helmikuu 2009


Yksi parhaita asioita elämässäni on se konkreettinen paikka, jossa teen työtä. Seminaarinmäen Villa Rana on kaunis rakennus, ja (huolimatta huonosta ilmanlaadusta) viihdyn siellä mainiosti. Talo on Yrjö Blomstedtin suunnittelema ja rakennettu joskus 1900-luvun alussa, en muista tarkkaa vuotta. Se on myös yksi Jyväskylän kauneimpia rakennuksia, ainakin minun mielestäni.

Blomstedtin pääty Villa Ranasta

Se on saanut nimensä katonrajassa kulkevasta sammakkokuviosta. Sammakko on latinaksi rana, kai, tosin muistan lukeneeni joskus sadun, jossa sammakkojen kuningas oli nimeltään Rana.

Sammakko-ornamenttejaVielä viime vuosituhannen lopulla talo oli etnologian laitoksen käytössä. Kun laitokset fuusioitiin nykyiseen muotoon historian ja etnologian laitokseksi, tuli Villa Ranastakin monitieteisempi. Nykyisin siellä on kahden ison luentosalin (Paulaharju ja Blomstedt) lisäksi koko joukko historian ja etnologian tutkijoita ja tohtorikoulutettavia. Kuitenkin myös ihana rakennus olisi ontto ja kylmä ilman todella hyvää työyhteisöä.

Paulaharjun pääty

Erityisen kiintynyt olen Villa Ranan kahvihuoneeseen. Syön siellä lounasta jotakuinkin joka päivä, ja aina on hyvää seuraa. Kahvihuoneessa kokoontuu aidosti monitieteinen, kannustava ja ihastuttavan huumorintajuinen työporukka. Välillä lounas- ja kahvitauot venyvät ihan vain hömpöttelyn takia, mutta vielä useammin kahvipöydän ääressä puhutaan tutkimuksesta ja pohditaan omiin ja toisten töihin liittyviä kysymyksiä. Avaudutaan, valitetaan, iloitaan, itketään (no se olin minä, myönnetään) ja nauretaan kunnolla vähintään kerran päivässä. Siellä me istumme kaikki erottelematta historioitsijoita ja etnologeja keskenään tai jakamatta istumajärjestystä väitöskirjan etenemisvauhdin perusteella. Kaikki ovat siellä just yhtä hyviä. Viikko sitten kehuin kahvihuonettamme rehtorillekin, nii-iin.

Näin kaunis sisäänkäynti minunkin työhuoneeseeni.Vaikka akateeminen maailma on kova ja kilpailuhenkinen, on laitoksen tohtorikoulutettavien tasolla kyllä hirmu hyvä keskinäinen tunnelma. Kilpailemmehan me kyllä keskenämme, mutta ensisijaisesti olemme työkavereita. Ja tarvittaessa talosta  löytyy olkapää, oli ongelma mikä tahansa. Esimerkiksi eilen tulin Villa Ranaan mieli melkoisen apeana ihan tutkimukseen liittymättömistä, henkilökohtaisista syistä. Tavalliseen tapaani kerroin mielipahastani itku kurkussa ensimmäisille vastaantulijoille (kun en osaa pitää suutani kiinni omista asioistani), ja nämä kaksi jaksoivat rohkaista ja kannustaa niin kauan, että jatkoin hymyssä suin matkaa omaan huoneeseeni. Eihän heidän olisi tarvinnut sitä tehdä, mutta kiitollisena kyllä otin rohkaisun vastaan, kun sitä kovasti juuri silloin tarvitsin. Samanlainen tuki ja kannustus jatkui sitten vielä omassa päädyssäni taloa.

Seminaarinkadun suunnasta - kahvihuoneen ikkuna näkyy!Eikä laitoksen hyvä työyhteisö rajoitu ainoastaan Villa Ranaan, vaan yhtä hyvää, älykästä, hauskaa ja kannustavaa porukkaa majailee myös laitoksemme toisessa talossa, Historicassa. Se on myös kaunis rakennus, joskaan ei minulle aivan yhtä rakas kuin Villa Rana on (koska työhuoneeni ei ole siellä, tietty). Historicassa on myös tutkijoita ja tohtorikoulutettavia, mutta siellä on lisäksi opetus- ja hallintohenkilökunta sekä tietysti seminaarihuoneita ja luentosaleja. Seminaarinmäki on kokonaisuutenakin melkoisen kaunis, puistomainen alue. Se on myös kaunein yliopistokampus mitä tiedän. Kunhan kesä taas koittaa, voisin yrittää kuvata sen kauneimpia kohtia. Ja ainakin Historica pitää esitellä täällä myös, tasa-arvon nimissä.

Mutta siis: olen hirmuisen onnellinen konkreettisesta paikasta, jossa teen töitä. Villa Rana lisää työmotivaatiotani moninkertaisesti, ja esittelen sitä ylpeänä vierailijoille. Mutta mistä rakennuksen arvo minulle muodostuu, kauniista arkkitehtuurista vai ehkä sitten kuitenkin talon seinien sisällä työskentelevistä ihmisistä? Niin esteetikko kuin olenkin, niin väittäisin että jälkimmäinen painaa tässä enemmän. Olisi kamalaa olla Villa Ranassa yksin.

Viikonloppuvieraaksi saapuvat Prinsessa ja Timantti. Koska kumpikin ovat Jyväskylä-noviiseja, aion viedä heidät myös… Noh, arvaatte ehkä minne. Villa Ranan kahvihuoneessa kun voi keittää kahvit viikonloppuisinkin. 🙂

Minun piti kirjoittaa jostain… Ai niin, haluaisin kommentoida paria bbc:n sarjaa, jotka ovat tuoneet paljon lohtua kuluneina matalina kausina (kiitos Eira, en palauta niitä ihan vielä). Mutta niistä kirjoittaakseni minun pitäisi keskittyä ja koota ajatukseni, enkä taida enää jaksaa. Olen siis työhuoneella vielä. Olisi töitä, mutta väsyttää jo, enkä ole pariin tuntiin enää keskittynyt oikeasti mihinkään. Sama se siis, vaikka lähtisin kotiin.

Sitä paitsi kotiin on tällä viikolla mukava mennä, sillä siellä odottaa jälleen kaverini Kissa, joka on hoidossani perjantaihin asti. Oma kissanhankintaprojektini on edennyt siihen, että olen  suunnitellut vierailua löytöeläinkotiin viikolle 11. Tosin en ole vielä ottanut sinne yhteyttä (voisinkin kirjoittaa sähköpostin sinne vielä tänään ennen päivän lopetusta). Olen valinnut hiekkalaatikon mallin, suunnitellut kynsisaksien ja ruokakuppien ostoreissua ja pyytänyt isää tekemään hienon raapimispuun tulevaa kämppistäni varten. Lisäksi olen kutsunut koko joukon kavereita luokseni lauantaina sillä tekosyyllä, että kunhan kissa liittyy perheeseeni, ei isoja kempaloita enää ole niin hyvä pitää – kissan hermojen kannalta.

Omia hermojani olen tänään lepuuttanut haaveilemalla aina välillä Ateenasta ja ensi kesän loma konferenssimatkasta sinne. Olen sähköpostaillut ja lopulta facebookannutkin erään ruotsalaisen etnologian emerita-professorin kanssa, joka tulee myös Ateenaan, ja jonka kanssa jo aiemmin olemme suunnitelleet viettävämme siellä aikaa yhdessä. Vaikka sää on ollut täydellisen talvisen kaunis täälläkin tänään, olen silti haaveillut Ateenan auringosta ja kesästä ylipäätään. Lisäksi yllätin itseni viesteilemästä Ruotsiin ruotsiksi aiemman englannin sijaan. Joka toinen sana piti tarkistaa sanakirjasta ja tein varmaan kamalia virheitä, mutta tuli siitä silti tsemppiolo. Ensi viikolla alkaa ruotsin kurssi, joten orientoiduin siihen tänään muutenkin kuin kirjoittamalla pari lyhytsanaista viestiä. Lainasin nimittäin ruotsalaista tutkimuskirjallisuutta, enkä ymmärrä kirjoista edes otsikoita… Piinallisia, mutta hyödyllisiä hetkiä tiedossa tutkimusrintamalla.

Kanadalainen Margaret Atwood (s. 1939) on minulta tähän asti ohitse mennyt kirjailija. Olen tiennyt, että kannattaisi lukea, mutta ohitse olen kulkenut silti. Nyt sopivalla hetkellä, sopivassa mielentilassa tuli kirjastossa vastaan Sokea surmaaja (The Blind Assassin, 2000, suom. 2000), ja olen täten aloittanut tutustumiseni Margaret Atwoodin tuotantoon. Sanon aloittanut, sillä ehdottomasti haluan lukea häneltä lisää.

Sisko kertoi ennustaneensa aikanaan Orhan Pamukin Nobelin. ”Ja Margaret Atwood saa myös jonain päivänä Nobelin kirjallisuuspalkinnon!” julisti sisko viikonloppuna, kun kerroin aloittaneeni Sokean surmaajan ja pitäväni siitä kovasti. ”Eikä se edes ole Atwoodin paras kirja”, hän totesi – ei syyttäen minua huonosta valinnasta, vaan kehuen kirjailijaa. Siksi olenkin utelias lukemaan lisää: Sokea surmaaja oli loistava romaani, ja jos Atwood on kirjoittanut vielä parempiakin, niin jestas, hän tosiaan taitaa olla tulevan palkintonsa arvoinen. Itse asiassa jatkoin tämän asian pohtimista ja mietin, että tässä taitaa olla ero hyvän ja erittäin hyvän kirjailijan välillä. Sanoisin ketä tahansa Sokean surmaajan tasoista kirjoittanutta hyväksi kirjailijaksi, mutta jos toistaa samaa tai vieläkin parempaa tasoa usean romaanin ajan, on kyseessä erittäin hyvä kirjailija.

Karkaan asioiden edelle, sillä enhän ole lukenut Atwoodilta vielä muita kuin tämän. Mutta nyt juuri, laskettuani Sokean surmaajan kädestäni vain kymmenisen minuuttia sitten, olen valmis puhumaan ylisanoja kirjailijasta. Ehkä huomenna olisin rauhallisempi, tai viimeistään viikon kuluttua, mutta silloin olisin myös paljon tylsempi…

Sokea surmaaja kertoo 1900-luvun alkuvuosikymmenistä, oikeastaan maailmansotien välisestä ajasta Kanadassa. Päähenkilö ja kertoja on Iris Chase Griffen, vanha nainen, joka nykypäivästä käsin muistelee nuoruuttaan ja siskoaan Laura Chasea, joka kuoli vain muutama päivä toisen maailmansodan päättymisen jälkeen. Kerronta kulkee monessa tasossa: lehtijuttuina, Irisin muistelmina, Irisin vanhenemisen ja vanhuuden kuvauksina sekä ennen kaikkea sokean surmaajan tarinassa. Sokea surmaaja on Laura Chasen romaanin nimi. Se julkaisiin postuumina hänen kuolemansa jälkeen, ja herätti kohua rohkealla kuvauksellaan normeja rikkovasta rakkaussuhteesta. Atwoodin romaanissa on siis sisällä toinen tarina, jossa myös kerrotaan tarinaa. Onko sellaiselle rakenteelle jotain nimeä?

Kirjan etuliepeessä todetaan, että romaanin juoni on mutkikas, eikä mikään ole sitä miltä näyttää. Annetaan siis ymmärtää, että Atwood vie lukijaa minne haluaa ja hämää miten vain. Ei se juoni nyt ihan niin ennalta arvaamaton ollut, kyllä kuvio alkoi hahmottua jo paljon ennen ratkaisevaa kahvilakohtausta, mutta ei se tee kirjasta sen huonompaa. Atwoodin taitava sanojen käyttö ja taito pitää jännitystä yllä, kertoa niukasti, kiusaten vähillä tiedoilla, mutta kertoen samalla aivan tarpeeksi, maalata kuvia vähin adjektiivein, tehokkaasti – näillä hän piti ainakin minut kirjansa vankina ensimmäiseltä sivulta viimeiselle.

Kuvan kirjan kannesta lainasin Wikipediasta.

Viime viikkoihin on mahtunut kaksi nuoren, murrosikäisen miehen kasvun kuvausta. Lukemani kirjat ovat molemmat teinipojan päiväkirjoja, mutta ovat muuten aiheensa puolesta aivan eri planeetoilta. Koska nykyään tunnun ehtivän kovin harvoin koneen ääreen, yhdistän tavoistani poiketen kaksi eri kirjailijan kirjaa samaan kirjapäiväkirjan postaukseen.

Työkaverini lainaama Sue Townsendin nuortenkirja Mikä tsäkä, Hadrianus (The Secret Diary of Adrian Mole Aged 13 3/4, 1982, suom. 1984) on tarkoitettu hauskaksi kirjaksi. Sitä se olikin: kevyttä, hilpeää ja vitsikästä luettavaa. Päähenkilö Hadrianus on teinipoika, jonka päiväkirja täytyy vanhempien avioerosta, ensirakkaudesta, koulutehtävistä, finneistä, väärinymmärretyksi tulemisen tunteesta ja kaikesta muusta, mitä nyt vain aikuiset voivat kuvitella kirjoittavansa teinipojan päiväkirjaan. Hauska tämä kyllä on, vaikka omalla tavallaan ihan kamalan surullinenkin. Hadrianus lupaa päiväkirjalleen olla juomatta koskaan alkoholia, koska äiti ja isä juo sitä aika paljon. Vanhempien avioeron aikoihin Hadrianus toteaa, että kaikki luulevat että hän voi huonosti, mutta oikeastaan hänellä ei ole mitään hätää. Siitä huolimatta kirjassa on kohtia, joissa Hadrianuksella on oikeasti aika paha olla, eikä se ole enää vitsi.

Sue Townsendin Adrian Mole -kirjat ovat ajankuvaa 1980-luvun Britanniasta. Hadrianus kommentoi esimerkiksi Charlesin ja Dianan häitä ja punkkareita. Esimerkiksi:

Tiistai, marraskuun 17.

Isäni huolestuttaa minua syvästi. Edes jatkuvat uutiset prinsessa Dianan raskaudentilasta eivät piristä häntä.

Isoäiti on kutonut jo kolmet vauvantossut ja lähettänyt ne Buckinhamin Palatsiin. Hän on tosi isänmaanystävä.

Townsendin kirja oli kyllä ihan viihdyttävä, mutta tällä kertaa en osannut samaistua nuortenromaaniin. Yleensä luen niitä ihan sujuvasti, mutta nyt tunsin olevani liian vanha tälle. Vähän yli kymmenenvuotiaalle antaisin tämän kyllä oikein sujuvasti luettavaksi. Sen sijaan toinen lukemani nuoren, surullisen miehen kuvaus jäi takomaan mieleen pitkäksi aikaa, eikä ehkä ihan lähiaikoina ajatuksista lähdekään. Luin ruotsalaisen Jonas Hassen Khemirin Ajatussulttaanin (Ett öga rött, 2003, suom. 2004).

Ajatussulttani on kertomus Halimista, joka on tukholmalainen arabinuori. Hän on vihainen ja etsii paikkaansa kaiken keskellä, ja ruotsalaisvihamieliset asenteet tarttuvat häneen herkästi. Halim uskoo paljastaneensa integraatiosuunnitelman, ansan, johon esimerkiksi hänen isänsä kävelee sokeasti yrittäessään liian nöyrästi sopeutua ruotsalaiseen yhteiskuntaan.

Halimin päiväkirja on paikoitellen koominen, mutta useammin minusta surullinen. Kohtaus, jossa Halim kulkee aseen kanssa kaupungilla on minusta myös pelottava. Siinä missä edellisen kirjan Hadrianus on hassu, on Halim aggressiivinen, mutta lopulta molemmilla on aivan samanlaisia huolenaiheita: huomaako luokan ihanin tyttö minua, sydämeen sattuu jos tämä ihana tyttö onkin jonkun toisen kanssa, miltä näytän ja kenen joukkoon kuulun vai olenko todella ainoa järkevä koko luokalla tai oikeastaan koko koulussa, miten tulla toimeen isän kanssa ja – kyllä vain – molemmilla pojilla on kova ikävä äitiään. Hadrianuksen äiti lähtee toisen miehen matkaan, Halimin äiti on kuollut sairauteen. Halimin suhde isäänsä on koetuksella niin kuin murrosiässä vain voi olla: välillä he tulevat hyvin toimeen, mutta Halim myös kyseenalaistaa voimakkaasti isänsä valintoja.

En tiedä asiasta tarpeeksi voidakseni keskustella Suomen maahanmuuttopolitiikasta, enkä missään tapauksessa halua tämän blogin olevan foorumi sellaiselle keskustelulle. Silti toivoisin, että Khemirin kirja olisi kirjoitettu myös Suomessa, siis suomalaisen kahden kulttuurin välissä elävän näkökulmasta. Ehkä silloin kirjan herättämä keskustelu olisi vaikuttanut enemmän myös täällä. Ehkä Ajatussulttaani vaikuttikin muutama vuosi sitten, en muista oikein keskustelua. Vai ehkä Suomessa on jo oma Jonas Hassen Khemiri, mutta en vain tiedä. Millaista kirjallisuutta täällä asuvat maahanmuuttajat ovat kirjoittaneet?

Postauksen kuvavalintaan eivät ole vaikuttaneet mitkään ulkokirjalliset seikat, tietenkään. 😉 Kuva Jonas Hassen Khemiristä on lainattu täältä.

Minun ei pitänyt blogata työaikana, mutta on muutama minuutti aikaa ennen kuin lähden viikonlopun viettoon, enkä taas tiedä milloin seuraavan kerran ehdin koneen ääreen, joten haluan kirjoittaa muutaman sanan tämän viikon seminaarista. Pyh siis hyville päätöksille, ne joustavat nyt.

Seminaari oli jälleen tunnelmaltaan hyvä. Sessio, jossa omaa työtäni käsiteltiin, oli tunnelmaltaan melko, öh, kiihkeä ja paikoin melkoisen äänekäskin. Kuitenkin keskustelu oli pääosin oikein hyvää ja viritti osittain vertailun historian ja etnologian välille. Omaa työtäni kommentoitiin kovaa: rakentavasti mutta rajusti. En usko, että työni on mennyt näin paljoa eteenpäin missään aikaisemmassa laitoksen tutkijaseminaarissa. Olen ollut viime aikoina melko väsynyt ja sitä olin eilenkin, joten en oikein pystynyt ottamaan vastaan palautetta sillä hetkellä. Tänään kaikki on kuitenkin tuntunut ymmärrettävältä ja näen, miten hyvin kaikki meni.

Akateemisessa maailmassa kuulee paljon enemmän kritiikkiä kuin kehuja. Siksi koetan välillä muistaa, että session ulkopuolella sain kehuja paperistani. Sain myös nimetöntä palautetta iloisuudesta ja rohkeudesta, mikä merkitsi väsyneelle tohtorikoulutettavalle paljon – viime aikoina juuri ilo ja rohkeus tuntuvat olleen kadoksissa.

Seminaari antoi paljon myös muuten kuin oman työn käsittelyn kannalta. Paneelikeskustelussa (joka muuttui paneelista yleiskeskusteluksi, mikä taas kertonee melko demokraattisesta ja tasa-arvoisesta ilmapiiristä) puhuttiin väitöskirjan elinkaaresta. Siinä tuli tärkeiden tietojen lisäksi tietoa ja motivaatiota aikataulun tekemiseen ja määrätietoisuuteen. Hiukan masentavaa kuultavaa se oli, sillä vanhemmat tutkijat eivät muistaneet kannustaa yhdessäkään puheenvuorossa. Kaikki vain kertoivat, että v-kirjan tekeminen on kovaa työtä, jota pitää tehdä keskittyneesti ja mielellään kellon ympäri, jos perhetilanne antaa myöten. Kilpailu on kovaa, kritiikki on säälimätöntä, mutta vahvat kestävät. Lannistavasta sävystä huolimatta onnistuin keräämään keskustelusta uutta pontta taisteluun, tosin tajusin jälleen, etten myöskään halua akateemiselle uralle. V-kirja riittää, mutta sen haluan tehdä näillä säännöillä. Toisen päivän keynote-luento käsitteli esitelmän pitämistä kansainvälisessä konferenssissa, ja se jos jokin oli konkreettinen apu tuleviin koitoksiin.

Tänään olin rehtorin tapaamisessa (kolmas kerta kun tapasin hänet, ja yhä jännitin, tosin tällä kertaa ehkä vähän vähemmän kuin aikaisemmin) ja sen jälkeen puitiin saamiamme palautteita kahvihuoneessa. Keskustelu vei taas ihmisten töitä eteenpäin, luulen minä. Sitten olen tehnyt loppuvuoden työsuunnitelmaa uusiksi, kun uusia päivämääriä on tarkentunut. Lisäksi aikataulukeskustelusta järkevöityneenä tein ensi viikkoa varten päiväkohtaisen suunnitelman, mitä olisi tarkoitus tehdä milloinkin. Koetan, jos sen avulla pääsisin parempiin tuloksiin. Kyseisen viikkosuunnitelman teko voisi olla aina perjantai-iltapäivän viimeinen homma.

Tämä on nyt vähän hätäisesti koottu purku seminaarin annista. Nyt pitää valitettavasti kiirehtiä jo, hyvää viikonloppua kaikille!

Laitoksen jokavuotinen iso tutkijaseminaari on jälleen edessä keskiviikkona ja torstaina. Kierros keskisuomalaisissa kylpylöissä jatkuu: viime vuonna olimme Keurusselässä, nyt suuntaamme Summassaareen. Tämä yhteisseminaari, joka kokoaa mahdollisimman suuren joukon tohtorikoulutettavia kaikista oppiaineista esittelemään papereita sekä suuren osan henkilökuntaa kommentoimaan niitä, on kyllä hyvä juttu. On kivaa pitää välillä seminaaria monitieteisesti ja jotenkin tavallista tutkijaseminaaria perusteellisemman tuntuisesti. Muista seminaareista tämä eroaa siinä, että paikalla on vain oman laitoksen väkeä. Tunnelma on siis aika kiva, mutta kyllä työryhmätyöskentely silti on tiivistä ja jos siihen jaksaa panostaa, niin se vie voimiakin. Torstaina pääsen kotiin vasta alkuillasta, mutta säästelen postiluukusta tänään kolahtanutta ekaa Kodin Kuvalehteäni (kyllä!) ikään kuin porkkanaksi, kun tulen kotiin väsyneenä. Jos suoritan kaksi päivää, niin torstai-iltana ei tarvitse ajatella.

Viime vuonna tähän aikaan olin kuolla jännityksestä laitoksen seminaaria ajatellessani. Nyt ei jännitä niin paljoa. Oikeastaan minua ei ihan kamalasti kiinnosta juuri nyt koko seminaari. En jaksaisi oikein olla niin sosiaalinen kuin se vaatii, en juuri nyt innostu ajatuksesta iloisesta, meluisasta kylpylärentoutumisesta illalla, enkä jaksaisi keskustella yhdestäkään paperista. Ja uskomatonta kyllä, en jaksa juuri nyt ihan kauheasti olla kiinnostunut edes siitä, mitä työryhmä sanoo minun paperistani.

Mutta enköhän minä jostain sen hermostumisenkin vielä löydä. Oma vuoroni on vasta torstaina, joten aikaa jännittämiseen on. Vuosi sitten hajosin seminaarin jälkeen aika pahasti ja jouduin ensimmäistä kertaa kovasti miettimään, onko tässä kaikessa v-kirja pyristelyssä mitään järkeä. En usko, että tällä kertaa olen vaarassa vajota sellaiseen masennukseen, kun juuri viime viikolla kävin sitä keskustelua itseni  kanssa. Toivon, että saan hyvää palautetta paperistani ja että se kulkee palautteen ansiosta eteenpäin, edes johonkin suuntaan. Risteysmaisemien jälkeen olen ollut vähän pysähdyksissä, taas.

Tein seminaaria varten ensimmäisen disposition työtäni varten, niin kuin taisin kertoakin aiemmin. Täytyy miettiä, josko tohtisin julkaista sitä täälläkin… En ole tuonut kovin paljoa tutkimukseeni liittyviä juttuja tänne lukuunottamatta ajoittaista avautumisen tarvetta, mutta ehkä tämän ekan version disposta voisi kirjata tännekin. En lupaa vielä muuta kuin harkita asiaa.

Tänään esittelin eräille Turusta tulleille ystäville työhuonettani. Sen viereisen luentosalin ovella totesin, että tuolla se sitten on, se väitöstilaisuus kolmen vuoden kuluttua. Näin niitä unelmia pidetään yllä. 😉

Luin Alan Mooren ja Dave Gibbonsin sarjakuvan nyt myös suomeksi. Kirjoitin Watchmenista aiemmin jo, joten jätän tämän merkinnän nyt vain maininnaksi kirjapäiväkirjaani.

Uusintalukeminen teki terää, ja ymmärtämistä auttoi myös äidinkielellä lukeminen. Vartijat on monitasoinen, kerronnaltaan ehkä jopa haastavaksi kuvailtava sarjakuva, joka kuitenkin palkitsee lukijansa herättämällä ajatuksia ja tekemällä suuren vaikutuksen. Toisella lukukerralla tekstiin ei tarvinnut keskittyä niin lujasti, joten ehdin kiinnittää enemmän huomiota myös kuvitukseen ja tarinan kulkuun sarjakuvan tehokeinoilla, ruudusta ruutuun, eri kuvakulmiin ja niin edelleen. Jestas, että tämä on hyvä. Pelkään vähän tulevaa elokuvaa, pelkään ja odotan samaan aikaan.

Seuraava sivu »