huhtikuu 2009


Valmiita ovat! Siis sekä Tukholman konferenssin paperi että erään toisen konferenssin abstrakti. Taso voisi molemmissa olla parempi, mutta ei se mitään. Nyt ovat noin, lähetän ne huomenna maailmalle ja vilkutan hyvästiksi. Kuten ennestään tiedätte, oli sen Tukholman työpaperin syntyminen melkoisen työn takana, mutta tunnen itseni ensimmäisen osuuden voittajaksi, kun sain sen kaikesta epätoivosta huolimatta tehtyä. Nyt vasta mennään koko työpaperihärdellin puolivälissä – vielä kun pitäisi selvitä siitä itse käsittelystä hengissä. Mutta ajattelen sitä joskus toiste, en nyt, en millään.

Olen hössöttänyt viime päivinä niin älyttömästi, että tuntuu tosi tosi kivalta rentoutua tänään rauhallisesti hyvien ystävien kanssa, ihan pienellä porukalla. Ja mukana myös pikkuinen kummityttöni! Viime vappuna pidin yhdet onnistuneimmista juhlistani tähän asti, mutta työjuttujen keskellä en ole tänä vuonna jaksanut edes ajatella vappujuhlien järjestämistä. Tämän illan rauhallinen konsepti sopii juuri täydellisesti helpottuneeseen ja vähän väsyneeseen olotilaan.

Eilen oli kivat juhlat myös, kun laitoksemme uusi professori nimitettiin virallisesti virkaansa. En ollut ennen ollut tällaisessa tilaisuudessa, joten pääsin jälleen tutustumaan uuteen akateemiseen rituaaliin. Onneksi juhlan pönötysosuus oli aika lyhyt, ja laitoksella ja Sohwilla olleet jatkot sitäkin kivemmat. Hyvä mieli niistä oli ensimmäinen ajatus aamulla, vaikka ilta painoikin silmäluomissa. Pienestä univajeesta huolimatta ei kaduta, että siirsin vähän töitä ja lähdin jatkoille, kun pitkästä aikaa sain pitää hauskaa työkavereitten kanssa.

Oikein hauskaa vappua kaikille!

Mainokset

Muuttoon on nyt noin kuukausi. En tiedä tarkalleen muuttopäivää, sillä se riippuu remontin nopeudesta, mutta noin niinkuin suunnilleen kuukauden kuluttua uskoisin olevani uudessa kodissa. Sitä ennen ehtii tapahtua vaiks mitä vielä ja reissaan maita ja mantuja koko toukokuun, mutta kuukausi kuulostaa silti tosi lyhyeltä ajalta. Melkein vähän jännittää.

Huomaan joka tapauksessa vähitellen jo kääntäväni ajatuksia muuttoa kohti. Ei kannata siivota nyt keittiön kaappeja, kun kohta ne joutuu kuitenkin tyhjentämään. Ei kannata hankkia uutta suihkuverhoa Papun rei’ittämän tilalle, kun kohta ollaan uudessa kodissa, hankin sen sitten sinne sopivaksi. Kiertelin verhokauppojakin jo kerran, onnessani, samoin tavaratalon lamppuosastoa. Vieläkään en ole keksinyt, minkä värisen olohuoneen haluan, mutta pian sekin pitää päättää.

Muutolta ja uudelta kodilta tuoksuu myös se, että äiti on saanut uuden vaihteen päälle ikuisuusprojektissamme ”kangaspuiden pystyttäminen”. Tulin joskus vuosi sitten ajatelleeksi, että olisi ensinnäkin ihanaa kutoa matot itselle – olen kutonut viimeksi pikkutyttönä. Ajattelin myös (osin melko kylmästi?), että haluan oppia kokoamaan mummon vanhat kangaspuut ennenkuin tietotaito siitä katoaa kokonaan, eli niin kauan kuin äiti ja isä vielä jaksavat tällaisesta asiasta innostua ja jaksavat olla mukana neuvomassa.

Äiti oli järjestänyt kylän naisten kanssa matonkuteiden leikkaustalkoot, mutta itse kangaspuiden pystyttäminen menee varmaan kesään asti. Ehdin niin kovin harvoin käymään kotikotona, ja homman opettaminen seuraavalle sukupolvelle menee vähän hukkaan, jos en ole paikalla, joten projekti etenee kunhan ehdin sinne taas. Tuntuu silti mukavalta, että äiti tällä omalla tavallaan ja kaukaa kaartaenkin tukee asuntoprojektiani. Menee varmasti vielä vuosi, ennen kuin uudet matot ovat lattioillani, mutta silti, tulossa ovat.

Yritän myös jutella Papulle tulevasta muutoksesta. Ei se rassu taida ymmärtää, mutta pelkään pahoin että uusi koti tulee olemaan sille outo juttu. Täällä yksiössä se on koko ajan kanssani – vain kylppärin oven suljen ajoittain. Uudessa kodissa osa ovista valitettavasti sulkeutuu Papun edestä, sillä en haluaisi kissaa makuuhuoneeseeni. Nytkään se ei pääse sängylleni kun olen nukkumassa, mutta saa nähdä miten Papu suhtautuu siihen, että nukkuu kokonaan eri huoneessa. Papu leikkii öisin, ja herään siihen joka kerta. Melko usein joudun nukkumaan osan yötä korvatulpat korvissa. Oma makuuhuone toivottavasti helpottaa tätä uniongelmaa, mutta saa nähdä miten kauan kestää ennen kuin Papu tottuu, vai tottuuko lainkaan. Onneksi sen naukuääni ei ole kovin kova.

Mielessäni olen tietysti asetellut huonekalut jo moneen kertaan paikoilleen. Niitä ei ole kovin paljoa, joten homma ei ole vaikea. Viime viikolla ilmaan jäi leijumaan eräs aivan ihana ehdotus. Setäni nimittäin on ostamassa uutta pianoa ja tarjosi, että voisin ostaa hänen vanhan pianonsa jos haluaisin. Se on siis vanha, mutta aikanaan erittäin hyvälaatuisena kerrostalotarkoitukseen ostettu sähköpiano. Aluksi torjuin idean, enhän ole soittanut pianoa aikoihin, mutta puolen tunnin kuluttua soitin sedälleni uudelleen. Piano olisi ihana. Ennen muinoin pianonsoitto oli minulle rentoutumiskeino, mutta vuosien mittaan se on jäänyt melkein kokonaan pois. En ole ikinä soittanut kovin hyvin enkä ole opiskellut tutkintoja kuin ihan alkeita, mutta eihän rentoutumiseen taitoja tarvita. Nyt aloin haaveilla omasta pianosta ja muistella vanhoja soittokirjojani, joita voisin alkaa kerrata. Sähköpianolla voi soittaa kuulokkeisiin niin etteivät naapurit häiriinny. Homma ei ole vielä ihan varma, ja jos se toteutuukin niin aikaa menee vielä varmaan useampi kuukausi, mutta haave on aika valoisa juuri nyt. Ja pianolla on paikka haaveillessani olohuoneesta. (Enkä vielä ajattele, miten se saadaan  neljänteen kerrokseen.)

Uusi koti muuttui tänään taas astetta konkreettisemmaksi, kun olin elämäni ensimmäistä kertaa  taloyhtiön yhtiökokouksessa. Jännää, mutta ennen kaikkea mielenkiintoista. Etnologi minussa teki enemmän havaintoja tilaisuuden persoonallisuuksista ja sen sellaisesta kuin olisi ollut tarpeen, kun olisin voinut yrittää ymmärtää enemmän tilinpäätöksestä… Etukäteen olin jo miettinyt, että jos vain onnistuu niin haluaisin taloyhtiön hallitukseen. Ovat kuulema paskanakkeja ne paikat, mutta haluaisin kyllä olla kunnolla selvillä siitä talon tulevista remonteista. Uskalsin ryhtyä hommaan myös siksi, että tunsin ennestään taloyhtiön hallituksen pj:n, niin ei ollut niin vierasta kaikki.

Ja juu, taidan oikeasti olla innostunut asumisesta enemmän, sillä huomasin ilmoittautuvani pihatalkoisiin (vaikka en siis varmaan vielä edes asu siellä silloin), ehdotin jopa päivämäärää. Minkä takia haluan asunnon omistajana tutustua naapureihin, kun vuokralaisena en ole ollut siitä niin kovin kiinnostunut? Ehkäpä tämä into tästä rauhoittuu, kaikki uusi vain on niin jännää.

Blogiin tulee usein kirjoitettua tohtorikoulutettavan työstä hirmuisen raskaana ja stressaavana hommana. No onhan se sitäkin, mutta kun luin eilistä tekstiäni ajattelin, että herttinen, ei se nyt ihan noin synkkää ole. Pitää paikkansa, että olen tehnyt tällä viikolla kovasti työtä ja väsynyt siitä, ja kun väsyn, muuttuvat monet elämän osa-alueet synkiksi. Kuitenkin viikkoon on mahtunut myös työhön liittyvää hyvää.

Parhaita hetkiä tällä viikolla ovat olleet ne, kun täydellisesti uppoan työhöni ja huomaan vain kirjoittavani. Rakastan sitä sujumisen tunnetta, kun tekstiä syntyy ilman levottomuutta. Kun kerrankin ajan kulku jää huomaamatta, nälkäkään ei vaivaa ja keskittyminenkin sujuu kohtalaisesti (eli kymmenen minuutin välein ei tarvitse tarkistaa mitä fb:ssa tapahtuu). Silloin oma aihe tuntuu tärkeältä, oma aineisto on parasta mitä voi olla, ja sitten jossain vaiheessa se iskee: tuntee ajatelleensa juuri jotain luovaa, jonkin uuden, tärkeän ajatuksen, tärkeän huomion aineistosta. Tällaisia hetkiä ei tämänkään paperin kirjoitusvaiheeseen ole mahtunut kuin ehkä yksi tai sitä luokkaa, mutta ilo siitä kantaa kyllä nyt taas työssä jonkin aikaa eteenpäin. En siis tarkoita, että olisin keksinyt jonkin suuren, naisten työn historian tutkimuksen kääntävän merkityksen. Ei niin, mutta pääsin pintaa syvemmälle aineistooni, opin lisää analyysin tekemisestä ja ymmärsin aineistoani paremmin.

Kahvihuonettamme täytyy kehua jälleen: olin päivänä eräänä tässä kirjoittanut juuri jonkin aikaa ja menin tauolle sinne. Selitin kahdelle työkaverille, mitä olin ajatellut, ja hupsista – siinä niitä tuli, johtopäätöksiä ja tutkimustuloksia! En ollut saanut jäsenneltyä niitä sanoiksi vielä lainkaan, mutta tauolla ne muuttuivat kokonaisiksi ajatuksiksi, kun aloin kertoa päivän saldosta toisille. Valitettavasti kävi niin, etten kirjoittanut niitä samantien muistiin. Tein siis jälleen sen tutkijan klassisen virheen, josta varoitellaan jo kandivaiheessa: kirjoita saman tien jonnekin ylös kaikki ideat, muuten ne katoavat.

Tänään olen viimeistelly työpaperia kotoa käsin. Pari juttua jää vielä tarkistettavaksi kirjoista ensi viikolla, mutta kyllä tuon jo voi kielentarkastajalle lähettää. Voisi myös viilata vielä, mutta yritän muistaa tämänhetkisen mottoni: ”Kyllä ne asiat luttaantuu kun et oo ittelles liian fiini.” Kyllä, sen lauloi Lauri Tähkä radiosta muutama aamu sitten ja tuon lauseen voimalla työpaperini on isolta osin syntynyt.

Sitten eräs huomio: minulla on sivut nyt kolmessa verkostoitumisjärjestelmässä internetissä: feisbuukiissa, LinkedInissä ja Academia.edussa. LinkedInissä en ole käynyt aikoihin, se on vähän unohtunut, mutta Academia.edu on uusin löytö ja siksi jaksan olla siitä vielä edes vähän kiinnostunut. Acadeamia.edussa voi ruksata valinnan, että järjestelmä lähettää minulle sähköpostin aina, kun joku googlaa minut. Mielenkiintoista ja vähän friikkiä on, että saan nyt niitä viestejä useita kertoja viikossa. Testasin, se toimii juuri niin kuin väittää toimivansa. Viestissä näkyy vieläpä se, millä hakusanalla academia.edu -sivuni (ja muut googlen tulokset) on löydetty, ja yleensä hakusanana on koko nimeni.

Tätä blogiako nämä googlaajat etsivät? Tekö siellä, lukijani? Siihen viittaa ainakin hakusana ”kirsimaria jyväskylä”, jolla myös wordpressin tilastojen mukaan tänne blogiin aina välillä joku saapuu. Mutta ketä nämä kaikki sukunimen kanssa minua etsivät ihmiset ovat? Hämmentävää. Jännää, sanoisin, jännän jännää. Ehkä ne ”kaikki” ovat äiti, jonka tiedän oppineen googlettamaan. Jänniinkin asioihin kun on yleensä yksinkertainen vastaus. 😀

Papulla ja minulla on yhdessä ja yhteensä ollut aika huono viikko, tai toista viikkoa tässä on jo tainnut tällä tavalla vierähtää. Tai ehkä se huono aika on ollut vain minulla, mutta Papu on joutunut sijaiskärsijäksi.

Olen stressannut, kirjoittanut ja stressannut lisää Tukholman konferenssin paperista. Se on edennyt kyllä ja lähentelee jo valmista, mutta ei se itsestään ole syntynyt. Eli olen tehnyt aika kovasti töitä ja ollut pitkiä päiviä työhuoneella. Hermot ovat olleet kireänä sekä aamuisin että iltaisin, enkä ole jaksanut Papun huomionkipeää läsnäoloa yhtään. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan eli Papu on käyttäytynyt just niin kuin olen sitä kohdellut. Tällä viikolla on joka ilta ollut jotain rikottuna, kun tulen kotiin. Pieniä asioita, ei siinä mitään, mutta kun alkuongelmien jälkeen Papu jo jonkin aikaa käyttäytyi paremmin. Ja kun nämä kasaantuvat, niin en jaksa.

Niinpä ollaan kierteessä: olen paljon poissa ja väsynyt ja tiuskin kissalle, mihin kaikkeen kissa reagoi syömällä kukat, syömällä kaiken mikä irti lähtee, sotkemalla paikat ja pyytämällä iltaisin villisti jalkojen juuressa, että pääsisi syliin. Mutta koska olen sen sotkuista vihainen, edelleen väsynyt töistä ja kireä kuin viulunkieli, tiuskin vain kissalleni ja tuuppaan sen pois sylistä. Ja arvatkaa mitä? Kissan mieli ei parane siitä, vaan seuraavana päivänä sotketaan lisää.

Tänään tuli kotiin, ja kun näin kaaoksen, minulta pääsi ulvova itku. Koomista sinällään, mutta rönsyliljastani on jäljellä neljä lehteä. Lattialla oli oksennettuna ne loput melkein kokonaisina. Olin niin kovin väsynyt, niskassa painona se keskeneräinen paperi ja pari muuta juttua, enkä enää kestänyt Papun mielenosoitusta. Soitin itkuparkupuhelun ystävälle Helsinkiin ja nyyhkin, että minun pitää luopua Papusta, kun ei se ole onnellinen minun kanssani kun olen liikaa poissa. No joo, vähän dramaattista näin jälkikäteen ajateltuna, mutta siltä minusta sillä hetkellä tuntui.

Ystävä onneksi tajusi, mistä kenkä puristaa ja sai minut järkeilemään, että kannattaisi ehkä pitää taukoa töistä. Koska paperi on melkein valmis, loppupäätelmät enää puuttuvat ja sitten sitä pitää vielä tiivistää, voin hyvin tehdä sitä huomenna täällä kotona. Haen vain aamulla juttuja työhuoneelta ja olen huomisen päivän lököhousut jalassa, Papun seurana ja teen hommia täällä. Luulen, että jo tämä paikanvaihdoskin helpottaa omaa oloa, ja ehkä seurani rauhoittaa Papendeliakin.

Ystäväni totesi myös, että jatkossa minun täytyy miettiä, josko voisin tehdä enemmän töitä kotona. Kun ei minua mikään siellä Villa Ranassa sido, ja työt ovat usein ihan helposti kotiin siirrettäviä, niin miksikäs ei? Työtehoni ei ole kotona yhtä hyvä kuin töissä, mutta kai voisin ainakin yrittää vähän ryhdistää itseäni sen suhteen. Kissani ei jokatapauksessa voi olla jatkuvasti yhdeksää tuntia päivässä yksin, se ei pidemmän päälle sovi.

Tähän viikkoon on mahtunut paljon valoisia, iloisiakin asioita, mutta kaikista niistä on kirkkain väri harmaantunut tämän työpuserruksen alle. Nyt paperi on tosiaan reilusti jo voiton puolella, mutta joitakin keskeisiä ongelmia siinä vielä on, joita täytyy säätää. Esimerkiksi siinä on noin kolme sivua liikaa pituutta, mutta silti joitakin tärkeitä asioita puuttuu. Kuitenkin on niin, etteivät tämä väsymys, lihas- ja sielukipu turhaan ole syntynyt, vaan olen saanut aikaan ensimmäisen paperini kansainväliseen konferenssiin. Sen kunniaksi aion lauantai-iltana ottaa olusen, ja kunhan lopullinen versio vappuaattona lähtee seminaarin järjestäjille, voisin – hyvänen aika – ottaa vaikka lasin kuohuviiniä kummitytön ja hänen vanhempiensa seurana.

Kirjapäiväkirjani päivitystahti on kovin vaihtelevainen. On kirjoja, joista kirjoitan saman tien, vielä hengästyneenä ja kirjaseikkailun sanat ja rytmi suussani. Sitten on niitä, joista ei oikein edes tee mieli kirjoittaa, kun on vaikea keksiä hyvää sanottavaa – vaikka melko kritiikitön lukija olenkin, niin myös tällaisia kirjoja on tullut vastaan. Sitten on kirjoja, joista ei tee mieli kirjoittaa, koska tekisi mieli lukea mieluummin ne uudestaan ja kirjoittaa vasta sitten, että voisi paremmin kertoa, miksi jälki jäi. Sellaiseen osastoon kuuluu myös Viivi Hyvösen romaani Apina ja uusikuu (2008), jonka luin jo monta päivää sitten, mutta josta kirjoittaminen on vaikeaa.

Apina ja uusikuu on fantasiaromaani, jossa kirjailija yhdistelee runsaasti ja rönsyilevästi eri tyylejä ja teemoja ja ennen kaikkea näitä tyylillisiä kliseitä. Päähenkilö on etsivä, jolla on sotkuinen toimisto, ja joka rakastuu yökerhon laulajattareen. On sirkusta, on kaksi kilpailevaa gansterijengiä, on ystävä josta ei tiedä onko hän ystävä vai petturi, on merkityksellisiä unia, Belle Watlingmainen prostituoitu, on scifistinen dystopia ja sirullisia ja siruttomia ihmisiä ja voi vaikka mitä.

Juuri tuo rönsyilevyys on Hyvösen kirjan ongelma, mutta sekin lakkasi häiritsemästä minua kunhan pääsin alkua pidemmälle. Tosin siihenkin meni aikaa – ensimmäiset 50 sivua luettuani minun piti palata taaksepäin ja lukea prologi uudestaan, että ymmärtäisin paremmin. Kielen vaihtelevat rytmit ja erilaiset tyylilajit pitävät lukijan väkisinkin hereillä – jos keskittyminen herpaantuu, menettää jotain oleellista eikä seuraavasta sivusta välttämättä enää ymmärrä kaikkea.

Apina ja uusikuu sijoittuu kiinnostavan synkkään tulevaisuudenkuvaan, joka kyllä ei oikeastaan sitten kuitenkaan ole tulevaisuudenkuva vaan… Noh, kuitenkin, Kaupunki on nimeltään Dystopolis. Se on eristyksissä kaikesta muusta maailmasta, ja Ulkopuolella käyneet ovat melkein myyttisiä. Toiselta reunalta kaupunkia rajoittaa myrkkyliemen kaltainen meri, toiselta reunalta laaja, autiomaata muistuttava kaatopaikka, jossa mellastavat apinat.

Apinat ovat tarinassa tärkeitä, sillä päähenkilö Hanuman on ihmisapina itsekin. Päivisin hän kulkee kuin ihmiset, mutta öisin hän riisuu kengät jalastaan, kurottaa kätensä alas ja juoksee kattoja pitkin. Hanuman on etsivä, ja tarina alkaa kun hän saa tehtäväkseen suojella nuorta naista nimeltä Luna. Jos nyt katsotte kirjan otsikkoa, voitte arvata mitä siitä seuraa. Kyllä, rakkaussuhteen syntyminen ei ole yllättävää, mutta se johtuu juuri siitä, että Hyvönen heittelee lukijalle jatkuvasti viittauksia kirjallisuuteen, elokuviin ja historiaan.

Apina ja uusikuu oli minusta valtavan hyvä romaani, mutta niin monimutkainen, paikoin vaikeaselkoinen ja niin tavattoman runsas, että haluaisin lukea sen uudelleen jonain päivänä. Ja tämän voisin haluta myös omaan hyllyyn. Jo pelkästään Sami Saramäen suunnittelema kansi on minusta niin kaunis ja tyylikäs ja kirjan henkeen sopiva, että monesti ajatustaukoa pitäessäni vain tuijottelin kantta ja pohdin Hanumania.

Apinan ja uusikuun lukemisen jälkeen trenssitakin pukeminen aamuisin on saanut ihan uusia sävyjä.

Enkä lakkaa ihmettelemästä, että Viivi Hyvönen on syntynyt vuonna 1981. Minun ikäiseni! Ihan nuori vielä, ja näin hyvä kirjailija! (Hmph, tämä kertoo ehkä enemmänkin siitä, etten aina muista olevani jo lähempänä kolmea- kuin kahtakymmentä. Ikuinen twentysomething.)

Tämä romaani on ollut mielessä siitä asti, kun luin HS:n arvostelun siitä aikanaan. Apina ja uusikuu on arvosteltu monessa lehdessä, ja lisää siitä voi lukea esimerkiksi Kirjavinkeistä.

Viikonloppu messutöissä ja olen ihan naatti. Täydellinen olotila vastata hauskaan meemiin, jonka Salonkijuorujen Ilona lähetti:

Nyt (ja aiemminkin) on ollut paljon liikkeellä fakta-haasteita, esim. kerro 20 faktaa jne. Tämä haaste ei käsittelekään faktoja, vaan tuntomerkkejä. Kerro yksityiskohtia itsestäsi ja jaa ne muille. Haasta sitten 5 muuta bloggaajaa tekemään sama edelleen.

Puhuttaessa tuntomerkeistä mieleen tulevat enemmänkin ulkoiset seikat, joten seuraavassa ei ole mitään syvällistä luonneanalyysia. Mutta näistä(kin) minut voisi tunnistaa:

Tässähän ovat siis vain osa helmistä, hopeakorut ovat toinen lukunsa.1. Minulla on aina koruja. Aina. Täytyisi olla todella poikkeuksellinen tilanne, että olisin liikkeellä ilman mitään koruja. En pidä lävistyksistä muualla kuin korvanlehdissa, joissa minulla on niitä yhteensä 5. Korvakorujen lisäksi minulla on yleensä 1-2 sormusta, kaulakoru ja joskus myös rannekoru. En edes viitsi laskea, paljonko koruja on kotonani. Niitä on kertynyt työn puolesta ja lisäksi siitä yksinkertaisesta syystä, että pidän koruista. Useimmiten koruni ovat hopeaa tai sitten jotain värikkäitä, eri materiaaleista valmistettuja helmiä.

2. Minulla on melko paljon pisamia sekä kasvoissa, käsissä että jaloissa. Tähän aikaan vuodesta ne ovat vielä talven jäljiltä himmeitä, mutta kevään edetessä ne tummuvat taas. Kuten eräs ystävä aikoinaan sanoi: yksi kevään merkki on se, kun Kikalla on taas pisamia.

3. Nauruni on melko kovaääninen ja siksi tunnistettava. Olen nolannut itseni monta kertaa nauramalla väärässä paikassa, sillä kun minulta pettää pokka, se yleensä kuuluu ja kaikuu.

4. Hiukseni ovat ruskea ja omani väriset. Lopetin hiusten värjäämisen parisen vuotta sitten, enkä ole katunut. Oma väri sopii minulle hyvin. Parasta on, kun tietyssä valossa saatan kuvitella näkeväni hiuksissani häivähdyksen siitä punapigmentistä, joka kai aiheuttaa pisamani.

5. Nykyään vaatteissani on aina enemmän tai vähemmän kissankarvoja. Kissankarvoja on myös usein eväissäni, Papu jättää karvojaan sängylle.muistiinpanovälineissäni ja suussani. (Kotini on myös kissankarvojen peitossa, mutta sehän ei ole minun tuntomerkkini, joten se siitä.)

Täten lähetän haasteen tästä kivasta tuntomerkkimeemistä häähumuiselle Tildalle, lomalla olevalle Hennalle, viisaudenhammasleikkauksesta toipuvalle Elinalle, aina hyvälle tuulelle minut saavalle Annikille ja… öh, loppui kesken. Rakkaat ystäväni Herkku ja Namu, haluatteko?

Aikuisuutta voi määritellä kovin monella eri tapaa, mutta eräs melko yleinen ja perinteinen aikuisuuden määrite on oma koti. Jos sillä mittapuulla tarkastellaan, minusta tuli aikuinen 17.4.2009 noin klo 11.04 osoitteessa Asemakatu 4, Jyväskylä. Silloin allekirjoitin kauppakirjan. Noin varttia myöhemmin luovutin Kauppakadulla sijaitsevassa pankissa rahat, jotka olin lainannut omasta pankistani. Tapahtuiko aikuistuminen kauppakirjan allekirjoitushetkellä vai silloin, kun ojensin shekin pankkivirkailijalle? En huomannut, jännitti kovasti. Allekirjoituksista tuli vähän haparoivia.

Aiemmin olen kirjoittanut siitä, miten jo pelkkä asunnon etsiminen ja lainan hakeminen tuntui vaikealta. Kun oma koti sitten löytyi, se tuntui omalta aika nopeasti. Juuri ostamassani asunnossa täydellistyy monia omaan kotiin liittämiäni unelmia. En uskaltanut haaveilla siitä liikaa ennen kuin ystäväni isä teki kotiini remonttihinta-arvion ja alan asiantuntijana ylipäätään sanoi, oliko haaveeni täysin mahdoton. Myyjän sähläysten takia tarjouksen hyväksymisen ja kauppakirjan allekirjoittamisen välissä kului pitkä aika, jonka jouduin elämään epävarmuudessa, mutta lopulta kaikki kävi hyvin. Saan avaimet vapun tienoilla, toukokuu on remppakuu ja sitten pääsen uuteen kotiini.

En tiedä, olenko nyt aikuisempi kuin ennen. Tekeekö 51 omaa neliötä ihmisestä Aikuisen? Ja aina on tämä ongelma, että ne neliöt eivät ole minun, vaan pankin. Eli tekeekö valtava pankkilaina minusta enemmän aikuisen kuin ennen? En oikein vieläkään tiedä, miten uskalsin tehdä tämän ratkaisun, mutta olen silti (kai) iloinen, että se tuli tehtyä.

Enemmän kuin kauppakirjan allekirjoittaminen, koko tämä etsimisen, uuden opettelun ja itsestä vastuun ottamisen prosessi on ehkä sitä voimaa tai muutosta, joka tässä on kuljettanut minua aikuisuuden polulla eteenpäin. Mutta ehkä muutos minussa ei ole niin suuri kuin ensin luulin, sillä yhtä huithapelijuttuja päässäni liikkuu vieläkin. 😉 Ehkä aikuinen vain ei ole synonyymi järkevälle, sillä järkeväksi en itseäni tunne!

Uskon viihtyväni uudessa kodissani hyvin, oikeinkin hyvin, mutta en oikein tajua vieläkään tätä omistus-juttua. Ehkä se konkretisoituu sitten, kun muutan sinne. En tiedä, mitä remontista tulee, mutta luotan ystäväni isään ja veljeen, jotka ovat luvanneet homman hoitaa. Remonttiasioiden hoitaminen tulee jälleen olemaan uusien asioiden opettelua alkaen maalilaaduista, työvälineistä ja kaiken sen hinnoittelusta. Puhumattakaan siitä, että remonttikustannukset voi laittaa verovähennyksiin, omg, miten se tehdään? Pääsen ottamaan selvää vaiks kuinka paljosta.

Lupaan toukokuussa laittaa tänne kuvia uudesta kodistani. Olisi kiva esitellä sitä sekä ennen että jälkeen pintojen uusimisen, mutta katsotaan miten ehdin.

Seuraava sivu »