Irlantilainen Maeve Binchy kirjoittaa kirjoja, jotka melkein kertovat tästä maailmsta, mutta eivät sitten kuitenkaan. Hänen kirjojensa päähenkilöt ovat yleensä melkein kuin tavallisia ihmisiä: tavallisen näköisiä, työtä tekeviä, eivät siis mitään saippuaoopperan henkilöitä. He kohtaavat tavallisia elämän ongelmia ilman se suurempaa hötkyilyä. Binchyn kuvaamaan maailmaan on helppo eläytyä, ja jotenkin tulee sellainen olo, että sinne voisi vaikka haluta asumaan. Binchyn maailma tuntuu kuitenkin eroavan todellisesta maailmasta yhdessä ratkaisevassa kohdassa: Binchyn maailmasta puuttuu kyynisyys ja kylmyys. Siksi se on niin houkutteleva, siksi sinne haluaisi muuttaa ja siksi henkilöt ovat niin lämpimiä. Siksi kirjoissa on aina onnellinen loppu – ei aina ratkaistu, mutta onnellinen kuitenkin.

Myös Valkeiden kukkien lehto (Whitethorn Woods 2006, suom. 2007) on samaa luokkaa. Pieni Rossmoren kaupunki, joka on kirjan keskuspaikka, vaikuttaa kaupungilta jonne on pakkopakkopakko päästä, koska vasta siellä osaisin olla onnellinen, sillä siellä on aitoja, lämminsydämisiä ihmisiä, joiden elämä ei ole turhan monimutkaista. Osa henkilöistä on niin sanotusti normaalisti pahiksia, eli vihaisia, katkeria, kateellisia ja ehkäpä jopa rikollisia (hui!). Mutta koska tämä on Binchyn Irlanti, pahikset joko oppivat elämästä jotain uutta ja muuttavat tapojaan, tai sitten heille käy huonosti ja joutuvat vankilaan. Jokatapauksessa ihmisten ongelmat ovat jotenkin käsiteltävissä olevan kokoisia, eikä turha analyyttisyys kuulu kuvioon. Aitous ja maanläheisyys ovat kirkkaita, lämpimiä ja positiivisen tunnelman peruskiviä.

Valkeiden kukkien lehto oli minulla reissupokkarina, ja se sopikin hyvin matkalukemiseksi, sillä se muodostuu löyhästi toisiinsa liittyvistä erillisistä tarinoista. Myös se sopi toukokuussa hiukan väsyneeksi käyneelle mielelleni, sillä oloa helpotti kun sai melkein itkeä kaipuusta tällaiseen maailmaan. Kirjan nimessä esiintyvä lehto on Rossmoren lähistöllä oleva Pyhän Annan lähde, joka toteuttaa toiveita, ja johon kaikissa kirjan tarinoissa jotenkin viitataan. Kehyskertomuksessa on meneillään konflikti: kaupungin uusi ohitustie tulee menemään suoraan lähteen päältä. Tiellä on vastustajia ja kannattajia, ja molemmilla on hyviä perusteluita. Binchymaista on, ettei hän asetu kummankaan puolelle, vaan kaivaa esiin kolmannen vaihtoehdon. Niin yksinkertaista ja maalaisjärkeen sopivaa kuin se onkin, se on myös epätodellista, sillä edes minun kirkasotsaisuuteni ei usko tällaiseen politiikan tekoon tässä maailmassa. Mutta ehkä juuri siksi siitä on ihanaa lukea kirjoista.

Niin Valkeiden kukkien lehto kuin muutkin lukemani Maeve Binchyn romaanit ovat niin sanottua hömppää ja helppoa kirjallisuutta. Onneksi ovat, sillä juuri sellaista olen viime aikoina kaivannut. Binchyn romaaneista puuttuu ylianalyyttisyys ja monimutkaisuus, mutta onneksi pystyn tuottamaan sitä puolta itsekin. Pohdin nimittäin juuri tätä näennäistä helppoutta. On totta, että tämänkin romaanin voi ohittaa vain kevyenä iltalukemisena, jollaiseksi se sopii hyvin, mutta miksi ihmeessä tämä kevyt iltalukeminen on nyt jo parin viikon ajan pyörinyt mielessäni monen monituista kertaa? Jotenkin Binchyn idealistinen kuvaus ihmisluonteen paremmasta puolesta teki minuun vaikutuksen, ja olen yrittänyt miettiä, miten omaa elämää ja käyttäytymistä saisi muutettua enemmän binchymaiseen suuntaan. Oikeastaan lääkkeet ovat yksinkertaisia: kohtele muita ihmisiä hyvin, paremminkin kuin he ansaitsevat; tee työsi ahkerasti ja pyri työsi kautta lisäämään hyvinvointia lähiympäristössäsi; älä valehtele, älä petä, äläkä varasta – ole rehellinen myös itsellesi; älä tee rakkaudesta draamaa vaan ota se vastaan kauniina lahjana; jätä suuremmat huolet katolisen Jumalan ja pyhimysten haltuun; älä pelkää elää elämääsi.

Joskus luin liian monta Binchya putkeen ja kyllästyin tähän sokerimaailmaan. Mutta yksi kirja kerrallaan annosteltuna tämä toimii hyvin.

Advertisements