Kummityttöni (ikä 5 kk) nauroi eilen synkkää ja painavaa sydäntäni keveämmäksi ja valoisammaksi.

Jossain kohdin iltaa äitinsä leperteli vauvalle: ”Kyllä meidän mielestä kummitäti on ihan selvästi professoriainesta, eikös vaan?” ja kuului vain litiläti, kun sydämeni suli. Kummitytön isä otti tiukemman linjan ja varoitti, etten saa jättää v-kirjaa kesken, sillä muuten minut erotetaan kummitädin virasta. Pikkuisen kummit kun on valittu tarkoin perustein: pitää olla joko sukua tai tuleva tohtori.

Uhkaus ja lepertely tehosivat. Viime aikojen raskas olo helpotti vähän, ja tänään olen onnistunut saamaan sen viikkotolkulla ahdistusta aiheuttaneen konferenssipaperin alkuun. En paljoa enkä mitään kovin suurta vielä, mutta sen nimellä on jo tiedosto, ja tiedostossa on hahmotelma paperin sisällöstä. Ja varasin laivamatkan Tukholmaan, eli menossa ollaan. Sitä paitsi pakkohan minun on tämä Tukholman-keikka hoitaa, kun lupasin tuoda kummitytölle Pippi Lånstrump -krääsää, ja aitoa sellaista saa vain Ruotsista. Onhan lupaus pidettävä!

Vai oliko kaikkein tehokkainta sitten kuitenkin pikkuruisen tyttösen nauru? Kuinka voisin murehtia jotain konferenssipaperia näin kovasti, kun maailmassa on jotain niin kaunista ja oikeaa! Joten huihai, kyllä minä nyt yhdestä konferenssista selviän. En ehkä helposti, mutta kunhan nyt edes yritän ihan tosissani enkä käytä ihan koko kevättä peiton alla itkeskelyyn.

Nenä on tukkoinen ja väsymys painaa ruumiissa iltapäivisin, mutta juuri nyt on silti vähän positiivisempi olo kaiken tämän suhteen.

Mainokset