Voi miten heikko on ihminen! Vaikka minua varoitettiin, niin oli silti pakko tarttua tähän ja lukea se, kun melkein syliin työntyi kirjastossa. Ikävä kirja, hyvin huono, mutta hullua kyllä, luin sen lähes 600 sivua kahdessa illassa (mikä on minulle melko nopeasti).Teksti oli helppoa edetä.

Donald McCaigin Rhett (Rhett Butler’s People, 2007, suom. 2008 ) oli kai yksi viime vuoden hömppätapauksia. Ainakin kirjaa tuotiin kaupoissa esille melko näkyvästi, ja sen myötä Tuulen viemää -krääsää löytyi kaupoista huomattavasti normaalia enemmän.

Kirjailija on siis tässä romaanissa saanut loistoidean: kirjoitetaan Tuulen viemää uusiksi miesnäkökulmasta! Tehdään Rhettistä päähenkilö ja avataan yksi viime vuosisadan tärkeistä romaaneista kokonaan uudesta näkökulmasta! Hyvä idea, mutta valitettavasti se ei vaan toimi. Kai Mitchell jo olisi kirjoittanut Rhettin roolin avautuneemmaksi, jos se olisi ollut tarkoitus. Minunkin uteliaisuuttani kutitti saada tietää, mitä miessankarini on tehnyt lapsena ja mitä hän ajatteli kävellessään Scarlettin luota pois, mutta lopulta se oli ihan kamalaa. En olisi halunnut saada kuulla sitä näin, kun oma mielikuvitukseni toimii paremmin.

Tuulen viemän Rhett Butler on yksi kirjallisuuden ja elokuvamaailman tärkeistä mieshahmoista, ainakin minulle. Hänessä kiteytyvät monet romanttisen sankarin piirteet. Hän on tumma ja komea ja fyysisesti hyvin vahva ja terve. Hän on satumaisen rikas, mutta raha ei merkitse hänelle sellaisenaan kovin paljoa. Kukaan ei oikein tiedä, mistä hän on rahansa ansainnut, mutta paljon sitä on. Hänen menneisyydessään on vuosia, joista ei tiedetä, mitä hän on puuhaillut. Ylipäätään pieni salaperäisyyden ja puhumattomuuden ilmapiiri leijuu miehen ympärillä. Jotain skandaaliakin menneisyydestä löytyy, mutta siitä vain huhutaan. Rhett on älykäs ja näkee ihmisten teeskentelyn läpi. Häntä on kohdeltu yhteisössään kaltoin, mistä seuraa lievää kyynisyyttä maailmaa kohtaan. Silti hän on rakkaudessaan vahva kuin tuli, kun kerran rakastumaan erehtyy. Mutta huonosti siinä käy, lopulta. Kuulostaako Heathcliffiltä? Eipä wissiin.

McCaigin romaani purkaa kaiken tämän. Salaperäinen menneisyys lakkaa olemasta salaperäinen. Se olisi helpompaa kestää, jos McCaig kirjoittaisi yhtä hyvin kuin Mitchell, mutta… Kirja on valitettavan huono, ja jostain syystä käännöskin tuntui huonolta, mutta en tiedä onko se suomentajan vai alkuperäisteoksen vika. Valitettavasti, luettuani Rhettin, olen aavistuksen vähemmän ihastunut Rhett Butleriin. Ei tässä näin pitänyt käydä!

Siinä mielessä Rhett on 2000-luvun romaani, että se kirjoittaa esiin Tuulen viemän puutteita, kuten orjuuden. Scarlettin maailmassahan mustia ei lyödä, perheitä ei eroteta toisistaan ja orjia kohdellaan kuin yksinkertaisia lapsia, lempeästi ohjaten. Tässä romaanissa orjuuden todellisuus tulee karvaammin esiin. McCaig ei kirjoita romaanissaan vain Rhettin tarinaa, vaan isossa roolissa on esimerkiksi hänen sisarensa Rosemary (jota en muista Tuulen viemästä). Teoksen alkuperäinen nimi kertoo enemmän sisällöstä: monet Rhettiä ympäröivät ihmiset saavat tarinansa esiin. Siitä tulee myös kirjan tiiliskivimäinen koko. Olisi pysynyt Rhettissä, ei minua Belle Watlingin äpäräpojan seikkailut kiinnosta! Eikä varsinkaan Rosemary Butlerin…

Romaanin olisi pelastanut täydellisestä tappiosta, jos McCaig olisi malttanut lopettaa siihen sumuiseen päivään, kun Rhett jättää Scarlettin. Mutta ei, hän on jostain syystä halunnut tehdä tarinalle oman lopetuksensa, joka siis kilpailee Alexandra Ripleyn Scarlett -romaanin kanssa. Siinä missä Scarlett on roskaa, mutta ihastuttavan viihdyttävää sellaista (varsinkin tv-sarjana), oli Rhettin lopetus lähinnä puistattava.

Yritän unohtaa tämän kirjan mahdollisimman pian. Ensiavuksi tekisi mieli jälleen katsoa dvd:ltä Tuulen viemää ja Scarlett – siinäpä teema jollekin talviselle sunnuntaipäivälle. Molempien kirjojen lukemiseen en taida nyt venyä, kun luettavaa on jonossa muutenkin.

Juu, olen tänään kriittisempi ja ilkeämpi kuin koskaan ennen mistään kirjasta kirjoittaessani, eikä tällainen tyyli ole ihan tapaistani. Taidan vaan olla aika järkyttynyt ja loukkaantunut. Rhett Butler on oikeasti yksi sankareistani siinä missä Scarlett O’Hara Hamilton Kennedy Butler on jollain kummalla tavalla esikuvani (näitä olen pohtinut aiemmin), ja Tuulen viemää on minulle tärkeä kirja. Harmittaa tällainen, ja ehkä eniten harmittaa, että oma uteliaisuus voitti varovaisuuden ja menin ja luin sitten kuitenkin.

Advertisements