Kirjapäiväkirjani päivitystahti on kovin vaihtelevainen. On kirjoja, joista kirjoitan saman tien, vielä hengästyneenä ja kirjaseikkailun sanat ja rytmi suussani. Sitten on niitä, joista ei oikein edes tee mieli kirjoittaa, kun on vaikea keksiä hyvää sanottavaa – vaikka melko kritiikitön lukija olenkin, niin myös tällaisia kirjoja on tullut vastaan. Sitten on kirjoja, joista ei tee mieli kirjoittaa, koska tekisi mieli lukea mieluummin ne uudestaan ja kirjoittaa vasta sitten, että voisi paremmin kertoa, miksi jälki jäi. Sellaiseen osastoon kuuluu myös Viivi Hyvösen romaani Apina ja uusikuu (2008), jonka luin jo monta päivää sitten, mutta josta kirjoittaminen on vaikeaa.

Apina ja uusikuu on fantasiaromaani, jossa kirjailija yhdistelee runsaasti ja rönsyilevästi eri tyylejä ja teemoja ja ennen kaikkea näitä tyylillisiä kliseitä. Päähenkilö on etsivä, jolla on sotkuinen toimisto, ja joka rakastuu yökerhon laulajattareen. On sirkusta, on kaksi kilpailevaa gansterijengiä, on ystävä josta ei tiedä onko hän ystävä vai petturi, on merkityksellisiä unia, Belle Watlingmainen prostituoitu, on scifistinen dystopia ja sirullisia ja siruttomia ihmisiä ja voi vaikka mitä.

Juuri tuo rönsyilevyys on Hyvösen kirjan ongelma, mutta sekin lakkasi häiritsemästä minua kunhan pääsin alkua pidemmälle. Tosin siihenkin meni aikaa – ensimmäiset 50 sivua luettuani minun piti palata taaksepäin ja lukea prologi uudestaan, että ymmärtäisin paremmin. Kielen vaihtelevat rytmit ja erilaiset tyylilajit pitävät lukijan väkisinkin hereillä – jos keskittyminen herpaantuu, menettää jotain oleellista eikä seuraavasta sivusta välttämättä enää ymmärrä kaikkea.

Apina ja uusikuu sijoittuu kiinnostavan synkkään tulevaisuudenkuvaan, joka kyllä ei oikeastaan sitten kuitenkaan ole tulevaisuudenkuva vaan… Noh, kuitenkin, Kaupunki on nimeltään Dystopolis. Se on eristyksissä kaikesta muusta maailmasta, ja Ulkopuolella käyneet ovat melkein myyttisiä. Toiselta reunalta kaupunkia rajoittaa myrkkyliemen kaltainen meri, toiselta reunalta laaja, autiomaata muistuttava kaatopaikka, jossa mellastavat apinat.

Apinat ovat tarinassa tärkeitä, sillä päähenkilö Hanuman on ihmisapina itsekin. Päivisin hän kulkee kuin ihmiset, mutta öisin hän riisuu kengät jalastaan, kurottaa kätensä alas ja juoksee kattoja pitkin. Hanuman on etsivä, ja tarina alkaa kun hän saa tehtäväkseen suojella nuorta naista nimeltä Luna. Jos nyt katsotte kirjan otsikkoa, voitte arvata mitä siitä seuraa. Kyllä, rakkaussuhteen syntyminen ei ole yllättävää, mutta se johtuu juuri siitä, että Hyvönen heittelee lukijalle jatkuvasti viittauksia kirjallisuuteen, elokuviin ja historiaan.

Apina ja uusikuu oli minusta valtavan hyvä romaani, mutta niin monimutkainen, paikoin vaikeaselkoinen ja niin tavattoman runsas, että haluaisin lukea sen uudelleen jonain päivänä. Ja tämän voisin haluta myös omaan hyllyyn. Jo pelkästään Sami Saramäen suunnittelema kansi on minusta niin kaunis ja tyylikäs ja kirjan henkeen sopiva, että monesti ajatustaukoa pitäessäni vain tuijottelin kantta ja pohdin Hanumania.

Apinan ja uusikuun lukemisen jälkeen trenssitakin pukeminen aamuisin on saanut ihan uusia sävyjä.

Enkä lakkaa ihmettelemästä, että Viivi Hyvönen on syntynyt vuonna 1981. Minun ikäiseni! Ihan nuori vielä, ja näin hyvä kirjailija! (Hmph, tämä kertoo ehkä enemmänkin siitä, etten aina muista olevani jo lähempänä kolmea- kuin kahtakymmentä. Ikuinen twentysomething.)

Tämä romaani on ollut mielessä siitä asti, kun luin HS:n arvostelun siitä aikanaan. Apina ja uusikuu on arvosteltu monessa lehdessä, ja lisää siitä voi lukea esimerkiksi Kirjavinkeistä.

Advertisements