Kun luin tämän vuonna 2002 August-palkinnon saaneen romaanin ensimmäistä kertaa, se teki minuun suuren vaikutuksen. Pidin siitä paljon, ja nyt eräällä kirjastoreissulla se osui silmiin uudelleen. Kaipasin romantiikkaa, ja niinpä päätin kerrata tämän muistikuvani mukaan rujon, mutta romanttisen tarinan.

Tarina merkillisestä rakkaudesta (Den vidunderliga kärlekens historia, 2002, suom. 2003) on merkillinen romaani monellakin tapaa. Se on rakkaustarina, mutta rakkaus on varsin ylevää ja puhdashenkistä, jotenkin todellisuudesta vieraantunutta. Romaanin päähenkilö on pahoista fyysisistä ruumiinvammoista kärsivä lyhytkasvuinen Hercule Barfuss, joka on kuuromykkä, kädetön, hänen kielensä on haarautunut, korvat puuttuvat, selkä on karvainen, iho täynnä paiseita… Barfussin vammojen kuvausta ei säästellä, hän on suorastaan kauhistus ja lukijalle annetaan kaikki eväät kauhisteluun. Silti Herculeella on ylimaallisia, hyviä lahjoja: hän käyttää jalkojaan kuten muut käsiään, hän soittaa jaloillaan urkuja huolimatta kuuroudestaan ja – ennen kaikkea – hän lukee ihmisten ajatuksia ja pystyy näkemään kenen tahansa sieluun. Lisäksi Hercule on pelottavasta ulkonäöstään huolimatta hyvä, sillä hän kykenee rakastamaan. Kirjan naispäähenkilö on etäinen, ihana Henriette, Herculeen kasvinsisko ja todellinen rakastettu. Henrietteä ei kuvata, hän vain on huomiota herättävän kaunis, ja hänen roolinsa on rakastaa ja olla rakastettu, Herculeen elämän tarkoitus. Lisäksi kirjassa matkustetaan paljon ympäri 1800-luvun Eurooppaa. Herculeella on ulkonäkönsä vuoksi paljon vihollisia, ja nämä viholliset ovat julmia ja sydämettömiä. Kun Hercule kostaa kärsimäänsä pahaa, hän on itse vähintään yhtä julma ja sydämetön. Myös kosto on kirjan eräs aihe, kunnes rakkaus vapauttaa siitä ja Hercule löytää mielenrauhan.

Kesti hetken aikaa ennen kuin pääsin jyvälle Merkillisestä rakkaudesta. Saatan olla väärässä, mutta kun katsoo edellistä listaustani niin näyttää siltä, että Carl-Johan Vallgren on kirjoittanut 2000-luvulla romantiikan ajan tarinan. Kirjassa on kaikki romantiikan ajan romaanin palaset. Myös kirjoitustyyliltään Vallgren jäljittelee minusta romantiikkaa. Tarinassa on kehyskertomuksena nykypäivään sijoittuva kirje, joten siis romaanin tarina on jonkun muun kerrontaa toiselle. Kirja tuntuu alkavan hitaasti, mutta vauhtiin päästyään se kulkee kyllä.

Carl-Johan Vallgren on myös merkillinen kirjailija, jonka muitakin kirjoja haluaisin kokeilla. Ainakin Herra Bachmannin esite on suomennettu. Vallgrenin kotisivut ovat hienot. Kirjailija on myös muusikko, ja kotisivuilla voi kuunnella hänen kappaleitaan. Voi olla, että äskeinen ajatuksenjuoksuni ohjaa ajatuksiani, mutta katsokaapa kotisivujen kuvagallerian kuvia ja kuunnelkaa musiikkia. Minulle tulee niistä suoraan mieleen Suomen virallinen romantikko Ville Leinonen. Vai pitäisiköhän tässä kohdalla ajatella toista musisoivaa kirjailijaa, Kauko Röyhkää? Minulla kun on sivistyksessä Röyhkän kokoinen aukko, niin jätän vertailun häneen muille.

Valitettavasti Tarina merkillisestä rakkaudesta ei tenhonnut nyt aivan yhtä tehokkaasti kuin ensimmäisellä lukukerralla. Hyvä ja mielenkiintoinen se on, mutta en uponnut siihen koko sielullani enää.

Tarina merkillisestä rakkaudesta on arvosteltu esimerkiksi Helsingin Sanomissa ja monessa muussakin lehdessä.

Kuva muusikko-kirjailijasta on lainattu täältä.

Advertisements