Näitä rästipostauksia tykittää nyt ripeällä tahdilla, kun asiat vielä ovat mielessä. Eli seuraavaksi paluu kahden viikon taakse ensimmäiseen kansainväliseen konferenssiini.

Konferenssin koko nimi, Labour Markets and Welfare States. The Nordic Model in Comparative and Transnational Historical Perspectives, kertoo hyvin paljon sen sisällöstä (kuten tietysti kuuluukin, heh, olenpa innovatiivinen tänään). Konferenssin järjesti NordWel, joka on pohjoismainen hyvinvointivaltiotutkimuksen huippuyksikkö.

Pääsin tutustumaan pieneltä osin myös Tukholman yliopiston Frescati-kampukseen, jonne matkustimme näppärästi aivan viereen tunnelbanalla. Kampuksella oli vihreää ja keväistä, sellaista kuin Jyväskylässä nyt tai alkuviikosta. Nuuhkimme kukkivaa tuomea aina ohikulkiessamme.

Tuomen katveesta

Konferenssi oli hyvin monitieteinen. Kuten aiemmin totesin, olin ainoa kulttuurin tutkija siellä, mutta historioitsijoita, sosiologeja, politiikan tutkijoita, taloustieteilijöitä ja voi vaikka mitä löytyi. Kaikkia yhdisti teemana hyvinvointivaltio ja työmarkkinat, ja tulokulmat aiheeseen vaihtelivat laidasta laitaan. Yhteistä puhuttavaa löytyi runsaasti! Osallistujia oli monista Euroopan maista, Yhdysvalloista, mutta kuitenkin eniten Pohjoismaista.

Nimiluetteloa lyhentääkseni en kerro tässä kaikista mielenkiintoisista papereista, joita luin, mutta keynote-puhujat ja joitakin muita henkilöitä tekee mieli mainita. Ensimmäinen keynote-luennoitsija oli Peter Swenson Yalesta. (Kun tajusin hänen olevan Yalesta, ajattelin välittömästi Rorya ja hihittelin.) Kun katson muistiinpanojani, näyttää siltä että Swenson puhui kapitalistisista prosesseista ja hyvinvointivaltiosta, mutta ihan niin en kyllä muista luentoa käsittäneeni silloin kun sitä kuuntelin. Joku fiksumpi sai varmaan paremmat muistiinpanot. Toinen ensimmäisen päivän keynote oli eniten odottamani Yvonne Hirdman, ruotsalainen historioitsija ja feministi, joka on tunnettu esimerkiksi sukupuolijärjestelmän tai -systeemin käsitteestä (genussysteemet). Hirdman piti hauskan ja elävänä luentonsa vaaleanpunainen marimekon paita päällään, mistä tietysti sain lisäinnostusta. 🙂 Hän puhui sukupuolesta ja työstä ruotsalaisessa työväenliikkeessä 1900-luvulla ja osoitti, miten niin historian kuin muidenkin tieteenalojen tutkimus tarvitsee gender -näkökulmaa. Hän totesi esimerkiksi myös, miten tärkeää on kiinnittää huomiota kysymysten muotoiluun. On eri asia ilmaistaanko asia esimerkiksi naiskysymyksenä, väestökysymyksenä tai gender-kysymyksenä.

Tunnelbanalle

Ensimmäisenä päivänä osallistuin sessioon, jossa käsiteltiin työn ja perheen yhdistämisen konfliktia. Kaikki paperit olivat mielenkiintoisia, ja olisin tavallaan toivonut olevani niiden kanssa samassa sessiossa. Paperit keskustelivat hyvin keskenään, ja kuuntelijat kommentoivat paljon. Siinä sessiossa myös minä voitin erään kynnyksen ja avasin suuni

kommenttiin. Tähän asti olin kommentoinut ainoastaan laitoksen omassa tutkijaseminaarissa, ja vähänkin vieraampi ympäristö on aina tehnyt minusta tuppisuun.

Ensimmäisenä iltana eli keskiviikkona olimme vastaanotolla Södra teaternin festvåningenissa, kuten eilisessä matkaraportissa kerroin. Nukkumaan menin hyvinkin ajoissa, sillä aikainen aamuherätys laivalla painoi silmiä.

Toisen päivän läksy oli hyvin konkreettinen: minun pitää työstää jännittämistäni ja kehittää keinoja hallita sitä. Oma sessioni oli päivän viimeinen, oma paperini sen session viimeinen, joten koko päivä meni jännittämiseen. Odotin kovasti Erkki Tuomiojan keynotea, mutta muistiinpanoissani on tasan kaksi asiaa koko luennosta, sillä se oli juuri ennen omaa sessiotani, ja jouduin keskittymään vain hengittämiseen. Jännittäminen meni ihan överiksi. En pystynyt juurikaan syömään, kädet tärisivät ja välillä tuntui että maailma keinuu. Hengitys oli epätasaista. Toinen sessiomme puheenjohtajista istui edessäni, ja ilmeisesti olin huokaillut melko kummallisesti edellisen paperin käsittelyn aikana, sillä kun vuoroni tuli, hän kääntyi puoleeni ja kysyi, olenko varmasti kunnossa. Kiva. Pitäessäni lyhyttä esittelyä paperistani, sekosin muistiinpanoissani aivan täysin, ja puheenvuorostani tuli pomppiva ja sekava. En muista siitä juuri mitään.

Oman paperin käsittely meni jotakuinkin niin kuin ennakoinkin. Sain kannustusta ja joitakin ihan hyviä kommenttejakin, mutta päälinja keskustelussa oli tyyliin ”kuulostaa tosi tärkeältä ja mielenkiintoiselta, jatka samaan malliin!”. Se on tietenkin ilo kuulla, mutta olisihan muutakin tietysti voinut tulla esiin. Kukaan paikallaolijoista ei vain osannut kommentoida paperiani, kun he eivät tienneet etnologiasta ja näkökulmastani tarpeeksi. Vika on tietysti myös paperini: olisi pitänyt kirjoittaa jotenkin selkeämmin ja taustoittavammin. Seuraavalla kerralla hoidan asian paremmin!

Kampuksella

Oman sessioni jälkeen oli vuorossa illallinen Wenner-Gren Centerissä. Sen jälkeen jaksoin jopa käydä yksillä pienellä porukalla – olisihan se nyt ollut vähän pelleilyä, jos käy Tukholmassa konferenssissa eikä kertaakaan missään oluella.

Kolmantena päivänä eli perjantaina olin jo melko väsynyt, mutta opin kuitenkin uuden käsitteen: flexicurity. Se kuvaa pohjoismaisia, erityisesti tanskalaisia työmarkkinoita, joissa yhdistyvät joustavuus ja turvallisuus. Sain selville, että mallia markkinoidaan paljon tänä päivänä EU:ssa, ja kuulin paljon positiivista Tanskan työmarkkinoista. Opin myös, että flexicurityn käsitettä on kritisoitu, mutta  kritiikkiä ei juurikaan käsitelty tässä paneelissa.

Perjantaina oli myös kokoava paneeli, jossa keskustelivat Noel Whiteside, Peter Swenson, Sonya Michel, Pat Thane ja Christopher Lloyd. Olin kolmen päivän ylitsepursuavasta sosiaalisuudesta ja small talkista jo niin väsynyt, että eristäydyin tässä vaiheessa vähän ihmisistä. En vain enää jaksanut. (Suoraan sanottuna mielessä kävi, että jos joku nyt tulee puhumaan minulle, alan huutaa. No en alkanut. Mutta en myöskään enää hakenut istumapaikkaa sieltä ruuhkaisesta reunasta salia.) Haaveilin pian koittavasta vapaahetkestä Junibackenista ja ilahduin, kun Peter Swenson sanoi, että on tärkeää tutkia tarinoita. Niin hyvinvointivaltion ja työmarkkinoiden tutkimuksessa kuin muutenkin on tärkeää ymmärtää tarinoiden merkitys. Tässä kohdin hihkuin ilosta: viimeinkin joku puhuu siitä mistä minä puhuin, mutta Swenson jatkoi perinteisempään historioitsijatyyliin: että voisimme ymmärtää nykypäivää, pitää tutkia kuka sanoi mitä ja missä ja kenelle.

Konferenssin merkitys oli ennen kaikkea siinä, että menin sinne. Voitin itseni ja pelkoni ja menin. Seuraava kansainvälinen konferenssi ei ehkä ole enää ihan niin pelottava. Toinen tärkeä asia oli verkostoituminen. Tapasin paljon kiinnostavia ihmisiä, joista monia toivottavasti tapaan uudelleenkin yhteisten aiheiden tiimoilta. Näin Yvonne Hirdmanin livenä (jee!) ja kohtasin monia hienoja, hyviä tutkijoita – sekä kollegoja että roolimalleja, omalla tavallaan.

Advertisements