Viime viikonlopun hääparin korttiin olisin halunnut kirjoittaa tämän lainauksen Robert Houghin romaanista:

Rakkaus jos mikä sieppaa otteeseensa, vie järjen ja sen mukana maltin, ja millaisia ovatkaan malttinsa menettäneet ihmiset?

No. Minun kokemukseni mukaan ne pystyvät suurin piirtein mihin vaan.

Mutta enpä kirjoittanut, kun olosuhteet veivät toisin, mutta minusta tuo on kauniisti sanottu. Siinäpä oikeastaan onkin Robert Houghin romaanin Tiikerinkesyttäjättären täysi tunnustus (The Final Confession of Mabel Stark, 2001, suom. 2005) kaunis ja herkkä osuus. Muilta osin kirja on roisimpi, vauhdikkaampi eikä yhtä kohtausta lukuunottamatta pysähdy romantisoimaan yhtään mitään: ei avioliittoa, ei sirkusta, ei elämää.

Mabel Stark oli 1920-luvulta alkaen amerikkalaisen sirkuksen valovoimaisimpia tähtiä. Hän koulutti tiikereitä enemmän ja paremmin kuin kukaan muu, esitti rohkeita numeroita illasta toiseen ja vietti jokseenkin vauhdikasta elämää. Hänestä on käsittääkseni ilmestynyt myös hiukan sensaatiohakuinen omaelämäkerta, mutta sensaatiohakuisuudessa Robert Houghin Mabel-kirja ei ole myöskään ihan vaatimaton.

Tiikerinkesyttäjättären täysi tunnustus on kuin sirkusnäytäntö: se kulkee numerosta toiseen selittämättä kovin paljoa taustoja tai pysähtymättä liikoja mihinkään, ei iloon eikä suruun. Jos menee huonosti, show jatkuu ja tarinaa viedään eteenpäin. Valokeila on vain pienessä kuvassa kerrallaan, eikä kokonaisuutta yritetäkään valaista. Vauhti on tärkeää, ja vauhtia Mabel Starkin elämässä riittää. Ainoa tyven, ainoa pysähdyspaikka kirjassa on Mabelin ainoan rakkausavioliiton hääloman kohdalla. Se onkin varsin kaunis kuvaus.

Mabel Stark (1889-1968) oli siis melkoisen värikkään elämän viettänyt sirkuslainen. Viisi avioliittoa, uran aloitus strippaajana, alkoholinkäyttö, ”hämärä menneisyys”, kirjava kielenkäyttö ja voimakas tahto. Lemmikkitiikeri Rajah, joita oikeasti oli kaksi, mutta kirjassa helpotuksen vuoksi vain yksi – lemmikkitiikeri joka jakoi vuoteen, kodin ja kaiken, ja joka ainakin Houghin mukaan vei Mabelilta myös sen ainoan rakkauden. Mabel Stark oli tähti ja legenda, eikä totuutta hänen kaikista elämänvaiheistaan tiedä kukaan.

Minua häiritsi tässä kirjassa Houghin epämääräinen kerronta tai vihjailu siihen suuntaan, että Rajah oli Starkille paljon muutakin kuin kesy lemmikki. Hough tuntuu nauttivan saadessaan vertailla Starkin eri aviomiesten seksuaalisia kykyjä, ja hän vihjailee myös siihen suuntaan, että suhde lemmikkitiikeriinkin olisi ollut melko seksuaalinen. Tämä kaikki on minusta täysin tarpeetonta tällaisessa kirjassa. Erotiikkaan tuhlatut sivut olisi voinut käyttää vaikkapa enemmän Starkin elinympäristön kuvaamiseen: nyt 1900-luvun alkupuolen sirkusmaailma jää vain etäiseksi, hämäräksi taustaksi. Siitä valaistaan välillä yksityiskohtia, mutta mitään kokonaista kuvaa tai muuta kuvaa sirkuksen elämänmenosta kaikkiaan ei tämän kirjan perusteella saa. Kirjan tähti on Mabel Stark, ja niin saa ollakin, mutta en vain ihan kauheasti pitänyt kirjan sensaationhakuisuudesta.

Suurimman osan aikaa minun kävi vain sääliksi Mabel Starkia. Miksi Robert Hough on halunnut kirjoittaa tämän kirjan? En tunne Mabel Starkin tarinaa tarpeeksi hyvin erottaakseni kirjassa faktan ja fiktion, joita Hough loppusanoissa myöntää sekoittaneensa melkoisen estoitta. Ehkä se ei ole tärkeääkään: pitäisi vain suhtautua Tiikerinkesyttäjättären täyteen tunnustukseen puhtaasti viihteenä. Se ei vain ole kovin helppoa, jos koko ajan käy sääliksi päähenkilöä.

Tästä on ilmeisesti ainakin ollut suunnitteilla elokuva. Onkohan se valmistunut? Olisi mielenkiintoista nähdä se.

Kuvat Mabel Starkista on lainattu täältä.

Mainokset