Aikuiseksi kasvaminen on välillä kivuliasta. Viime aikoina olen lähestynyt aikuisuutta jälleen uudesta näkökulmasta. Olen kiertänyt pankkeja ja asuntoilmoituksia hakien niistä yhteensopivuutta. Siis sellaista yhteensopivuutta, jossa minä olisin kans kuviossa mukana. Opettelen puhumaan koroista (muistakin kuin kenkien) ja lyhennyksistä (muistakin kuin farkunlahkeiden) ja talojen remonteista ja voi jestas, tänään sain käteeni taloyhtiön tilinpäätöksen ja koetin kovasti olla sen näköinen kuin tietäisin, mitä sillä tehdään.

Mistä voi tietää, onko koti unelmaa vastaava? Mistä voi tietää, voisiko siinä viihtyä seuraavat 15 vuotta tai ylikin? Ja ennen kaikkea: mistä voi tietää, tekeekö järkevän hankinnan?

Nämä jutut on oikeasti tosi vaikeita, kun aiemmin ei ole tarvinnut tehdä mitään läheskään yhtä suurisuuntaista tai sitovaa. Vaikka ihan oikeasti olen sitä mieltä, että nyt on tullut aika ryhtyä asuntosäästäjäksi, iskee välillä myös hätä: nytkö se tapahtuu, nytkö minusta tulee aikuinen? Tähänkö loppuu elämä ja alkaa jatkuva rahan säästäminen, loppuvat seikkailut, mahdollisuus paeta? Ostamalla asunnon tunnen sitoutuvani tähän kaupunkiin. Ei se ole huono vaihtoehto ollenkaan, mutta entä jos alkaakin ahdistaa ja haluan muuttaa? Juu, tiedän ettei asuntolaina ole kivikuula jalassa lopun ikää, mutta hiukan sellaiselta se tuntuu hetkittäin. Elämä loppuu tähän. Kun se ajatus iskee, koetan vetää syvään henkeä ja rauhoittua. Olen kuitenkin kuullut vahvoja huhuja myös elämästä asuntolainan jälkeen.

Onneksi minulla on paljon ystäviä, jotka auttavat. Ilman ystäviäni en varmasti selviäisi tästä, en mitenkään.

Osan aikaa uudet jutut innostavat ja inspiroivat ja kuljen kaupungilla lauleskellen hyvää tuultani. Itsetunto on korkealla ja uskon selvittäväni korkoratkaisut ja lainanlyhennykset ja tulevat kustannukset. Olen suunnitellut tuparit jo ainakin kahdesti. 🙂 Mutta sitten taas pelottaa ja tuparit jäävät pitämättä sillä olen velkavankeudessa eikä minulla ole varaa kuin näkkileipään  – ja onko tämä kaikki sitten sen arvoista?

Sitten kun oikein ahdistaa, voin katsella löytöeläintalon kissojen kuvia ja miettiä, mikä olisi hyvä nimi tulevalle kämppikselle. Se ei onneksi ole niin kovin kranttu siitä, onko tuleva koti oma (pankin) vai vuokrattu.

Kuten huomaatte, töiden tekemiselle on paljon vaihtoehtoja. Normaalistikin marsuntasoinen keskittymiskykyni on viime aikoina ollut samaa luokkaa kuin marsunpojalla, joka sairastaa adhd:ta. Työt eivät etene, ja tiedän joutuvani vielä paniikkiin niiden takia, sillä deadlinet eivät siirry asuntohuolieni vuoksi. Jo nyt on tekemättömiä niskassa ihan liikaa, mutta varttia kauempaa en jaksa keskittyä mihinkään ennen kuin ajatukset taas vaeltavat. Tämä on oikeasti aika kamalaa, sillä on tiettyjä asioita, joita olen luvannut tehdä. Niiden tekemättä jättäminen vahingoittaa muita huomattavasti enemmän kuin minua, joten olisi tehtävä jotain. Mutta mitä jos ei vain onnistu? V-kirja vain ei synny tätä kitisemällä, pitäisi tarttua itsestä niskasta kiinni valittamisen sijaan. Ehkä olen vain väsynyt, vaikka en kyllä usko että minkäänlainen loma tähän auttaa. Kyse on ikävimmästä luonteenpiirteestäni eli laiskuudesta.

Elämän pieniä iloja ovat ystävät: Prinsessa ja Timantti valaisivat kotiani ja kotikaupunkiani pe-ma. Näin paljon uusia paikkoja seuratessani heidän ekskursioitaan Jyväskylän kaupunkirakentamisen salaisuuksiin. Lauantaina pidin juhlat ja… No eipä niistä sen enempää. Kivaa oli, kiitos vieraille!

Samuli Putron soololevy Elämä on juhla on tehnyt hetkistä parempia. Nimibiisin video löytyy esim. täältä, mutta levyllä on minusta vielä paljon parempiakin kappaleita. Tällä hetkellä aloitusraita Mitäpä jos puhuttelee erityisesti. Vaikka siinä kerrotaan vähän eri asioista kuin nyt ajattelen, haluaisin uskoa kertosäkeeseen: Mitäpä jos sä pelkäät turhaan turhaan turhaan turhaan…

Kappaleen voi kuunnella esim. Putron myspace-sivustolla, vaiks löytyy se youtubestakin, tosin paljon huonommalla äänenlaadulla. Harmi, ettei Hoidetaan kämppä Berliinistä -raitaa ei ole myspacessa, se on minusta helmi.

Tunnen ihan hirmuista riittämättömyyttä aika monella elämänaluella, ja haluaisin juosta karkuun. Mutta voi miten inhoaisinkaan itseäni, jos nyt pakenisin.

Mainokset