kesäkuu 2009


Olen siskon luona nyt, toin Papun tänne hoitoon ja aamulla aivan liian aikaisin otan suunnan Helsinki-Vantaalle. Huomenna siis matkustan Ateenaan, viivyn siellä kesäkuun loppuun asti. Ohjelmassa on International Society for Folknarrative Researchin eli ISFRN:n kongressi otsikolla Narratives Across Space & Time: Transmissions & Adaptations. Oma esitelmäni on jo onneksi heti ensimmäisenä päivänä maanantaina, joten suurimmasta osasta kongressia saattaa jopa voida nauttiakin, kun oma jännitys ei pilaa kaikkea.

Mutta siis: blogi on tauolla nyt jonkin aikaa. Vaikka hostellissamme olisikin nettiyhteys, en tiedä onko minulla aikaa tai energiaa kirjoittaa työmatkan aikana. Ehkä on, ehkä ei, katsotaan sitten.

Hyvää juhannusta kaikille!

Mainokset

Juuri Maltalta palannut ystävä luonnehti puhelimessa tätä kesäkuun säätä lähinnä vitsiksi. No, onhan kieltämättä vähän viluista kesäkuun puoliväliksi, mutta hyvin me silti Nannanderin kanssa luontoretkeiltiin vähän viime sunnuntaina.

Kiipesimme peräti Unescon maailmanperintökohteeseen eli Korpilahden Oravivuorelle. Se on yksi Struven ketjun suojelluista mittauspisteistä. Älkääkä pyytäkö minua selittämään, mihin Struven ketjua on tarkalleen ottaen käytetty, karttoihin ja maanmittaukseen se jotenkin liittyy… Lisätietoja esim. täältä tai täältä. Oravivuori on ollut myös HS:n matkailusivuilla.

Korpilahtihan on nykyään osa Jyväskylää, eli tavallaan emme lähteneet kotikaupungista lainkaan – paitsi minkä nyt matkalla tie vei Muuramen puolelle välillä. On välillä hullua ajatella, miten laaja tämä kaupunki on pinta-alaltaan viimeisimmän kuntaliitoksen myötä. Korpilahti tuntuu ihan eri maailmalta, kuitenkin.

Päijänne on kyllä kaunis, vaikka sää onkin pilvinen ja ilmassa tuoksuu sade.

Vihreää ja sinistä

Aikaisemmalla reissulla olen kerran kiivennyt vuorella olevaan näkötorniin, ja kokemuksesta viisastuneena jätin sen tällä kertaa väliin.

Järvellä tuulee

Alunperin meidän oli tarkoitus lähteä  shoppaamaan etäämmällä olevaan kodintarvikekauppaan, mutta onneksi, voi onneksi tuli mieleen parempi tapa hyödyntää lainassa ollutta autoa. Oravivuoreen on kuitenkin sen verran matkaa, että auto on kiva.

Nannander on hyvää seuraa: saa minut nauramaan, mutta juttelee myös tarvittaessa asiajuttuja, mutta nekin hauskasti eikä vikisemällä. Olemme lähdössä heinäkuussa yhdessä viikoksi eräjormailemaan – tämä oli siis vain pehmeä kokeilu.

Aina vaan se Päijänne.

Olisi kivaa käydä Oravivuoressa joskus kauniina, ruskankeltaisena ja kirkkaana syyspäivänä. Termospullossa kaakaota, laukussa voipaperiin käärittyjä leipiä ja jälkiruoaksi suklaamuffinssi. Hieno retki olisi, kyllä vain.

Kiitos Nannanderille reissuseurasta! Oli hyvä sunnuntai!

Toisaalla se on siirappimaista, kaunisteltua kioskikirjallisuutta, toisaalla taas syvä kirja Afganistanin naisista. Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa (A Thousand Splendid Suns, 2007, suom. 2008) todella jakaa mielipiteitä.  Ja niitä mielipiteitähän löytyy googlettamalla hurjat määrät, onhan kirja saanut melkoisesti julkisuutta ilmestymisensä jälkeen.

Tuntuu hullulta sanoa enää mitään kirjasta, josta on jo kirjoitettu kaikki. (Tuttu tunne itse asiassa monien kirjojen kohdalla.) Ehkä en jaarittele sen enempää: minä pidin tästä, vaikka se tekikin minut hurjan surulliseksi. Niinhän julma totuus minun lintukodossani aina tekee. Kyllä, loppu oli vähän liiankin onnellinen, kun tiedämme, ettei Afganistan ole onnen valtakunta vieläkään, mutta en usko että olisin lukijana kestänyt onnetontakaan lopetusta. Tämä oli ihan hyvä näin, kerronnan ja tarinan kannalta. Pitäähän tuhannen loistavan auringon maassa antaa edes yhden auringon paistaa.

Ja minä rakastan tuota kansikuvaa (jonka lainasin tähän kustantajan sivuilta).

En ole lukenut vielä Hosseinin Leijapoikaa, mutta kuulemani mukaan se on vielä parempi. Lukulistalle, siis!

Viikko on ollut töiden puolesta helpon tuntuinen. En ole tehnyt kovin pitkiä päiviä vaan järjestänyt omia juttuja samalla. Ateenan konferenssin esitelmä on syntynyt ilman kovin suuria tuskia, tai ainakin verrattuna taannoiseen Tukholma-ahdistukseen tämä on ollut helppoa kuin heinänteko (mikä tietenkään ei ole kovin helppoa puuhaa, mutta vertaus saattaa mennä jollekulle lukijalle silti läpi 😉 ).

Esitelmäni on itse asiassa edennyt aaltoillen. Välillä se on tuntunut kovinkin kirkkaalta ja selkeältä, olen saanut jotain ideoita ja nähnyt alppipolkuni tämän pätkän selvästi. Sitten hetken kuluttua kaikki on taas muuttunut sumuiseksi ja epäselväksi ja olen etsinyt sitä juttua joka toisi järjen esitelmään. Mutta silti, aiempaan verrattuna tämä aaltoilu on ollut huomattavan maltillista.

Tällä hetkellä esitelmä on melkein valmis: yksi artikkeli pitäisi vielä lukea, diojen sisällön loogisuus pitää vielä käydä läpi ja poistaa ylimääräistä ja miettiä järjestystä. Dioja on nyt 17 ja se on liikaa 20 minuutin esitelmään, joten sitä pitäisi vähän myös lyhentää jostain. Ja muistiinpanot pitää kirjoittaa niin, että pystyn seuraamaan niitä helposti esityksen aikana. Ja ai niin, pitäisi harjoitellakin vähän! Onneksi meillä on tutkijayhdistys, jonka klubi-illat on luotu tällaisia tilanteita varten: esitelmän harjoitteluensi-ilta on keskiviikkona työkavereille. Jännittäähän se heillekin puhuminen, mutta silti hyvä että saa harjoitella.

Tällä viikolla on ollut kaikenlaista kivaa. Olen viettänyt hyviä hetkiä ystävien kanssa ja kodin järjestäminenkin on edennyt pyykkikoneen ja olohuoneen verhon verran. Ja kuten sanottu, en ole rasittanut itseäni liioilla työtunneilla. Silti, voi silti tänä iltana tuli ihan täydellinen väsymys. En jaksanut edes pestä pyykkiä, ja se kertoo jo aikamoisesta väsymyksestä. Tein kotitöitä, mutta vähän innottomasti. Sitten sain yhden kurjan puhelun, enkä saanut siskoa kiinni ruikuttaakseni hänelle. Jotenkin koko ajan teki mieli antaa itselle lupa syöksyä johonkin vellovaan suohon vähän nyyhkimään… En tiedä olisiko kunnon itku auttanut ja piristänyt, mutta itkemättä se nyt jäi. Väsyttää vaan ihan kamalasti.

Lähden huomenna käymään maalla. Lainaan kotikotoa matkalaukun, ja ehkä se tuo lähestyvän reissun vähän konkreettisemmaksi ja alan oikeasti suunnitella ja valmistautua siihen. On ollut jotenkin vaikea suunnitella tekemisiä, kun tuntuu että esitelmä pitää saada ensimmäisenä valmiiksi, sitten vasta vapaa-aika Ateenassa. Nyt juuri en jaksa ajatella koko asiaa. Kyllä se matkakuume sieltä sitten tulee, varmastikin, kunhan koneeseen noustaan. Ehkä tämä väsymyksen tummansininen tunnelma muuttuu pian vielä kreikkalaiseksi vaaleansiniseksi. Ehkä tämä on vain tämä ilta ja paha mieli jostain.

Tällaisessa mielentilassa kuuntelen synkistelymusiikkia. Esimerkiksi yksi Zen Cafén parhaita hitaita kappaleita ikinä on seuraava, Huonot päiväsi. Yhtä aikaa masentava ja lohdullinen, se on kauneutta.

Luettuani Neil Gaimanin kauhukirjan Coraline, olen odottanut malttamattomana Henry Selickin tekemää animaatiota kirjasta. Ja kyllä, nyt se on täällä, nyt se on 3D-teattereissa, viimeinkin! Ja minähän riensin katsomaan.

Enkä pettynyt. Coraline oli hieno animaatio. Kirjaa lukiessa minua ei pelottanut kovastikaan, mutta elokuva oli ehkä jopa jännittävämpi. Coralinen maailmat, molemmat niistä, oli visualisoitu upeasti. 3D-tekniikka lisäsi tehoja. Coraline oli siis ensimmäinen kokemukseni 3d-elokuvista, ja hienohan se oli. Tosin minua vähän vaivasivat ne lasit, kun ne eivät olleet kovin mukavat päässä… Mutta onneksi elokuva vei mukanaan niin, että nenää painavat lasit unohtuivat.

Kotiin tullessa juttelin Papulle elokuvan Kissasta, joka oli minusta aika hienosti tehty hahmo, sellainen vähän luisevan kulkukissan oloinen, isopäinen ja kapeaselkäinen. Ensimmäinen ajatus kotioven avattuani oli, että miksi Papulla on noin pieni pää… Kunnes puoli sekuntia myöhemmin tajusin verranneeni omaa lihaa ja verta olevaa kissaani animaatiohahmoon. 🙂 Käyhän se näinkin!

Olen kirjapäiväkirjassani jo kertonut Coralinen juonesta ihan riittävästi, joten enpä tee sitä uudelleen. Jostain syystä elokuvan nimi on suomennettu pidemmäksi, Coraline ja toinen todellisuus. Miksi ihmeessä? Pelkkä Coraline olisi toiminut ihan hyvin.

Mutta voin siis lämpimästi suositella tätä muillekin kuin Gaiman-faneille! Kirjaa ei tarvitse olla luettu elokuvan katsoakseen. Suosittelen edelleen lämpimästi elokuvan nettisivuja, joissa riittää seikkaltavaa. Omassa työkoneessani on kuukausien ajan ollut sieltä lainattu taustakuva ihan parhaalla rohkaisulauseella: The braver you are the more you’ll see.

Kuvan Coraline Jonesista lainasin täältä.

Viime viikonlopun hääparin korttiin olisin halunnut kirjoittaa tämän lainauksen Robert Houghin romaanista:

Rakkaus jos mikä sieppaa otteeseensa, vie järjen ja sen mukana maltin, ja millaisia ovatkaan malttinsa menettäneet ihmiset?

No. Minun kokemukseni mukaan ne pystyvät suurin piirtein mihin vaan.

Mutta enpä kirjoittanut, kun olosuhteet veivät toisin, mutta minusta tuo on kauniisti sanottu. Siinäpä oikeastaan onkin Robert Houghin romaanin Tiikerinkesyttäjättären täysi tunnustus (The Final Confession of Mabel Stark, 2001, suom. 2005) kaunis ja herkkä osuus. Muilta osin kirja on roisimpi, vauhdikkaampi eikä yhtä kohtausta lukuunottamatta pysähdy romantisoimaan yhtään mitään: ei avioliittoa, ei sirkusta, ei elämää.

Mabel Stark oli 1920-luvulta alkaen amerikkalaisen sirkuksen valovoimaisimpia tähtiä. Hän koulutti tiikereitä enemmän ja paremmin kuin kukaan muu, esitti rohkeita numeroita illasta toiseen ja vietti jokseenkin vauhdikasta elämää. Hänestä on käsittääkseni ilmestynyt myös hiukan sensaatiohakuinen omaelämäkerta, mutta sensaatiohakuisuudessa Robert Houghin Mabel-kirja ei ole myöskään ihan vaatimaton.

Tiikerinkesyttäjättären täysi tunnustus on kuin sirkusnäytäntö: se kulkee numerosta toiseen selittämättä kovin paljoa taustoja tai pysähtymättä liikoja mihinkään, ei iloon eikä suruun. Jos menee huonosti, show jatkuu ja tarinaa viedään eteenpäin. Valokeila on vain pienessä kuvassa kerrallaan, eikä kokonaisuutta yritetäkään valaista. Vauhti on tärkeää, ja vauhtia Mabel Starkin elämässä riittää. Ainoa tyven, ainoa pysähdyspaikka kirjassa on Mabelin ainoan rakkausavioliiton hääloman kohdalla. Se onkin varsin kaunis kuvaus.

Mabel Stark (1889-1968) oli siis melkoisen värikkään elämän viettänyt sirkuslainen. Viisi avioliittoa, uran aloitus strippaajana, alkoholinkäyttö, ”hämärä menneisyys”, kirjava kielenkäyttö ja voimakas tahto. Lemmikkitiikeri Rajah, joita oikeasti oli kaksi, mutta kirjassa helpotuksen vuoksi vain yksi – lemmikkitiikeri joka jakoi vuoteen, kodin ja kaiken, ja joka ainakin Houghin mukaan vei Mabelilta myös sen ainoan rakkauden. Mabel Stark oli tähti ja legenda, eikä totuutta hänen kaikista elämänvaiheistaan tiedä kukaan.

Minua häiritsi tässä kirjassa Houghin epämääräinen kerronta tai vihjailu siihen suuntaan, että Rajah oli Starkille paljon muutakin kuin kesy lemmikki. Hough tuntuu nauttivan saadessaan vertailla Starkin eri aviomiesten seksuaalisia kykyjä, ja hän vihjailee myös siihen suuntaan, että suhde lemmikkitiikeriinkin olisi ollut melko seksuaalinen. Tämä kaikki on minusta täysin tarpeetonta tällaisessa kirjassa. Erotiikkaan tuhlatut sivut olisi voinut käyttää vaikkapa enemmän Starkin elinympäristön kuvaamiseen: nyt 1900-luvun alkupuolen sirkusmaailma jää vain etäiseksi, hämäräksi taustaksi. Siitä valaistaan välillä yksityiskohtia, mutta mitään kokonaista kuvaa tai muuta kuvaa sirkuksen elämänmenosta kaikkiaan ei tämän kirjan perusteella saa. Kirjan tähti on Mabel Stark, ja niin saa ollakin, mutta en vain ihan kauheasti pitänyt kirjan sensaationhakuisuudesta.

Suurimman osan aikaa minun kävi vain sääliksi Mabel Starkia. Miksi Robert Hough on halunnut kirjoittaa tämän kirjan? En tunne Mabel Starkin tarinaa tarpeeksi hyvin erottaakseni kirjassa faktan ja fiktion, joita Hough loppusanoissa myöntää sekoittaneensa melkoisen estoitta. Ehkä se ei ole tärkeääkään: pitäisi vain suhtautua Tiikerinkesyttäjättären täyteen tunnustukseen puhtaasti viihteenä. Se ei vain ole kovin helppoa, jos koko ajan käy sääliksi päähenkilöä.

Tästä on ilmeisesti ainakin ollut suunnitteilla elokuva. Onkohan se valmistunut? Olisi mielenkiintoista nähdä se.

Kuvat Mabel Starkista on lainattu täältä.

Irlantilainen Maeve Binchy kirjoittaa kirjoja, jotka melkein kertovat tästä maailmsta, mutta eivät sitten kuitenkaan. Hänen kirjojensa päähenkilöt ovat yleensä melkein kuin tavallisia ihmisiä: tavallisen näköisiä, työtä tekeviä, eivät siis mitään saippuaoopperan henkilöitä. He kohtaavat tavallisia elämän ongelmia ilman se suurempaa hötkyilyä. Binchyn kuvaamaan maailmaan on helppo eläytyä, ja jotenkin tulee sellainen olo, että sinne voisi vaikka haluta asumaan. Binchyn maailma tuntuu kuitenkin eroavan todellisesta maailmasta yhdessä ratkaisevassa kohdassa: Binchyn maailmasta puuttuu kyynisyys ja kylmyys. Siksi se on niin houkutteleva, siksi sinne haluaisi muuttaa ja siksi henkilöt ovat niin lämpimiä. Siksi kirjoissa on aina onnellinen loppu – ei aina ratkaistu, mutta onnellinen kuitenkin.

Myös Valkeiden kukkien lehto (Whitethorn Woods 2006, suom. 2007) on samaa luokkaa. Pieni Rossmoren kaupunki, joka on kirjan keskuspaikka, vaikuttaa kaupungilta jonne on pakkopakkopakko päästä, koska vasta siellä osaisin olla onnellinen, sillä siellä on aitoja, lämminsydämisiä ihmisiä, joiden elämä ei ole turhan monimutkaista. Osa henkilöistä on niin sanotusti normaalisti pahiksia, eli vihaisia, katkeria, kateellisia ja ehkäpä jopa rikollisia (hui!). Mutta koska tämä on Binchyn Irlanti, pahikset joko oppivat elämästä jotain uutta ja muuttavat tapojaan, tai sitten heille käy huonosti ja joutuvat vankilaan. Jokatapauksessa ihmisten ongelmat ovat jotenkin käsiteltävissä olevan kokoisia, eikä turha analyyttisyys kuulu kuvioon. Aitous ja maanläheisyys ovat kirkkaita, lämpimiä ja positiivisen tunnelman peruskiviä.

Valkeiden kukkien lehto oli minulla reissupokkarina, ja se sopikin hyvin matkalukemiseksi, sillä se muodostuu löyhästi toisiinsa liittyvistä erillisistä tarinoista. Myös se sopi toukokuussa hiukan väsyneeksi käyneelle mielelleni, sillä oloa helpotti kun sai melkein itkeä kaipuusta tällaiseen maailmaan. Kirjan nimessä esiintyvä lehto on Rossmoren lähistöllä oleva Pyhän Annan lähde, joka toteuttaa toiveita, ja johon kaikissa kirjan tarinoissa jotenkin viitataan. Kehyskertomuksessa on meneillään konflikti: kaupungin uusi ohitustie tulee menemään suoraan lähteen päältä. Tiellä on vastustajia ja kannattajia, ja molemmilla on hyviä perusteluita. Binchymaista on, ettei hän asetu kummankaan puolelle, vaan kaivaa esiin kolmannen vaihtoehdon. Niin yksinkertaista ja maalaisjärkeen sopivaa kuin se onkin, se on myös epätodellista, sillä edes minun kirkasotsaisuuteni ei usko tällaiseen politiikan tekoon tässä maailmassa. Mutta ehkä juuri siksi siitä on ihanaa lukea kirjoista.

Niin Valkeiden kukkien lehto kuin muutkin lukemani Maeve Binchyn romaanit ovat niin sanottua hömppää ja helppoa kirjallisuutta. Onneksi ovat, sillä juuri sellaista olen viime aikoina kaivannut. Binchyn romaaneista puuttuu ylianalyyttisyys ja monimutkaisuus, mutta onneksi pystyn tuottamaan sitä puolta itsekin. Pohdin nimittäin juuri tätä näennäistä helppoutta. On totta, että tämänkin romaanin voi ohittaa vain kevyenä iltalukemisena, jollaiseksi se sopii hyvin, mutta miksi ihmeessä tämä kevyt iltalukeminen on nyt jo parin viikon ajan pyörinyt mielessäni monen monituista kertaa? Jotenkin Binchyn idealistinen kuvaus ihmisluonteen paremmasta puolesta teki minuun vaikutuksen, ja olen yrittänyt miettiä, miten omaa elämää ja käyttäytymistä saisi muutettua enemmän binchymaiseen suuntaan. Oikeastaan lääkkeet ovat yksinkertaisia: kohtele muita ihmisiä hyvin, paremminkin kuin he ansaitsevat; tee työsi ahkerasti ja pyri työsi kautta lisäämään hyvinvointia lähiympäristössäsi; älä valehtele, älä petä, äläkä varasta – ole rehellinen myös itsellesi; älä tee rakkaudesta draamaa vaan ota se vastaan kauniina lahjana; jätä suuremmat huolet katolisen Jumalan ja pyhimysten haltuun; älä pelkää elää elämääsi.

Joskus luin liian monta Binchya putkeen ja kyllästyin tähän sokerimaailmaan. Mutta yksi kirja kerrallaan annosteltuna tämä toimii hyvin.

Seuraava sivu »