Päivi kirjoitti vähän aikaa sitten Heidi Köngäksen uudemmasta romaanista, ja minun tuli heti ikävä Luvattua (2000). Tämä pieni, kaunis esikoisromaani teki minuun vaikutuksen jo ensimmäisellä lukukerralla, eikä se ole pettänyt kertaakaan sen jälkeen. Hyvät romaanit kestävät monta lukukertaa, ja Luvattu on luettu jo ainakin neljä tai viisi kertaa. Nyt tartuin siihen, kun kuumeessa en taas olisi jaksanut lukea mitään monimutkaisempaa kirjaa, ja ajatuskin painavasta satukirjasta tuntui ikävältä. Luvattu kuiskasi taas hyllystä oikealla hetkellä ja pääsi sairasvuoteen lukukirjaksi. Muutamassa tunnissa se meni huolimatta päätä vihlovasta kuumekivusta, niin on pienestä kirjasta kysymys.

Luvattu kertoo nuoren Maijan tarinan. Se sijoittuu määrittelemättömään aikaan Suomen historiassa, johonkin kohtaan 1800-luvun loppupuolta, sanoisin ehkä (?), kun kerran puhutaan ratatöistä ja Tampereelle rakennettavasta tiilitehtaasta. Tarkka aika on kuitenkin merkityksetöntä, vaikka paikoin yksityiskohtainenkin ajankuva herättää kiinnostuksen siihen. Kirjan teema ei kuitenkaan ole historia, vaan rakkaus, yhteisöllisyys (niin hyvässä kuin ennen kaikkea pahassa), synti ja sovituksen mahdollisuus tai mahdottomuus.

Köngäksen kieli ja kerronnan rytmi, minä-kertojan preesensissä kuljettama tarina, Maijan tuska ja yksinäisyys ison yhteisön keskellä sekä rakkaus, joka ei suinkaan aina ole kaikkivoipa – näiden asioiden vuoksi minä pidän tästä kirjasta valtavasti.

Miten voi kaikki tunto pudota jalkavarteen, polven sivuun, kun sinun jalkasi osuu minuun iltasella kesken ruuan. Sinä istut minua lähinnä, syödään, puhutaan pellavista ja aivan vahingossa sinä osun jalkoinesi sivuun ja minuun. En tee mitään. Oliko se vahinko, siirrätkö sen sivuun? Minä en tee mitään, en liikahdakaan. En vedä jalkaani pois, annan sen olla niillä sijoillaan, syön.

Emäntä puhuu taikinanjuuresta, kuulen kapustoiden äänet ruukun reunaa vasten ja kuinka Pörö nauraa kovat naurut. En tohdi katsoa sinuun, lusikoin ryynipuuroa, en siirrä jalkaani etkä sinäkään. Ulkona mikä lie huhtikuun ilta. Sinertää. Kuovit valittavat pellon reunalla, en välittäisi kuulla niiden ääntä. Olen kuin naulittu, enkä maista sitä mitä syön. Tartut kaksin käsin olutkannuun, tunnen jalkasi jalkaani vasten, se ei irtoa, olemme niin liki, että kuulen kuinka juot, kuulen kuinka nielaiset.

[- -]

Ei voi olla totta. Houkkako minä olen? Sinä olet naitu mies ja minä toiselle luvattu.

Juoni olisi lyhyesti kerrottu, mutta jätän vielä lyhyemmäksi, että lukijalle jäisi jotain uutta. Tarinan kertoja on piikana hämäläisessä (tai niin tulkitsin, en kyllä ole varma) talossa. Hän on kihlattu talon rengille, joka on lähtenyt hirsirahoja tienaamaan ratatöihin. Sulhasen poissaollessa taloon on tullut uusi työmies, joka on sytyttänyt kertojassa ennenkokemattoman poltteen. Tästä tarina alkaa, ja se päättyy loppusyksyiselle kylätielle – kuka tai ketkä ja miten ja miksi, sen voitte itse lukea.

Mainokset