Kartanon elämäntyyli on ihastuttavan, mielikuvituksellisen rikasta. Erityisesti ruokakuvaukset ovat häikäiseviä, samoin kuvaukset syklisesti toistuvista vuotuisjuhlista, joita Malmit viettävät iloisen riehakkaasti, oli kieltolakia tai ei. Esimerkiksi rapujuhlien illallinen (kun ensin on syöty ravut) vuonna 1935, sodan uhan kaikuessa Euroopassa (lainaus kirjasta Pitkät hiukset):

He söivät ja joivat, sitten he tanssivat, jopa paronitar Marie-Louisa von Silberseen pyöri lattialla useammankin kavaljeerin kanssa ja suvaitsi myös nauraa, mitä ei nykyisin tapahtunut kovin usein. Kun ruokasalin kello heläytteli keskiyön lyönnit, avattiin salien väliset ovet, ja vieraat istuivat illallispöytään, jossa tarjottiin rakuunalla ja ruohosipulilla viherrettyä kanakeittoa, munajuustolla täytettyjä lohirullia, sienipasteijoita, hiillostettuja silakoita etikan, sipulin ja kerman kera, tillivoissa kieriteltyjä perunalohkoja, tomaatilla ja meiramilla rikastettuja makaroneja, peuranpaistia, karpalokastiketta ja perunakrokettuja, vadelma- ja mansikkahillolla ja kermavaahdolla täytettyjä tuulihattuja, jäätelöä, suklaakakkua sekä sherryä, olutta, viinejä, snapseja, minttu- ja sitruunasorbettia, madeiraa, konjakkia ja liköörejä, ja juhlat olivat hauskat ja huolettomat.

Ja tämä on siis vain yksi esimerkki, hersyviä ruokaluetteloita on kirjoissa määrättömästi. Ihania!

Aikoinaan ihastuin Maan aamu -sarjassa erityisesti Gerda Malmiin, joka on aistillisimpia, kauneimpia, persoonallisimpia ja ehdottomasti mielenkiintoisimpia romaanisankarittaria, joihin olen tutustunut. Koko tarina alkaa Gerdan syntymästä. Pitkät hiukset -kirjan nimi tulee juuri Gerdan hiuksista, sillä erityisesti viimeinen osa on hänen tarinaansa. Rakastin sitä tapaa, millä Oranen lopetti kirjasarjansa. Vaikka kirja päättyi toisen maailmansodan syttymiseen ja jätti lukijan epävarmuuteen rakkaiden henkilöiden kohtalosta, oli lopetus silti minusta hieno. Gerdan pitkät hiukset merkitsevät kirjassa niin kovin paljon.

Koska loppu oli kuitenkin avoin, olin ilahtunut kun yllättäen sain tietää vasta nyt, että Oranen on jatkanut sarjaa vielä yhdellä kirjalla. Ketunpesä on ilmestynyt vuonna 2005, siis kymmenen vuotta Maan aamun jälkeen. Valitettavasti ne kymmenen vuotta todella tuntuvat. Ketunpesässä ei ole samaa taikaa kuin alkuperäisessä trilogiassa.

Ketunpesä sijoittuu vaaran vuosiin, 1945-1948. Toivoin saavani tietää, miten Gerdalle ja Henrikille ja Saralle ja muille käy, mutta sen sijaan päähenkilönä on aiemmissa kirjoissa täysin tuntemattomaksi jäänyt Ani, Lisan tytär. Muut vain vilahtavat jossain. Orasen kirjoitustyyli on myös muuttunut. Siinä missä kolme ensimmäistä kirjaa kertoivat Malmin perheestä ja siinä rinnalla Suomen poliittisesta kehityksestä valtioksi yhdistäen mikro- ja makrotason juurikin kivasti ja viihdyttävästi, on Ketunpesän toinen päähenkilö, kommunistinen sisäministeri Yrjö Leino. Kirja kuvaa sisäpolitiikan kiemuroita mikrotasolla, enkä minä jaksa kiinnostua siitä. Vaatisi parempaa vaaran vuosien poliittisten kuvioiden ja henkilögallerian tuntemusta kuin minulla on, että kirja tenhoaisi jännittävyydellään.

Ja mikä ikävintä, ruokakuvaukset eivät ole ennallaan. Gerda vain vilahtaa välillä, Henrik sentään näkyy silloin tällöin kuvassa, samoin Sara ja Erik sekä aina pauhaava Gustav Malm. Mutta pääosassa on Ani, jonka kokemuksiin saksalaisten sihteerinä Oranen on kirjan omistuksesta päätellen ottanut inspiraatiota jonkin todella sen kaiken kokeneen naisen päiväkirjasta. Siitä pisteet kyllä.

Sitten pari juonipaljastusta, joita ei kannata lukea jos haluaa säästellä trilogiaa.

Ikävintä minusta oli Ketunpesässä se, että Oranen tuntui unohtaneen, mihin kirjoihin hän kirjoittaa jatkoa. Ei mitään suurta virhettä, mutta edellisistä kirjoista kovasti pitäneenä pahastuin kovasti pienistä hienosäätövirheistä. Sara Malm-Gäddvik-Dorffilla oli vain yksi onneton avioliitto, ei kahta kuten Ketunpesässä väitetään. Pieni juttu, mutta meinasin jättää koko kirjan sikseen, kun Oranen vesitti koko trilogian hienoimman kohtauksen kertomalla siitä aivan eri version. Henrik ei sotaan lähtiessään vuonna 1939 leikannut viimeisiä hyvästejä antaessaan vaimonsa hiuksista suortuvaa, kuten Oranen Ketunpesässä kirjoittaa, vaan Gerda itse leikkasi saksilla pitkät hiuksensa kokonaan, sitoi ne kiireisesti sekavaksi mytyksi nauhalla kiinni ja vei lähdössä olevalle Henrikille, joka painoi hiusnipun paitansa sisään, ja niin Gerda oli hänen mukanaan koko sodan ajan. Pitkät hiukset merkitsivät kirjassa monia eri asioita, mutta tässä kohtauksessa Orasen kirjoittajantaidot olivat parhaimmillaan ja hiusten viesti syvin. Kiukutti, kun tarina oli toinen Ketunpesässä.

Ehkä kyse on siitä, että Ketunpesä on niin sanottu itsenäinen jatko-osa trilogialle, jolloin sen ei tarvitsekaan olla uskollinen kolmelle ensimmäiselle romaanille. Mutta jos se ei kerro samaa tarinaa, niin miksi se on jatko-osa? Anin seikkailuista olisi voinut kirjoittaa ihan oman kirjansa, joka ei olisi ollut jatkoa millekään, eikä minulla olisi tästä nyt niin paha mieli.

Maan aamu -sarja on löytynyt vähitellen omaankin hyllyyn antikvariaatista ja kirjaston poistomyynnistä. Ketunpesää en edes halua; minulle sarja on täydellisempi kolmiosaisena.

Blogituttava Morrekin on lukenut Maan aamun kaksi ensimmäistä osaa, ja hän on vähän kriittisempi kuin minä, voitte lukea täällä ja täällä. HS:n arvostelu Ketunpesästä taas löytyy täältä.

Pikavinkki sateisiin iltoihin!

Kesä on uusintojen aikaa, niin myös Jane Austen -leffojen suhteen. Yle esittää kolme aiemminkin nähtyä, melko uutta Jane Austen -filmatisointia. Tänään tulee Viisasteleva sydän (Persuasion), viikon kuluttua Northanger Abbey (Northanger Abbey) ja kuun lopussa Kasvattitytön tarina (Mansfield Park).

Hetken olin innostunut, kunnes tajusin, että kaikki kolme löytyvät jo nyt omastakin hyllystä dvd:nä. Ei siis syytä etsiytyä minnekään televisiolliseen talouteen iltaa viettämään.

Näistä filmatisoinneista ehdoton suosikkini on Northanger Abbey, jossa J.J. Feild näyttelee Henry Tilneyta ihastuttavan valloittavasti. Persuasion taas on iltojeni kestosuosikki Sally Hawkinsin upean roolin ansiosta – Rupert Penry Jones on valitettavan laimea miespääosassa. Pidän Viisastelevan sydämen tarinasta, ja sympatiseeraan Anne Elliotia niin ettei mitään rajaa. Persuasionin vanhempi versio, jossa Wentworthia näyttelee Ciaran Hinds, on minusta kuitenkin vielä parempi kuin tämä. Mansfield Park taas on näistä minun mielestäni selvästi ikävin tapaus. Billie Piper ei vain kerta kaikkiaan sovi Fannyksi, ja ylipäätään koko tarina on minusta laimea ja Austenin kirjojen huonommasta päästä – mikä tietysti sekin on parempaa kuin niin kovin moni muu kirja.

Mutta katsokaa ihmeessä itse, tämän parempaa kesä(tai talvi-)viihdettä on vaikea löytää!

Seuraava sivu »