Tulin lukeneeksi jotain aiheeltaan ajankohtaista. Tosin luulen, että juutalaisten ja palestiinalaisten ristiriidasta kertova kirjallisuus on ollut ajankohtaista aika monta vuosikymmentä taaksepäin, ja on valitettavasti sitä myös ainakin jonkin aikaa tulevaisuuteenkin, niin etten oikeastaan voi sanoa olevani erityisen valveutunut luettuani aiheesta juuri tällä hetkellä.

Vuoden 2008 nobelistin, J.M.G. Le Clézion kirja Harhaileva tähti (Ètoile errante, 1992, suom. 2000), sattui eteen kirjastossa ja lainasin sen uskollisuudesta kirjallisuuspalkintoja kohtaan: täytyyhän tähän ennen palkinnonjakoa minulle täysin tuntemattomaan kirjailijaan tutustua, kun omakirjaston hyllystä suorastaan työntyy eteen mahdollisuus. Ja olihan se hyvä että luin tämän romaanin, vaikka odotinkin siltä ehkä enemmän kuin sain.

Kuuntelen ja minusta tuntuu että pystyn kuulemaan kaikkien laivaan odottavien äänet. Tuossa he makaavat hiekassa vajanraunioiden äärellä yläpuolellaan korkeat männyt, jotka suojaavat meitä tuulenpuuskilta. En tiedä keitä he ovat, en tiedä heidän nimiään, paitsi Paimenen, mutta minähän olen itse antanut hänelle sen lempinimen. He ovat vain häilyviä kasvoja hämärissä, muotoja, takkeihinsa kietoutuneita naisia, vanhoja miehiä, jotka kyyristelevät suurten sateenvarjojen alla. Kaikilla on samanlaiset köydellä vahvistetut matkalaukut, samat Punaisen Ristin tai Amerikan armeijan huovat.

Minun mielestäni Harhaileva tähti kertoo vaelluksesta, paikallaan pysymättömyydestä, liikkeestä. Se kertoo myös isän kaipuusta. Kirja kertoo Estheristä/Hélènestä, joka on ranskanjuutalainen nuori tyttö. Hän pakenee toisen maailmansodan jaloista äitinsä kanssa, kun isä on kadonnut vastarintaliikkeen mukana – isä ei vain koskaan palaa takaisin, vaikka Esther odottaa häntä vielä aikuisenankin (tai sellainen odotuksen tunne minulle jäi). Estherin, hänen äitinsä Elizabethin ja ympäröivän juutalaisjoukon matkan tavoitteena on Erezt Israel, luvattu maa, jossa vaino päättyy.

Erezt Israel on paikka missä me olemme syntyneet, paikka missä valo loisti ensimmäisen kerran, mutta siellä alkoivat ensimmäiset varjotkin elää. [- -] Minä sanoin: ”Voi se olla olemassa, mutta me emme pääse sinne. Poliisi ei päästä meitä lähtemään. Joudumme palaamaan Pariisiin.” Paimen sanoi: ”Vaikka ne estäisivät meitä lähtemästä tänään, me lähdemme huomenna. Tai ylihuomenna. Jos meitä estetään astumasta laivaan, me menemme jalan, kävelemme, vaikka se veisi vuoden.” Hän ei puhunut pelkän lähtemisen vuoksi, vaan hänkin halusi nähdä maan, missä uskonto oli syntynyt, missä ensimmäinen kirja kirjoitettiin. Kun näin valon hänen silmissään, sydämeni löi kiivaammin. Koska hän niin kovasti halusi päästä Jerusalemiin, me ehkä todella pääsisimmekin sinne jonain päivänä.

Esther, isänsä lempinimellä pikku tähtönen, ei ole kirjan ainoa päähenkilö, vaan kerronnan tasapainoittamiseksi hän kohtaa Nezman, palestiinalaistytön, jonka nimi myös tarkoittaa tähteä. Nezman tarina kerrotaan myös, ja se tekee kipeää. Hiekka, lika, pöly – sen osan voin itsekin tuntea lukiessani, vaikka pakolaisleirin todellisuutta ei voikaan tietää kuin siellä asunut. Valitettavasti Nezman tarina on vain pieni osa kirjaa, mutta hänen ja Estherin kohtaaminen on silti tärkeää kerronnan kannalta.

Le Clézio vaihtelee kertojaa ja näkökulmaa. Välillä Esther kertoo omaa tarinaansa, välillä Nezma, mutta välillä kaikkea katsotaan ulkopuolisen silmin. Kirjan kieli on kaunista ja siinä puhutaan tärkeitä sanoja.

Kaikesta kauneudestaan huolimatta Harhaileva tähti jätti minut vähän etäiseksi. Sen lukeminen kesti pitkään, vaikkei kirja ole kovin paksu. Minun ei vain tehnyt mieli tarttua siihen, lukeminen oli tahmeaa. Ja mikä hulluinta, tunsin syyllisyyttä siitä, etten oikein innostu tuoreesta nobelistista: kyllähän nyt pitäisi ymmärtää niin paljon, että tykkää tästä… Kun tunnistin ja vähän huvituin omasta syyllisyydentunteestani, pohdin myös lukukokemusten subjektiivisuutta ja tilannesidonnaisuutta. Jokin kirja voi puhutella minua juuri nyt ihan tosi paljon (esimerkiksi Watchmen teki niin), mutta toisessa tilanteessa, toisenlaisella energialla ja eri ympäristössä luettuna jokin toinen olisi minusta paljon parempi kirja. Ja nyt melko laimealta tuntunut Harhaileva tähti voi jonain toisena lukukertana olla paljon parempi, kun se osuu johonkin sillä hetkellä sielussa avoimena olevaan nurkkaan.

Näemmä minulle on tullut vakiolinkit, joihin viittaan, kun haluan tarjota muita näkökulmia lukemaani kirjaan. Eli arvioita esim. Kirjavinkeissä ja HS:ssa. Le Cléziosta voi lukea lisää vaikka kotimaisen kustantajan Otavan sivuilta tai Nobel-palkinnon sivuilta.

Advertisements