Blogiin tulee usein kirjoitettua tohtorikoulutettavan työstä hirmuisen raskaana ja stressaavana hommana. No onhan se sitäkin, mutta kun luin eilistä tekstiäni ajattelin, että herttinen, ei se nyt ihan noin synkkää ole. Pitää paikkansa, että olen tehnyt tällä viikolla kovasti työtä ja väsynyt siitä, ja kun väsyn, muuttuvat monet elämän osa-alueet synkiksi. Kuitenkin viikkoon on mahtunut myös työhön liittyvää hyvää.

Parhaita hetkiä tällä viikolla ovat olleet ne, kun täydellisesti uppoan työhöni ja huomaan vain kirjoittavani. Rakastan sitä sujumisen tunnetta, kun tekstiä syntyy ilman levottomuutta. Kun kerrankin ajan kulku jää huomaamatta, nälkäkään ei vaivaa ja keskittyminenkin sujuu kohtalaisesti (eli kymmenen minuutin välein ei tarvitse tarkistaa mitä fb:ssa tapahtuu). Silloin oma aihe tuntuu tärkeältä, oma aineisto on parasta mitä voi olla, ja sitten jossain vaiheessa se iskee: tuntee ajatelleensa juuri jotain luovaa, jonkin uuden, tärkeän ajatuksen, tärkeän huomion aineistosta. Tällaisia hetkiä ei tämänkään paperin kirjoitusvaiheeseen ole mahtunut kuin ehkä yksi tai sitä luokkaa, mutta ilo siitä kantaa kyllä nyt taas työssä jonkin aikaa eteenpäin. En siis tarkoita, että olisin keksinyt jonkin suuren, naisten työn historian tutkimuksen kääntävän merkityksen. Ei niin, mutta pääsin pintaa syvemmälle aineistooni, opin lisää analyysin tekemisestä ja ymmärsin aineistoani paremmin.

Kahvihuonettamme täytyy kehua jälleen: olin päivänä eräänä tässä kirjoittanut juuri jonkin aikaa ja menin tauolle sinne. Selitin kahdelle työkaverille, mitä olin ajatellut, ja hupsista – siinä niitä tuli, johtopäätöksiä ja tutkimustuloksia! En ollut saanut jäsenneltyä niitä sanoiksi vielä lainkaan, mutta tauolla ne muuttuivat kokonaisiksi ajatuksiksi, kun aloin kertoa päivän saldosta toisille. Valitettavasti kävi niin, etten kirjoittanut niitä samantien muistiin. Tein siis jälleen sen tutkijan klassisen virheen, josta varoitellaan jo kandivaiheessa: kirjoita saman tien jonnekin ylös kaikki ideat, muuten ne katoavat.

Tänään olen viimeistelly työpaperia kotoa käsin. Pari juttua jää vielä tarkistettavaksi kirjoista ensi viikolla, mutta kyllä tuon jo voi kielentarkastajalle lähettää. Voisi myös viilata vielä, mutta yritän muistaa tämänhetkisen mottoni: ”Kyllä ne asiat luttaantuu kun et oo ittelles liian fiini.” Kyllä, sen lauloi Lauri Tähkä radiosta muutama aamu sitten ja tuon lauseen voimalla työpaperini on isolta osin syntynyt.

Sitten eräs huomio: minulla on sivut nyt kolmessa verkostoitumisjärjestelmässä internetissä: feisbuukiissa, LinkedInissä ja Academia.edussa. LinkedInissä en ole käynyt aikoihin, se on vähän unohtunut, mutta Academia.edu on uusin löytö ja siksi jaksan olla siitä vielä edes vähän kiinnostunut. Acadeamia.edussa voi ruksata valinnan, että järjestelmä lähettää minulle sähköpostin aina, kun joku googlaa minut. Mielenkiintoista ja vähän friikkiä on, että saan nyt niitä viestejä useita kertoja viikossa. Testasin, se toimii juuri niin kuin väittää toimivansa. Viestissä näkyy vieläpä se, millä hakusanalla academia.edu -sivuni (ja muut googlen tulokset) on löydetty, ja yleensä hakusanana on koko nimeni.

Tätä blogiako nämä googlaajat etsivät? Tekö siellä, lukijani? Siihen viittaa ainakin hakusana ”kirsimaria jyväskylä”, jolla myös wordpressin tilastojen mukaan tänne blogiin aina välillä joku saapuu. Mutta ketä nämä kaikki sukunimen kanssa minua etsivät ihmiset ovat? Hämmentävää. Jännää, sanoisin, jännän jännää. Ehkä ne ”kaikki” ovat äiti, jonka tiedän oppineen googlettamaan. Jänniinkin asioihin kun on yleensä yksinkertainen vastaus. 😀

Advertisements