maaliskuu 2009


Päivi kirjoitti vähän aikaa sitten Heidi Köngäksen uudemmasta romaanista, ja minun tuli heti ikävä Luvattua (2000). Tämä pieni, kaunis esikoisromaani teki minuun vaikutuksen jo ensimmäisellä lukukerralla, eikä se ole pettänyt kertaakaan sen jälkeen. Hyvät romaanit kestävät monta lukukertaa, ja Luvattu on luettu jo ainakin neljä tai viisi kertaa. Nyt tartuin siihen, kun kuumeessa en taas olisi jaksanut lukea mitään monimutkaisempaa kirjaa, ja ajatuskin painavasta satukirjasta tuntui ikävältä. Luvattu kuiskasi taas hyllystä oikealla hetkellä ja pääsi sairasvuoteen lukukirjaksi. Muutamassa tunnissa se meni huolimatta päätä vihlovasta kuumekivusta, niin on pienestä kirjasta kysymys.

Luvattu kertoo nuoren Maijan tarinan. Se sijoittuu määrittelemättömään aikaan Suomen historiassa, johonkin kohtaan 1800-luvun loppupuolta, sanoisin ehkä (?), kun kerran puhutaan ratatöistä ja Tampereelle rakennettavasta tiilitehtaasta. Tarkka aika on kuitenkin merkityksetöntä, vaikka paikoin yksityiskohtainenkin ajankuva herättää kiinnostuksen siihen. Kirjan teema ei kuitenkaan ole historia, vaan rakkaus, yhteisöllisyys (niin hyvässä kuin ennen kaikkea pahassa), synti ja sovituksen mahdollisuus tai mahdottomuus.

Köngäksen kieli ja kerronnan rytmi, minä-kertojan preesensissä kuljettama tarina, Maijan tuska ja yksinäisyys ison yhteisön keskellä sekä rakkaus, joka ei suinkaan aina ole kaikkivoipa – näiden asioiden vuoksi minä pidän tästä kirjasta valtavasti.

Miten voi kaikki tunto pudota jalkavarteen, polven sivuun, kun sinun jalkasi osuu minuun iltasella kesken ruuan. Sinä istut minua lähinnä, syödään, puhutaan pellavista ja aivan vahingossa sinä osun jalkoinesi sivuun ja minuun. En tee mitään. Oliko se vahinko, siirrätkö sen sivuun? Minä en tee mitään, en liikahdakaan. En vedä jalkaani pois, annan sen olla niillä sijoillaan, syön.

Emäntä puhuu taikinanjuuresta, kuulen kapustoiden äänet ruukun reunaa vasten ja kuinka Pörö nauraa kovat naurut. En tohdi katsoa sinuun, lusikoin ryynipuuroa, en siirrä jalkaani etkä sinäkään. Ulkona mikä lie huhtikuun ilta. Sinertää. Kuovit valittavat pellon reunalla, en välittäisi kuulla niiden ääntä. Olen kuin naulittu, enkä maista sitä mitä syön. Tartut kaksin käsin olutkannuun, tunnen jalkasi jalkaani vasten, se ei irtoa, olemme niin liki, että kuulen kuinka juot, kuulen kuinka nielaiset.

[- -]

Ei voi olla totta. Houkkako minä olen? Sinä olet naitu mies ja minä toiselle luvattu.

Juoni olisi lyhyesti kerrottu, mutta jätän vielä lyhyemmäksi, että lukijalle jäisi jotain uutta. Tarinan kertoja on piikana hämäläisessä (tai niin tulkitsin, en kyllä ole varma) talossa. Hän on kihlattu talon rengille, joka on lähtenyt hirsirahoja tienaamaan ratatöihin. Sulhasen poissaollessa taloon on tullut uusi työmies, joka on sytyttänyt kertojassa ennenkokemattoman poltteen. Tästä tarina alkaa, ja se päättyy loppusyksyiselle kylätielle – kuka tai ketkä ja miten ja miksi, sen voitte itse lukea.

Mainokset

Miten tässä näin kävi? Lauantai oli ihan täydellinen päivä, mutta sunnuntaiaamuna heräsin, kun jäseniä kolotti ja oli vähän heikko olo. Kuume nousi nopeasti ja oli korkeimmillaan 39,5. Se laski illaksi ja luulin jo toipuvani, mutta kitit kanssa. Tänä aamuna oltiin jo herätessä yli 38 asteessa.

Nämä tytöt lähtee nyt maalle kotikotiin paranemaan. Papulle se on seikkailu, minulle lepo ja äidin hoiva. Kuume tekee minusta aina masentuneen ja ahdistuneen ja kaipaan äidin luokse.

Olen nähnyt kyllä aika hauskoja unia kuumeisena. Esimerkiksi Villa Ranan keittiö oli uusittu, oli laitettu pieni kamiina ja hella. Koska siellä oli ahdasta, oli keraaminen liesitaso laitettu tiskialtaiden paikalle, mutta hana oli siinä edelleen. Joltain oli jäänyt levy tyhjänä päälle, ja hellan yläpuolella olevasta hanasta tippui hitaasti pisaroita kuumalle levylle. Keittokomerossa oli aika kuuma ja pyörryin lattialle, koska minulla oli kuumetta. Työkaverit auttoivat minut pystyyn ja käskivät mennä kotiin. Toisessa unessa joku kertoi minulle, että olen raskaana. Kauhistuin, mutta en niinkään siksi että lapsi on tulossa, vaan koska tajusin edellisen viikonlopun karonkkajuhlinnan tehneen sikiöstä kolmipäisen kykloopin (onko sellaista) tai jotain sinnepäin. Kun sitten aloin tivata kertojalta, että minkä ikäinen vauva minussa oikein kasvaa ja sain sen kuulla, sain aika nopeasti ynnättyä, ettei se ole mahdollista. En ollut raskaana ja hyvä niin.

Kyllä palelee, menen takaisin sänkyyn.

Toisinaan hyvän lauantain resepti on mahdottoman yksinkertainen.

Tarvitaan hyvä ystävä ja kävelyretki aurinkoisessa säässä hyvällä huumorilla höystettynä (meillä on taatusti kaupungin hienoimmat tuulipuvut, Haglöfsin retkeilykengät ja vieläpä henkeen sopivasti reput selässä – kohti markettialuetta siis!), yllättäviä ostoksia (onnea Nannanderin uudelle pyörälle!) ja mahdollisuus oikaista kotiin kirkkaan valkoisen järvenselän ylitse.

Hyvän lauantain haudutusta jatketaan siivoamalla koti. Samalla voi nauraa kissalle, joka pinkoo ensin karkuun imuria ja sen jälkeen säikähtää moppia, vaikka oikeastaan on molemmista ihan tosi kiinnostunut. Pölyisen siivouksen jälkeen vuorossa on pitkä, lämmin suihku, hemmottelukuorinnat ja laardit iholle ja puhtaat, mukavat vaatteet.

Sen jälkeen lauantai alkaakin jo hidastua ja olla vähitelle kypsä: vuorossa on jotain herkullista ruokaa ja aterian kanssa lehtiä luettavana. Loppuilta kuluu joko hyvän romaanin tai leffan ääressä – tänään se voisi olla Niskavuorta. Siivotussa kodissa on mukava rentoutua koko ilta.

En oikein tiedä, miten vielä saisin tästä päivästä paremman, ja silti mitään ihmeellistä ei ole tehty, ihan tavallista arkea vain. Välillä mielessä vilahti kuva isosta ja hankalasta työasiasta, jonka tekemiseen on enää kolme viikkoa aikaa, enkä osaa aloittaa kun en tiedä mitä tehdä. Mutta mietin sitä maanantaina, nyt on lauantai… (Syntinen ajatus, kun töitä jäi taas rästiin viime viikolta asuntoasioiden takia, joten tämä päivä olisi ehdottomasti pitänyt käyttää töihin.)

On ollut kiva huomata, että kissani on sukulaissielu. Muutama päivä sitten siivosin kaappia ja otin muutamia laukkuja, vaatteita ja kenkiä vietäväksi kirpputorille. Papun suosikkinukkumapaikka on sen jälkeen ollut laukkupinon päällä – yhtä kiintynyt käsilaukkuihin kuin minäkin, selvästi.

Papu ja laukut 1

Papu ja laukut 2

Minähän siis en seuraa jääkiekkoa. En oikeastaan seuraa yhtään mitään urheilua kuin satunnaisesti. Pitkin tätä talvea olen kuitenkin poiminut ympäristöstäni tiedon, että kotikaupunkini urheiluylpeys, jääkiekkojoukkue JYP on vaihteeksi pärjännyt ihan kohtalaisesti. Vielä uutinen runkosarjan voitostakaan ei sanonut minulle mitään, mutta nyt täytyy myöntää, että minussakin on herännyt lievää kiinnostusta. En minä edelleenkään jääkiekosta mitään ymmärrä, mutta JYP kuitenkin pelaa välierissä huomisesta alkaen – ja totta ihmeessä ne nyt eivät mene häviämään kuopiolaisille!

Kyllä minusta taitaa ihan oikea jyväskyläläinen tulla, vähitellen, kun tuommoista uhoan ihan näin julkisesti. Ehkä urheilevan kaupungin ilmapiiri tarttuu, eikä se nyt niin kamala asia olisi, ehkäsittenkuitenkaan. Rakastan tätä kaupunkia kovasti, mutta tähän urheilupuoleen (sekä penkki- että varsinaiseen) en ole vielä oikein saanut mitään otetta.

Sitäpaitsi JYP:llä on maalivahti, jonka nimi on Sinuhe Wallinheimo! Ihan totta!

Jokohan pääsisin ensi kesänä katsomaan vastikään veikkausliigaan nousseen JJK:n pelejä? Viime kesänä jo oli kovasti tarkoitus, mutta suunnitelmaksi jäi. Kun vielä pari vuotta lisää jahkaan, niin ehkä saan aikaiseksi mennä katsomaan myös JYP:in pelin – jonain päivänä. Silloin täytyy kyllä nostaa malja jyväskyläläisyydelle!

P.S. Heli Laaksonen tiesi eilen miten ottaa yleisönsä: Turun seudulta tulevana hän myönsi, että tietää JYP:in voittaneen TPS:n edellisessä pelissä. Sen jälkeen yleisö suorastaan söi hänen kädestään, tietenkin. JYP on tärkeä tälle kaupungille ja sen asukkaille, ja jos kehut JYP:iä, kehut suoraan kaupunkilaisia itseään.

Kevään tulo on tuntunut lähinnä tuoksuna ilmassa ja lämpimänä auringonpaisteena sisällä. Ulkona on ollut vielä niin kylmä, ettei keho ole juurikaan tuntenut kevättä ilmassa, ja viime päivinä on ollut paljon taas hankalia juttuja, joiden vuoksi mielikin on synkistellyt. Tänään siihen onneksi löytyi resepti: Heli Laaksosen runokiertue saapui Jyväskylään. Olin ostanut liput synttärilahjaksi ystävälle ihan sillä tarkoituksella, että pääsisin itsekin samalla kuuntelemaan. Pidän Laaksosen runoista kovasti, ja halusin nähdä hänen kiertue-esityksensä.

Laaksosen tämän maaliskuun runokiertue on nimeltään Vartti vail kevät, ja jotenkin se on niin osuvasti juuri tämän viikon säähän ja vuodenkulkuun sanottu ettei mitään. On niinkuin kevät, muttei sitten ehkä ihan vielä kuitenkaan täysillä. Meillä kun ei vielä voi edes haaveilla krookuksistakaan, niin kuin toisaalla. Mutta lupaus siitä on jo joka paikassa.

Heli Laaksosen esitys oli positiivisuuden puolitoistatuntinen, ja juuri sellaista siltä odotinkin. Joskus omien juttujen keskellä tarvitaan joku (varsin usein se on taidetta tai kulttuuria) joka muistuttaa, mitkä asiat oikeastaan ovat tärkeitä, ja millä eväillä tästä elämästä selvitään.

Jotain Laaksoselta lainatakseni laitan tähän vaikkapa tämän, yhden illan osuvimmista ja hauskimmista:

Näyttö klo 14.30

Kaarina oi Kaarina

kat

kuin kiva virastotalo tual

nii viahko trapputralli

ja sympaattine viiva asfaltis.

Ihana pyäräteline uimahallin pihal

ja hiano koirankakkapussi!

O-marketi ostoskärry näyttä kulleronupult!

Ooo peräkärryn vetokouku suojamuavi!

Kuul Eerikki kuul:

harakka laulaa ko Celine Dioni!

Sinä päivän

ko olet pussaillu

kahte saak

Kaarina kans peito al,

älä, älä tee

asuntokaupoil

suuri päätöksi.

(Heli Laaksonen, kokoelmasta Sulavoi, 2006)


Kuva runoilijasta on promokuva ohjelmapalvelu Indicon sivuilta.


Papu nukkuu vielä.Voi pientä! Papu on steriloitu tänään, ja narkoosista herätessään se on ollut sekä äärettömän huvittava että hiukan säälittävä. Ei saisi nauraa, kun toinen ei tajua ympäristöstään mitään, mutta kyllä sen toikkarointi vähän pistää hymyilemään, ei voi mitään.

En yleensä mainostele blogissani kovasti, mutta hyvää palautetta voin kyllä antaa. Saimme tässä lähellä Viitaniemen eläinlääkäriasemalla erittäin hyvää ja ystävällistä palvelua tänään. Paikka oli siisti, lääkäri asiantuntevan oloinen ja kiinnostunut kissan hyvinvoinnista tämän päivän leikkausta laajemminkin. Eläintenhoitajat olivat todella kivoja ja antoivat vinkkejä muihinkin kissaongelmiini. Hinnakkaitahan tällaiset kaupungin keskustan pieneläinlääkärit ovat, mutta ei nyt ollut valinnanvaraa. Autottomana en voinut viedä Papua kovin kauas; menomatka lääkäriin meni kävellen, ja nukkuvan kissan olin valmistautunut tuomaan taksilla kotiin, mutta sitten eräs ystävä pääsikin hakemaan meidät. Mutta siis toiselta puolelta kaupunkia en pystyisi taksia maksamaan sairasmatkoille. Siksi lähilääkäri oli meidän valintamme nyt, ja hyvän palvelun vuoksi menemme sinne kyllä toistekin.

Horjuttaa.Ensimmäisessä kuvassa Papu on vielä täysin nukuksissa. Lainasin Papulle kotikotoa koiramme kuljetuslaatikkoa. Papu on tykännyt nukkua siinä nyt viikon verran, mutta saa nähdä jättääkö leikkauskokemus trauman boxista. Mietin, että voisin kyllä ostaa Papulle pienemmän, jonka kanssa sitä olisi helppo viedä sitten tarvittaessa junaankin – tuo on aivan tarpeettoman suuri kissalle ja vaikea kannettava.

Papu syöksähti yllättävän nopeasti kuljetuslaatikosta ulos ja horjui istuallaan. Asennosta näkee, ettei se ole ihan selvä.

Muutaman askelen jälkeen Papu kaatui kyljelleen ja jatkoi uniaan.Taju pois taas. Siinä vaiheessa leikkasin sen kynsiä vähän. (Papun superhieno raapimispuu on ollut kovin vähän käytössä. Olen nähnyt sen raapivan kynsiään siihen kerran, sängyn patja on paljon suositumpi siihen tarkoitukseen.)

Nukutettu kissa pitää pitää lämpimänä, joten peittelin Papun paksuun pyyhkeeseen. Kun se tästä nousi, se ei enää ole suostunut pitämään pyyhettä päällään vaan työntää sen pois. Enää sen keho ja tassut eivät tunnukaan kylmältä, joten en ole ollut huolissani.

Peiton alla, pikkuinen.

Ruoka ja vesi ovat maistuneet pikkuneidille hyvin tänään. Tässä alemmassa kuvassa Papu tosin ei syö, vaan nukahti kuono vasten ruokaa. Ihan totta, se vain nojasi siihen, kunnes jaksoi taas jatkaa matkaa. Hiekkalaatikolle se myös meni heti kun vain jaksoi kävellä. Kauluri törmäili joka paikkaan, joten pääsin olemaan avuksi, mutta ihastuttavan määrätietoisesti Papu on sisäsiisti – sairaanakin.

Ruokalepo

Vielä tätä kirjoitettaessa Papu on melko sekaisin, mutta alkaa jo vähitellen inhota muovikauluriaan. Se yrittää pestä itseään, mutta saa nuoltua vain kauluria. Unilääke vaikuttaa vielä, mutta pelkään jo sitä hetkeä, kun Papu suuttuu ja alkaa huutaa kaulurivihaansa. Neiti on muutenkin melko kovaääninen silloin, kun asiat ovat jollain tapaa pielessä (esim. jos minä nukun sen mielestä liian pitkään), joten kaulurikiistasta voi vielä tulla äänekästä.

Taiteilija Hannu Väisänen sai Finlandiansa omaelämäkerrallisen Vanikan palojen itsenäisestä jatko-osasta Toiset kengät (2007).

Molemmat romaanit kertovat taiteilijan kasvusta. Vanikan palat on kuvaus lapsuudesta, ja Toiset kengät siirtää tarinan teini-iän ja 1960-luvun kuvaukseksi. Perhe muuttaa pois kasarmilta, mikä on rajaus uuden vaiheen alkamiseen. Antero, tarinan kertoja, tulee murrosikään ja alkaa etsiä omaa paikkaansa ja tilaansa.

Eräänä kevätpäivänä, sellaisena kun tekee mieli riisuutua ja paiskoa kaikki ahdistavat talvihynttyyt tienposkeen ja hieroa kutisevia jäseniään, minä tajusin oman lihani irronneen perheen suuresta taikinasta. Minulla oli enää kaksi jalkaa ja kättä, tunsin miten ne kuuluivat vain minulle, että vain minä pystyin säätelemään niiden toimia. Olin irronnut kahdeksantoistajalkaisesta kuusisydämisestä olennosta joka yritti polttaa yhtä rauhanpiippua mutta poltti vain moninkertaiset huulensa. Minulla oli oma mieli ja sen kylkiäisenä ruumis, jonka nyt siis omistin kokonaan. Eikä irtoaminen koskenut lainkaan, vaikka olinkin kuullut jonkinlaisen ratkeamisen äänen juuri kun olin ylittämässä rautatietä tasoristeyksen kohdallaSe ei ollut tavarajuna joka irrotteli vaunujaan Tuiran asemalla. Kesti kauan ennen kuin tajusin ettei ääni tullut ulkoa vaan sisältäni. Pullosta irti nykäistävä sormi päästää samantapaisen muikean äänen. Tunsin olevani vapaa rihmastosta, joka siihen asti oli säädellyt kasvuani ja vuosieni kulkua.

Vanikan palat oli kooste välähtelevistä muistoista, ja Toiset kengät jatkaa samaa kerronnan tapaa, joskin muistot tuntuvat nyt yhtenäisemmältä tarinalta. Edelleen minusta Väisäsen kirjan ongelma on liiallinen pituus: osan muistoista olisi voinut jättää kertomatta, sillä minua alkoi väsyttää tuolla kolmensadan sivun tienoilla. Tuntui, ettei kirja tarjoa enää uutta. Onneksi kuitenkin luin loppuun asti, sillä viimeisten lukujen kuvaus irtautumisesta lapsuusympäristöstä ja Oulusta, kun taiteilija siirtyy kuvataidelukioon Savonlinnaan, oli minusta kirjan hienoiten kuvattu osuus.

Toiset kengät on myös kuvaus vieraudesta ja toiseudesta. Antero on erilainen kuin muut. Kuvaukset hänen omasta, vahvan visuaalisesta maailmastaan kertovat innokuudesta ja luovuudesta, mutta niiden välillä tulee selväksi, miten vieras hän on kaiken niin sanotun tavallisen maailman keskellä. Anteron kimpussa ovat sekä työläispojat että porvarilliset teinit, hän saa selkäänsä kaikkialta. Hän on liian outo, liian erilainen. Onneksi Antero ei tunnu huomaavan omaa yksinäisyyttään ennen kuin lähdön hetkellä – jos sitä ei huomaa, niin se tuskin tekee kipeääkään.

Vaikka välillä tosiaan ehdin jo kyllästyä tähän romaaniin, oli se kuitenkin lopussa enemmän kuin osiensa summa. Kokonaisuutena Toiset kengät toimii hyvin, ja kannatti lukea.

Seuraava sivu »