Kanadalainen Margaret Atwood (s. 1939) on minulta tähän asti ohitse mennyt kirjailija. Olen tiennyt, että kannattaisi lukea, mutta ohitse olen kulkenut silti. Nyt sopivalla hetkellä, sopivassa mielentilassa tuli kirjastossa vastaan Sokea surmaaja (The Blind Assassin, 2000, suom. 2000), ja olen täten aloittanut tutustumiseni Margaret Atwoodin tuotantoon. Sanon aloittanut, sillä ehdottomasti haluan lukea häneltä lisää.

Sisko kertoi ennustaneensa aikanaan Orhan Pamukin Nobelin. ”Ja Margaret Atwood saa myös jonain päivänä Nobelin kirjallisuuspalkinnon!” julisti sisko viikonloppuna, kun kerroin aloittaneeni Sokean surmaajan ja pitäväni siitä kovasti. ”Eikä se edes ole Atwoodin paras kirja”, hän totesi – ei syyttäen minua huonosta valinnasta, vaan kehuen kirjailijaa. Siksi olenkin utelias lukemaan lisää: Sokea surmaaja oli loistava romaani, ja jos Atwood on kirjoittanut vielä parempiakin, niin jestas, hän tosiaan taitaa olla tulevan palkintonsa arvoinen. Itse asiassa jatkoin tämän asian pohtimista ja mietin, että tässä taitaa olla ero hyvän ja erittäin hyvän kirjailijan välillä. Sanoisin ketä tahansa Sokean surmaajan tasoista kirjoittanutta hyväksi kirjailijaksi, mutta jos toistaa samaa tai vieläkin parempaa tasoa usean romaanin ajan, on kyseessä erittäin hyvä kirjailija.

Karkaan asioiden edelle, sillä enhän ole lukenut Atwoodilta vielä muita kuin tämän. Mutta nyt juuri, laskettuani Sokean surmaajan kädestäni vain kymmenisen minuuttia sitten, olen valmis puhumaan ylisanoja kirjailijasta. Ehkä huomenna olisin rauhallisempi, tai viimeistään viikon kuluttua, mutta silloin olisin myös paljon tylsempi…

Sokea surmaaja kertoo 1900-luvun alkuvuosikymmenistä, oikeastaan maailmansotien välisestä ajasta Kanadassa. Päähenkilö ja kertoja on Iris Chase Griffen, vanha nainen, joka nykypäivästä käsin muistelee nuoruuttaan ja siskoaan Laura Chasea, joka kuoli vain muutama päivä toisen maailmansodan päättymisen jälkeen. Kerronta kulkee monessa tasossa: lehtijuttuina, Irisin muistelmina, Irisin vanhenemisen ja vanhuuden kuvauksina sekä ennen kaikkea sokean surmaajan tarinassa. Sokea surmaaja on Laura Chasen romaanin nimi. Se julkaisiin postuumina hänen kuolemansa jälkeen, ja herätti kohua rohkealla kuvauksellaan normeja rikkovasta rakkaussuhteesta. Atwoodin romaanissa on siis sisällä toinen tarina, jossa myös kerrotaan tarinaa. Onko sellaiselle rakenteelle jotain nimeä?

Kirjan etuliepeessä todetaan, että romaanin juoni on mutkikas, eikä mikään ole sitä miltä näyttää. Annetaan siis ymmärtää, että Atwood vie lukijaa minne haluaa ja hämää miten vain. Ei se juoni nyt ihan niin ennalta arvaamaton ollut, kyllä kuvio alkoi hahmottua jo paljon ennen ratkaisevaa kahvilakohtausta, mutta ei se tee kirjasta sen huonompaa. Atwoodin taitava sanojen käyttö ja taito pitää jännitystä yllä, kertoa niukasti, kiusaten vähillä tiedoilla, mutta kertoen samalla aivan tarpeeksi, maalata kuvia vähin adjektiivein, tehokkaasti – näillä hän piti ainakin minut kirjansa vankina ensimmäiseltä sivulta viimeiselle.

Kuvan kirjan kannesta lainasin Wikipediasta.

Mainokset