Touko 2009


Olen viimeistä iltaa tässä kodissa. Huomenaamulla saapuu ensin siskoni, jonka kanssa teemme vähän valmisteluja, ja sen jälkeen (valitettavan pieneksi vähentynyt) muuttoporukka. Tavarani, joita on taas muutama laatikollinen enemmän kuin edellisessä muutossa, siirretään kesän ensimmäisenä hellepäivänä uuteen kotiin.

Olen ollut tässä kodissa onnellinen ja viihtynyt todella hyvin, alusta asti. Ihanin kotini tähän asti. Mutta vain tähän asti, sillä eilen ja tänään olen viipyillyt tulevassa kodissani ihmetellen onneani. Muutan ensinnäkin isompaan asuntoon kuin koskaan tähän asti. Lisäksi uusi kotini vastaa monilta osin niitä unelmia, joita minulla on ollut omasta asunnosta. Ja kaiken hyvän lisäksi siellä on juuri nyt niin kaunista, että en voi uskoa sitä omakseni. Vastamaalatut seinät, minun väriseni. Eteisen laatat, jotka valitsin ihan itse ja jotka muistuttavat vähän sammalta. Olohuoneen ikkunasta ja parvekkeelta näkyvät koivut ja keittiön ikkunan edessä kasvavat männyt. Vanhat komeroiden ovet. Ja kaiken kruununa ihana, vastahiottu puulattia, joka kaivettiin esiin muovimattokerrosten alta.

Juuri nyt uusi kotini on valoisa ja avara, vaalea ja rauhoittava. Sellaisena on on vähän vieraskin, sillä minun kodissani on värejä, aina. Huomenna kaikki muuttuu: se kauneus ja herkkyys muuttu toisenlaiseksi, kun asunto täyttyy huonekaluistani ja muista tavaroistani. Vieraus luullakseni ja toivoakseni katoaa, ja asunto alkaa näyttää minun kodiltani – mutta toivottavasti jotain tämänpäiväisestä kauneudesta kuitenkin jää, eivätkä tavarani peitä sitä kokonaan.

Remontti on sen verran kesken, ettei minun tarvitse viikonlopun aikana vielä levitellä kaikkia tavaroita. Tai en oikeastaan voikaan, vaikka vuokralaatikot kyllä toivon voivani tyhjentää jonnekin. Tai sitten teen sen maanantaina, kun kaikki tulee valmiiksi – tässä konkurssissa muutama ylimääräinen vuokraeuro laatikoista ei enää tunnu.

Muuttoporukkalistassani oli parhaimmillaan toistakymmentä henkeä, mutta kun muutto siirtyi lauantaille, väki yllättäen väheni aika tavalla. Siskoni tekee herkkuruokia talkoolaisille, ja olen varannut kantamisen väliin pohjalaisia ”pirun väkeviä” -karkkeja. Eivätköhän laatikot tule kannetuksi vähän vähemmälläkin porukalla, kun tankkaus on kunnossa.

Mutta siis: näkemiin Tuomiojärvi, toistaiseksi. Tuskin ihan pian tulen asumaan näin lähellä järven rantaa! Onneksi tässä kaupungissä järvi on kuitenkin vain lyhyen pyörämatkan päässä, asui melkein missä tahansa.

Muuttohässäkkä yhdistettynä loppuvaiheessa olevaan remppaan on ollut kamalaa. Suoraan sanottuna odotan vain, että tämä kaikki olisi jo ohitse. Uudessa kodissa ei ole vielä nettiyhteyttä, joten bloggaaminen jää työkoneen varaan joksikin aikaa.

Mainokset

Näitä rästipostauksia tykittää nyt ripeällä tahdilla, kun asiat vielä ovat mielessä. Eli seuraavaksi paluu kahden viikon taakse ensimmäiseen kansainväliseen konferenssiini.

Konferenssin koko nimi, Labour Markets and Welfare States. The Nordic Model in Comparative and Transnational Historical Perspectives, kertoo hyvin paljon sen sisällöstä (kuten tietysti kuuluukin, heh, olenpa innovatiivinen tänään). Konferenssin järjesti NordWel, joka on pohjoismainen hyvinvointivaltiotutkimuksen huippuyksikkö.

Pääsin tutustumaan pieneltä osin myös Tukholman yliopiston Frescati-kampukseen, jonne matkustimme näppärästi aivan viereen tunnelbanalla. Kampuksella oli vihreää ja keväistä, sellaista kuin Jyväskylässä nyt tai alkuviikosta. Nuuhkimme kukkivaa tuomea aina ohikulkiessamme.

Tuomen katveesta

Konferenssi oli hyvin monitieteinen. Kuten aiemmin totesin, olin ainoa kulttuurin tutkija siellä, mutta historioitsijoita, sosiologeja, politiikan tutkijoita, taloustieteilijöitä ja voi vaikka mitä löytyi. Kaikkia yhdisti teemana hyvinvointivaltio ja työmarkkinat, ja tulokulmat aiheeseen vaihtelivat laidasta laitaan. Yhteistä puhuttavaa löytyi runsaasti! Osallistujia oli monista Euroopan maista, Yhdysvalloista, mutta kuitenkin eniten Pohjoismaista.

Nimiluetteloa lyhentääkseni en kerro tässä kaikista mielenkiintoisista papereista, joita luin, mutta keynote-puhujat ja joitakin muita henkilöitä tekee mieli mainita. Ensimmäinen keynote-luennoitsija oli Peter Swenson Yalesta. (Kun tajusin hänen olevan Yalesta, ajattelin välittömästi Rorya ja hihittelin.) Kun katson muistiinpanojani, näyttää siltä että Swenson puhui kapitalistisista prosesseista ja hyvinvointivaltiosta, mutta ihan niin en kyllä muista luentoa käsittäneeni silloin kun sitä kuuntelin. Joku fiksumpi sai varmaan paremmat muistiinpanot. Toinen ensimmäisen päivän keynote oli eniten odottamani Yvonne Hirdman, ruotsalainen historioitsija ja feministi, joka on tunnettu esimerkiksi sukupuolijärjestelmän tai -systeemin käsitteestä (genussysteemet). Hirdman piti hauskan ja elävänä luentonsa vaaleanpunainen marimekon paita päällään, mistä tietysti sain lisäinnostusta. 🙂 Hän puhui sukupuolesta ja työstä ruotsalaisessa työväenliikkeessä 1900-luvulla ja osoitti, miten niin historian kuin muidenkin tieteenalojen tutkimus tarvitsee gender -näkökulmaa. Hän totesi esimerkiksi myös, miten tärkeää on kiinnittää huomiota kysymysten muotoiluun. On eri asia ilmaistaanko asia esimerkiksi naiskysymyksenä, väestökysymyksenä tai gender-kysymyksenä.

Tunnelbanalle

Ensimmäisenä päivänä osallistuin sessioon, jossa käsiteltiin työn ja perheen yhdistämisen konfliktia. Kaikki paperit olivat mielenkiintoisia, ja olisin tavallaan toivonut olevani niiden kanssa samassa sessiossa. Paperit keskustelivat hyvin keskenään, ja kuuntelijat kommentoivat paljon. Siinä sessiossa myös minä voitin erään kynnyksen ja avasin suuni

kommenttiin. Tähän asti olin kommentoinut ainoastaan laitoksen omassa tutkijaseminaarissa, ja vähänkin vieraampi ympäristö on aina tehnyt minusta tuppisuun.

Ensimmäisenä iltana eli keskiviikkona olimme vastaanotolla Södra teaternin festvåningenissa, kuten eilisessä matkaraportissa kerroin. Nukkumaan menin hyvinkin ajoissa, sillä aikainen aamuherätys laivalla painoi silmiä.

Toisen päivän läksy oli hyvin konkreettinen: minun pitää työstää jännittämistäni ja kehittää keinoja hallita sitä. Oma sessioni oli päivän viimeinen, oma paperini sen session viimeinen, joten koko päivä meni jännittämiseen. Odotin kovasti Erkki Tuomiojan keynotea, mutta muistiinpanoissani on tasan kaksi asiaa koko luennosta, sillä se oli juuri ennen omaa sessiotani, ja jouduin keskittymään vain hengittämiseen. Jännittäminen meni ihan överiksi. En pystynyt juurikaan syömään, kädet tärisivät ja välillä tuntui että maailma keinuu. Hengitys oli epätasaista. Toinen sessiomme puheenjohtajista istui edessäni, ja ilmeisesti olin huokaillut melko kummallisesti edellisen paperin käsittelyn aikana, sillä kun vuoroni tuli, hän kääntyi puoleeni ja kysyi, olenko varmasti kunnossa. Kiva. Pitäessäni lyhyttä esittelyä paperistani, sekosin muistiinpanoissani aivan täysin, ja puheenvuorostani tuli pomppiva ja sekava. En muista siitä juuri mitään.

Oman paperin käsittely meni jotakuinkin niin kuin ennakoinkin. Sain kannustusta ja joitakin ihan hyviä kommenttejakin, mutta päälinja keskustelussa oli tyyliin ”kuulostaa tosi tärkeältä ja mielenkiintoiselta, jatka samaan malliin!”. Se on tietenkin ilo kuulla, mutta olisihan muutakin tietysti voinut tulla esiin. Kukaan paikallaolijoista ei vain osannut kommentoida paperiani, kun he eivät tienneet etnologiasta ja näkökulmastani tarpeeksi. Vika on tietysti myös paperini: olisi pitänyt kirjoittaa jotenkin selkeämmin ja taustoittavammin. Seuraavalla kerralla hoidan asian paremmin!

Kampuksella

Oman sessioni jälkeen oli vuorossa illallinen Wenner-Gren Centerissä. Sen jälkeen jaksoin jopa käydä yksillä pienellä porukalla – olisihan se nyt ollut vähän pelleilyä, jos käy Tukholmassa konferenssissa eikä kertaakaan missään oluella.

Kolmantena päivänä eli perjantaina olin jo melko väsynyt, mutta opin kuitenkin uuden käsitteen: flexicurity. Se kuvaa pohjoismaisia, erityisesti tanskalaisia työmarkkinoita, joissa yhdistyvät joustavuus ja turvallisuus. Sain selville, että mallia markkinoidaan paljon tänä päivänä EU:ssa, ja kuulin paljon positiivista Tanskan työmarkkinoista. Opin myös, että flexicurityn käsitettä on kritisoitu, mutta  kritiikkiä ei juurikaan käsitelty tässä paneelissa.

Perjantaina oli myös kokoava paneeli, jossa keskustelivat Noel Whiteside, Peter Swenson, Sonya Michel, Pat Thane ja Christopher Lloyd. Olin kolmen päivän ylitsepursuavasta sosiaalisuudesta ja small talkista jo niin väsynyt, että eristäydyin tässä vaiheessa vähän ihmisistä. En vain enää jaksanut. (Suoraan sanottuna mielessä kävi, että jos joku nyt tulee puhumaan minulle, alan huutaa. No en alkanut. Mutta en myöskään enää hakenut istumapaikkaa sieltä ruuhkaisesta reunasta salia.) Haaveilin pian koittavasta vapaahetkestä Junibackenista ja ilahduin, kun Peter Swenson sanoi, että on tärkeää tutkia tarinoita. Niin hyvinvointivaltion ja työmarkkinoiden tutkimuksessa kuin muutenkin on tärkeää ymmärtää tarinoiden merkitys. Tässä kohdin hihkuin ilosta: viimeinkin joku puhuu siitä mistä minä puhuin, mutta Swenson jatkoi perinteisempään historioitsijatyyliin: että voisimme ymmärtää nykypäivää, pitää tutkia kuka sanoi mitä ja missä ja kenelle.

Konferenssin merkitys oli ennen kaikkea siinä, että menin sinne. Voitin itseni ja pelkoni ja menin. Seuraava kansainvälinen konferenssi ei ehkä ole enää ihan niin pelottava. Toinen tärkeä asia oli verkostoituminen. Tapasin paljon kiinnostavia ihmisiä, joista monia toivottavasti tapaan uudelleenkin yhteisten aiheiden tiimoilta. Näin Yvonne Hirdmanin livenä (jee!) ja kohtasin monia hienoja, hyviä tutkijoita – sekä kollegoja että roolimalleja, omalla tavallaan.

Koska kaikki Tukholman konferenssiin liittyvä materiaali on töissä, kirjoitan ensin turistinaolostani Tukholmassa. Minullahan oli siis aikaa sekä keskiviikkona (tämä tarina siis sijoittuu parin viikon takaisiin päiviin) aamulla että perjantaina illalla pyöriä kaupungilla itsekseni. Keskiviikkona laivani oli satamassa jo ihastuttavaan aikaan klo 6.30, jolloin olin lähinnä kiukkuinen aamuherätyksestä ja parissa tunnissa jo kyllästynyt kuljeskeluun uuteen päivään heräävässä kaupungissa. Onneksi sää kuitenkin suosi: aamu oli upea.

Saavumme Tukholmaan

Söin aamupalaa, kuljeskelin trolleyn kanssa ympäriinsä, istuin Kungsträdgårdenissa lukemassa konferenssin papereita, sitten menin Slusseniin katsastamaan illanviettopaikkaa ja istuin sielläkin auringossa lukemassa. Oli varsin nättiä.

Kungsträdgårdenin suihkulähteet

Kaariportteja Slussenin tunnelbana-aseman lähellä

Kun sisko joitakin vuosia sitten asui Tukholmassa, kävin siellä monta kertaa sinä aikana. Muistot paikoista tuntuivat haalistuneen, mutta kyllä ne sitten palasivat mieleen, kun keskustassa kuljin. Esim. Sergelin tori, jonka äärellä sisko tuli mieleen tosi vahvasti, ja se eräskin hauska Harry Potter -ilta viereisessä Kulturhusetissa.

Sergelin tori

Jotenkin katukuva ja ihmiset toivat mieleen siskoni – minusta Tukholma aikanaan vaikutti kovasti hänen tyyliinsä ja olemukseensa, ja ehkä tunnelmoin niitä aikoja muutenkin yksin ikävissäni. Seuraavana iltana muuten kävelin aivan siskon taannoisen asunnon vierestä. Mieleni teki kauheasti kiljua kaikille vieressä, että ”tuolla mun sisko asui, just tuossa talossa, tästä me aina mentiin!” mutta onneksi tajusin olla keskeyttämättä hyvää keskustelua vieressäni heitä ihan näinkin paljon kiinnostavalla yksityiskohdalla. 🙂

Paras hotellisänky ikinäOlen jo puheissani hehkuttanut hotellia, missä yövyin (kuten muutkin konferenssivieraat). Melko halpaan majoitukseen tottuneelle se oli varsin luksusta. Oma huone, ihana, pehmeä sänky jossa nukuin syvää, levollista unta. Hotelli oli ympäristömerkitty, mikä näkyi uusiovessapaperin lisäksi esimerkiksi aamiaisen runsaana luomutuotevalikoimana.

Ennen tätä matkaa Tukholma on ollut minulle siskoni kaupunki. Kaikki siellä kokemani ja näkemäni on jollain tapaa liittynyt rakkaaseen siskooni, ja hyvä niin. (Paitsi yksi muisto kyllä liittyy prinsessa Victoriaan, hih.) Tämän matkan antia on kuitenkin se, että minulla on nyt omia muistoja Tukholmasta, omia muistin paikkojani. Olen kokenut siellä asioita kylläkin isossa porukassa, mutta silti yksin. Osaan näistä paikoista tuskin pääsen koskaan uudelleen. Konferenssin illanvietot esimerkiksi olivat hyvin juhlavissa, upeissa tiloissa. Ensimmäinen vastaanotto oli Södra teaternin juhlakerroksessa, aivan tämän seuraavassa kuvassa ylhäällä näkyvän keltaisen talon kattotasolla, jonka terassilta oli huikeat näkymät yli kaupungin.

Taustalla Södra teatern

Toisena iltana illallinen oli Wenner-Gren Centerissä toisella puolella kaupunkia. Pilvenpiirtäjän kattokerroksesta oli jälleen uskomattoman upeat näkymät. Ja hyvät ruoat molemmissa paikoissa! Näitä omia, minulle uusia paikkoja oli myös Tukholman yliopiston kampus, josta laitan kuvia varsinaisen konferenssiraportin väliin.

Perjantaina konferenssin loputtua olisin voinut lähteä muiden lentojaan/laivojaan odottavien kanssa kaupungille, mutta kaipasin niin kovasti omaa rauhallista hetkeä, että karkasin omille teilleni. Kävelin Djurgårdeniin ja suoraan haaveilupaikkaani Junibackeniin. Vuosia sitten kävimme siellä siskon kanssa, ja paikka oli aikamoinen elämys. Sovimme silloin, että palaamme jonain päivänä sinne. Halusin palkita itseni raskaan konferenssin Astrid Lindgrenpäätteeksi ja menin nyt sinne yksin. Ehdin juuri ennen sulkemisaikaa niin, etten oikeastaan ehtinyt katsella ympärilleni museon alkuosassa vaan kiiruhdin suoraan Satujunaan, joka kuljettaa läpi Astrid Lindgrenin maailman. Kuuntelin Astrid Lindgrenin omaa kerrontaa ääninauhalta ja nauroin ja itkin vuorotellen. Tämä oli ehdottomasti koko matkani tunteikkain ja sen kautta merkityksellisin osuus. Tarinoiden voimasta puhuttiin myös konferenssissa, mutta täällä niiden voiman vasta saattoi tuntea selkäydintään myöten. Junibacken on oikeastaan minun ja siskon yhteinen paikka, mutta toivon ettei hän pahastu tästä pikavisiitistäni sinne yksin. Se ei ole poissa tulevasta yhteisestä uusintakäynnistä, vaan tänne voin tulla uudestaan ja uudestaan.

Satujunan jälkeen Huvikumpu tai kahvila eivät oikeastaan enää kiinnostaneet, vaan shoppailin kirjakaupassa vähän tuliaisia itselle ja kummitytölle. Junibackenin jälkeen olinkin jo aika väsynyt. Kuljeskelin Djurgårdenissa ja löysin mitään reittejä suunnitelematta esimerkiksi rauhallisen hautausmaan ja sieltä Estonian muistomerkin, joka oli varsin kaunis.

Estonia -muistomerkki

Estonian muisto ei koskaan katoa

Kolmen päivän korkokenkämaratonin jälkeen en kyllä jaksanut paljoa enää kävellä, vaan istuin auringossa lukemassa, kunnes oli aika lähteä satamaa kohti. Onneksi, voi onneksi minulla oli oma hytti ja sen myötä kohtalainen rauha laivassa, sillä olin aivan loppuun väsynyt, kun sinne pääsin.

Tukholma on edelleen minusta kaunis kaupunki, jossa sietäisi vierailla useammin. Siellä on paljon nähtävyyksiä, joissa en ole käynyt, ja siskon kokemusten avulla helmet niistä löytyisivät varmasti helposti. Jostain syystä lähelle on vain niin paljon vaikeampi lähteä kuin kauas. Vai milloin sinä olet viimeksi käynyt lomamatkalla Tukholmassa – siis muutenkin kuin risteilyllä?

Aloitan matkaraporttisarjani ja rästissä olevat postaukseni siitä reissusta, joka on lähinnä sydäntä, joka sykähdytti ja merkitsi eniten eli viime loppuviikon matkasta Ahvenanmaalle, missä hyörin kaasona ystäväni häissä. Koska en julkaise täällä kuvia ihmisistä, jäävät häähehkutukset nyt vähemmälle. Sen sijaan näiden kuvien myötä voin esitellä paratiisia nimeltä Åland.

Matkustin Ahvenanmaalle helatorstaina. Koko päivän hehkui sininen taivas ja aurinko lämmitti, ja kaikki oli aivan hurjan kaunista. Juuri viime aikoina Melukylän lapsia lukeneena tunsin olevani satumaailmassa. Kaikki oli hehkuvan vihreää, valkovuokot ja tuomet kukkivat valkoisina. Kaikkialla tuoksui kesä.

Hääjuhlat vietettiin Jan Karlsgårdenin ulkoilmamuseon juhlatiloissa. Seuraavat kuvat saavat puhua itse puolestaan.

Kastelholman linna oli aivan juhlapaikan vieressä, mutta jäi silti käymättä tälläkin kertaa. Seuraavalla matkalla!

Kasteholma näkyy

Pihapiiriä

Aitaa

Kukkiva puu

Vinttikaivo ja mylly

Häiden jatkopaikka oli hurmaavan ystävällistä palvelua tarjonneessa kahvilassa nimeltään Uffe på Berget – jonka sijainti oli nimensä mukainen. Tämä kuva on kahvilan edustalta.

På berget

Menin siis Ahvenanmaalle aurinkoisena helatorstaina, mutta hääpäivä eli perjantai olikin sitten pilvinen ja illasta sitten kaatosateinen. Hetken se harmitti, mutta ei kovin kauaa. Juhlat olivat loistavat joka tapauksessa!

Vihkiminen tapahtui Hammarlandin kirkossa, joka (tietenkin) oli valkovuokkojen ympäröimä

Hammarlandin kirkko

Lisää valkovuokkoja

Ystävieni häät olivat kauniit ja onnelliset. Hääpari oli umpirakastunut, sellaisella tavalla jota katsoessa vuorotellen nauraa ilosta ja itkee liikutuksesta. Kaasona minulla oli vähän kiire jossain kohdin iltaa, ja toipuminen pitkästä juhlinnasta on ollut hitaanlaista. Silti en koskaanikinämilloinkaan vaihtaisi hetkeäkään tuosta juhlasta enkä lopulta viisipäiväiseksi venyneestä alkukesämatkasta.

Vielä kerran: Onnea J&I!

Kyllä, tulin hengissä Tukholman konferenssista. Kyllä, haluaisin kovasti kirjoittaa siitä! Ja ei, en ehdi nyt. Olen suunnitellut kirjoittavani oman jutun Tukholmasta itsestään ja toisen konferenssikokemuksesta, mutta blogi on nyt tämän viikkoa vielä tauolla.

Olen perjantaina rakkaan ystävän kaaso, ja tämä viikko nyt vain kuluu hääjuttuihin. Häät ovat Ahvenanmaalla, ja aloitan matkan sinne jo huomenna. Palaan reissusta niin, että blogin ääreen on toivoa ehtiä ehkä maanantaina. Ehkä?

Myös remontista ja muutosta haluaisin kirjoittaa, sillä se todella etenee. Muuttopäivä päätettiin tänään.

Koko toukokuun ajan on tapahtunut koko ajan, en meinaa ehtiä hengittämään välillä. Huhtikuusta katsottuna kalenteri näytti kieltämättä kiireiseltä, mutta nyt kun olen tässä kaiken keskellä, se tuntuu pahemmalta kuin osasin odottaa. Minulla on nyt juuri vain liian kiire – mutta toisaalta haluaisin nauttia joka hetkestä, sillä kaikki on ainutkertaista. Kuten nyt vaikka tulevat häät! Ihana juhla, jota odotan jo kovasti!

Joten koska kaikki on kuitenkin kohtalaisen ihanaa, karsin ylimääräisiä juttuja (kuten pitkät matkaraportit blogiin), koetan nukkua niin pitkiä yöunia kuin ehdin – ja odotan kesäkuuta ja uutta elämäntapaa, jossa minulla ei ole koko ajan kiire.

Olen ihan kohta, parin tunnin kuluttua lähdössä kohti ensimmäistä ulkomaista konferenssiani. Tähän mennessä minulla on kokemusta vain kotimaisista sekä kansallisista että kansainvälisistä konferensseista, mutta tämä on ensimmäinen kerta kun minulla on oma työpaperi sellaisessa. Olen ollut eilen ja tänään aivan kauhuissani, sellaisessa tärinäjännityksessä joka menee jo aika överiksi. Kaikki työkaverit ja muutkin ystävät yrittävät rauhoitella, mutta toistaiseksi olen aivan suolapatsaana kauhusta.

Jännitystä lisää se, että pitää matkustaa ihan ulkomaille saakka. Onneksi ei kovin kauas, vaan turvalliseen Tukholmaan vain. Kun sisko asui Tukholmassa joitakin vuosia sitten, minunkin tuli käytyä siellä niin, että kaupunki lakkasi enimmäkseen jännittämästi. Siitä vain on niin kauan, että nyt tunnen todella matkustavani ulkomaille, niin lähellä kuin se onkin. Olen to-del-la huono löytämään paikasta toiseen vieraassa kaupungissa, mikä on yksi lisäjännityksen syy.

Kaikkein eniten minua ehkä hermostuttaa se, että konferenssi Labour Markets and Welfare States. The Nordic Model in Comparative and Transnational Historical Perspectives on täynnä poliittisen historian ja yhteiskunnan tutkijoita. Olen ainoa kulttuurintutkija siellä, melko heppoinen paperini on aivan toisenlainen näkökulmaltaan ja tyyliltään kuin muiden. Minun paperini on se kirkkaanpinkki raita tumman-asiallisten kankaiden keskellä. Toisinaan erilaisuus on vähän pelottavaa.

Mutta yritän ajatella positiivisesti: usein etnologinen näkökulma on yhteiskuntatieteilijöiden mielestä mielenkiintoinen ja virkistävä – ja ainakin paperini Women and Labour Markets in Finland in 1940s and 1950s. Combining Motherhood with Wage Work on aineiston käyttötapansa, aiheen rajauksen ja ylipäätään näkökulmansa vuoksi helpommin lähestyttävä kuin ne pitkät ja joskus kuivakkaat politiikan kiemuroiden tutkimukset. Ehkä siellä on muitakin, jotka pitävät pinkistä tehosteraidasta jakkupuvussa?

Konferenssi vaikuttaa hyvin järjestetyltä, organisaatio siis toimii pohjoismaisella tarkkuudella ja joustavuudella. Sessiot on järjestetty tarkasti ja iltaohjelmat vaikuttavat hienoilta. Keynote-puhujat ovat kovan luokan ammattilaisia, ja olen innoissani päästessäni kuuntelemaan esim. Yvonne Hirdmania ja Erkki Tuomiojaa. Pelkään, etten ymmärrä sanaakaan luennoista, ja pelkään etten jaksa keskittyä kolmea päivää, mutta yritän parhaani.

”The braver you are the more you see” lukee Coraline-leffan kotisivuilta lainaamassani työkoneen taustakuvassa. Katsoin sitä tänään ja tajusin, että minun pitää lopettaa tämä abstraktin lähettämisestä asti jatkunut pelkovikiseminen, nostaa leuka pystyyn ja mennä sinne  konferenssiin tekemään parhaani. Onhan näistä ennenkin selvitty, miksen siis minäkin? Pieni itsensä nolaus on vain piristävää, ja voihan olla että kaikki meneekin ihan hyvin. Mitäpä jos pelkään turhaan? – kuten Samuli Putro huomaa kysäistä.

Sitäpaitsi: Tukholma on varmasti kaunis tähän aikaan vuodesta! Ja kuten ystäväni huomautti, ruotsin kruunun kurssin huomioon ottaen voisi hyvinkin kannattaa shoppailla siellä hiukan. Vaiks uudet farkut, joista olen vähän haaveillut.

Tukholmasta seilaan takaisin Turkuun lauantaiksi. Siellä pysähdyn hetkeksi juhlimaan Tildan häitä, ja palaan kotiin sunnuntaina. Alkuviikosta siis luvassa konferenssiraporttia, kävi miten kävi.

Jos olen osannut käyttää WordPressin ajastinta oikein, tämä teksti rävähtää blogiini klo 11:00 lauantaina 9.5.2009. Leikin vaarallisesti: jos tämä tulee julki liian aikaisin, on pienenpieni mahdollisuus, että tämän lauantain sankaritar lukee tämän ja hänen yllärijuhlansa spoilautuvat. Koska kuitenkin haluan uskoa tekniikkaan (enkä usko että ko. henkilö ihan niiiiin innokas blogini lukija on), uskaltaudun ottamaan riskin. :)’

Edit. 10.5. 2009 En osannut käyttää ajastinta oikein, joten julkaistakoon tämä vähän jälkikäteen.

Tämä viikonloppu kuluu siis tässä seurassa:

Muodikkaita takkejaTässä erittäin muotitietoisessa kuvassa on vasemmalla Namu, keskellä minä ja oikealla tämän päivän sankaritar. Tänään mukana on myös koko joukko muita, mutta kun en ole koskaan tavannut, en voi liittää tähän päätöntä kuvaa heistä. Tämä kuva sen sijaan on otettu sinä marraskuisena, lumisena iltana viime talvena, kun valloitimme Vanhan Hämeentien – me ja ne muut ihanat historioitsijat. (Ja kyllä, tuo musta kummallisen muotoinen möykky Namun olkapäällä on lapaseni.)

Nyt olen siis Pohjanmaalla viettämässä ystäväni siirtymäriittiä nimeltään polttarit. Suunnitelmia on tehty paljon, toivotaan ettei vesisade vesitä niitä. Olen ottanut vastuulleni osan ruoanlaitosta, mikä on kivaa. Nämä ovat nyt toiset polttarit viikon sisään; yhdet jouduin jo aikaisemmin jättämään väliin. Ei savua ilman tulta, eikä polttareita ilman häitä, eli pian sipsutan korkokengissäni häistä toisiin ja maistelen kakkuja ja boolia, rapisuttelen hääkarkkeja ja isken silmää sulhasten kavereille.

Mutta nyt minä vihellän matkallani Pohjanmaalle! Hyvää viikonloppua muillekin!

Seuraava sivu »